tiistai 2. joulukuuta 2014

Onnen etsintää



Uusi koti

Marraskuun postaus jäi väliin, koska muutin. Uusi koti on aivan Lahden keskustassa ihanassa ja rauhallisessa kerrostalossa puiston laidalla ja mikä tärkeintä – maan pinnalla. Tavarat ovat nyt paikoillaan, suurin piirtein. Tavaramäärä alkoi siinä määrin ahdistaa, että oli pakko tehdä tämä riuhtaisu. Tilasin kierrätyskeskuksen auton hakemaan osan tavaroistani, piano meni tyttärelleni Muurameen ja muutama huonekalu hajasijoitettiin, mm. äitini kellariin ja Laihian mökilleni. Entisessä asunnossani ei ollut todellakaan mitään vikaa, mutta minulla on tämä 7 vuoden sykli – syndrooma, tosin tajusin sen vasta jo muutettuani. Ainakin tässä tuulettuu pää, jos ei muuta, ja tutustuu uusiin ihmisiin. Uudet naapurit kättelivät ja toivottivat ystävällisesti tervetulleeksi. Yläkerran nuori mies kertoi auliisti alueen palveluista, hautausmaa on sitten tuolla ylhäällä Mustankallion mäellä, hän sanoi. Toki huomasi mitä tuli sanottua, mutta nauroimme mahat kippurassa tälle kommentille. Naapurin rouva kävi heti tervehtimässä kolmen kilpikonnansa kanssa. Yllättävän nopeita ovat, yhtä etsittiin puoli tuntia banaanilaatikoiden seasta.Talossa on kerhotilat ja askarteluhuone, jippii! Teatteriin ja kirjastoon on muutama sata metriä, kaikki on niin lähellä. Ja lenkkipolut lähtevät melkein taloni vierestä. Ihminen voi olla siis onnellinen myös kerrostalossa, kuten huomaatte.

Pakko näin aluksi kertoa yksi hauska juttu. Alkusyksyn blogikirjoituksessani sohaisin todennäköisesti muurahaispesää eli arvostelin Galleria Kipinän teostarjontaa, lähinnä aihepiirejä. Ja kuinka ollakaan, sain pari viikkoa sitten kutsun heidän taideraatiinsa. Ehkä halusivat sinne tällaisen asiasta mitään ymmärtämättömän osallistujan. Olisin todellakin halunnut osallistua kyseiseen tilaisuuteen, mutta minulla oli jo aikaisemmin sovittu tilaisuus samalle kellonlyömälle. Seuraavaa kutsua odotellessa!

Kirjoittamisesta

Kirjoittamisen etu tai haitta, miten vain, on joskus jopa liiallinenkin itsetutkistelu. Kun keksii hahmoja ja menee tai ainakin yrittää mennä heidän päänsä sisään, tulee usein miettineeksi, minkälaiseen ratkaisuun olisin itse päätynyt ja miksi. Joskus on vaikea hyväksyä omien hahmojen ratkaisuja, varsinkin jos hahmot toimivat omien periaatteitteni vastaisesti. Silloin yritän etsiä ja perustella syitä heidän käytökseensä. Tosin liika selittely voi syödä uskottavuutta, mutta kaikki johtuu aina jostakin. Joidenkin hahmojen (ja todellisten henkilöiden) elämänkaari on joskus ennalta-arvattavissa. Alkoholistin poika juo itsekin – vai juoko? Onko kodin esimerkki sittenkään periytyvä vai päättääkö jälkikasvu, että voi toimia eri tavalla kuin vanhempansa. 

Puhutaan paljon auktoriteeteista ja auktoriteettien kunnioittamisesta, olivat he sitten omia vanhempia tai opettajia. Kyseenalaistaminen on aina terveellistä ja tarpeellista varsinkin jos haluat tietää enemmän tai epäröit vastaanottaa tarjottua tietoa ainoana oikeana totuutena.  Mutta … Eräs helsinkiläinen päiväkotiryhmä teki vierailun museoon. Siellä opas kertoi museosta ja sen periaatteista. Tähän sitten yksi 6-vuotias valopää tokaisi: ”Turpa kiinni!” Vaikea tähän on mitään kommentoida.

Välillä teen koruja tai lasitöitä tai kudon muutaman parin pieniä sukkia. Hermolepoa, sanoisin. Tuloksena on jotakin konkreettista, jotakin mitä voin näyttää ystävilleni, koska monikaan ei ymmärrä, että kirjoitan joka päivä, siitä kun ei ole mitään näyttöä eikä takeita, vain minun sanani heidän epäluuloaan vastaan. Siellä se laiskana kuitenkin makaa sohvalla. Kuulun Salpausselän kirjailijat ry:hyn ja minulla on mahdollisuus osallistua heidän järjestämiinsä koulutustilaisuuksiin ja tavata oikeita kirjailijoita, joiden kanssa on mukavaa ja hyödyllistä vaihtaa ajatuksia ja huomata, että samanlaiset ovat aatokset joka huushollissa. Luomisen tuska tai valkoisen arkin syndrooma vaihtelevat. Välillä jumiutuu loppumattomaan hiomiseen. Joskus itsekin mietin, tai siis melko usein, miksen voi elää normaalia elämää. Miksi joka ikinen kuulemani keskustelu tai lukemani artikkeli panee mielikuvituksen laukkaamaan? Teen muistiinpanoja ja kypsyttelen kuulemaani/lukemaani ja ties milloin kaivan muistiinpanot esiin ja aloitan tarinan siltä pohjalta. Älkää nyt vain ymmärtäkö väärin, voitte kertoa minulle edelleen kaikenlaista, tarkoitus ei ole ihan kaikkea kuulemaani sisällyttää romaaneihini (ehkä joskus novelleihin).

Onnen etsintää – paluu lapsuuteen

Kirjakaupat ja kirjastot ovat pullollaan elämäntapaoppaita. Tie onnellisuuteen voi olla yhden kirjan tai yhden oivalluksen päässä; NLP, superfood, paasto, meditaatio, ”olen ihana” – mantran toisto pitkin päivää, jooga ja mitä niitä nyt on. Ja lukemiseksi iltaisin tietty Salaisuus-kirja tai Ihmeiden oppikurssi, josta saat voimaa syksyn pimeyteen, kunhan ensin olet kavunnut kaikki tasot ja tehnyt päivittäiset harjoitukset. Lue myös Paranemisen avain – kirja ja eheydy, löydät elämääsi punaisen langan ja sinusta tulee parempi ihminen, sinusta saattaa tulla jopa onnellinen, tai sitten ei. Emmekö osaa elää oikein vai pitääkö onni löytää aina uudelleen? Olen tutustunut moniinkin kyseisen genren opuksiin ja olen kiitollinen, jos olen saanut edes yhden hyvän vinkin per kirja. Mutta miten vaikeaa onkaan näitä oppeja ja neuvoja noudattaa. Olen aina ollut sitä mieltä, että asenne ratkaisee, aina. Onnellisuus löytyy itsestämme, se on fakta. Ja luonnosta. Voiko mikään muu elementti olla niin voimaannuttava kuin luonto!  Ja kun olemme löytäneet henkisen tasapainon, voimme tehdä kanssakulkijoimme elämästä jos nyt ei autuasta niin ainakin siedettävämpää. Eli nyt vain puita halaamaan!

Palaan lapsuuteeni, totta kai, sinnehän sitä tällä iällä usein palataan. Osasimme ulkoa kaikenlaisia rimpsuja, entisajan mantroja, Jaakobin poikien nimet muun muassa, mummini ne opetti: Ruuben, Simeon, Leevi, Juuda … Lapsena pelattiin paljon kortteja ja lautapelejä, Mustaa Pekkaa, Hullunkurisia perheitä, Afrikan tähteä, Monopolia, myllyä ja tammea, koko perhe olohuoneen tupakkapöydän ääressä. Siinä opeteltiin kärsivällisyyttä ja häviämistä, ryhmädynamiikkaa ja toisen ihmisen huomioonottamista joskus jopa siinä onnistuen. Ja saunan hämärässä löylyssä istuen tuli meditaatiokin tutuksi. Ja aamuisin oli ihana herätä tulen rätinään hellassa ja odottaa, kun mummi tuo navetasta lämmintä lehmänmaitoa aamupuuron sekaan. Kaikki oli jotenkin niin ihanan yksinkertaista ja selkeää. Murheita varmasti oli, mutta niillä ei lapsia kuormitettu.

Minun ikäpolveni asui käytännöllisesti katsoen koko lapsuutensa metsässä, siellä leikittiin, sieltä haettiin polttopuita ja kerättiin marjoja, siellä hiihdettiin ja tehtiin lumilinnoja. Ja mummit jakoivat elämäntapaohjeita, niistä olisi saanut montakin kirjaa kasaan. Ruumiillinen työ takasi hyvät yöunet ja hyvän ruokahalun, minä en ainakaan koskaan lapsena kuullut kenenkään aikuisen uniongelmista. Voi olla, että niistä ei vain puhuttu. Tai voi olla, että niitä ei yksinkertaisesti ollut. Jotenkin tuntuu, että vaikka elämä oli karumpaa, ihmiset olivat oikeasti onnellisempia ja tasapainoisempia, jokainen tiesi paikkansa ja teki omat työnsä ahkerasti ja tunnollisesti.

Nyt kun toivon mukaan löydätte onnellisuuden, voitte ruveta toteuttamaan uudistunutta ihanaa minäänne näin joulun alla. Antakaa hyvän kiertää. Kootkaa yhteen muutama perhe ja ottakaa kummilapsi, vaikka pieni tyttö Nepalista. Muutama euro per perhe kuukaudessa voi pelastaa pienen ihmisen. Kutsukaa runsaaseen joulupöytäänne joku yksinäinen sukulainen, naapuri tai työkaveri. Voi olla, että monelle suomalaiselle tämä on outo ajatus, mutta kannattaa kokeilla, siitä tulee hyvä mieli niin kutsujalle kuin kutsutullekin. Vanhoja tapoja ja tottumuksia voi alkaa pikku hiljaa ravistella. Kenenkään ei pitäisi olla jouluna yksin – ellei itse halua. Ja yrittäkää edes hieman rajoittaa lahjamäärää, koska tavara ei tee ketään oikeasti onnelliseksi. Jos ja kun kuitenkin teette lahjahankintoja, ostakaa kotimaista, jokainen tajuaa sen työllistävän vaikutuksen ilman Tilastokeskuksen katsauksiakin.

Romaanini PALUU on saamassa uuden nimen – SEURAA MINUA. Kannessa on valokuva enoni maalauksesta, jonka nimi on Follow me, jolla hän voitti aikoinaan Torontossa ensimmäisen palkinnon. Muistoksi jäi minulle vain tämä valokuva.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Miksi totuutta ei saa kertoa? Pillereitä, LSD:tä, Valiumia …



Minulla on nuori ystävä, joka kirjoittaa kolumneja kouvolalaiseen sanomalehteen. Nimitän häntä tässä Ilpoksi. Ilpo opiskelee näyttelijäksi lontoolaisessa East 15 – teatterikorkeakoulussa. Hienoa!  Hakijoita hänen vuosikurssilleen oli yli 3000. Lahjakas ja komea nuorimies, jolla on loistava tulevaisuus. Hänen viimeisintä kolumniaan ei julkaistu, liian raju, perusteli sanomalehden päätoimittaja. Aihe kertoi huumeiden käytöstä ja siitä, että ainakin Lontoossa sitä on koko ajan tyrkyllä ja siitä, että sitä kaikki käyttävät, opettajien siunatessa asian tokaisemalla, että: ”Voitte käyttää huumeita. Se on ookoo – fine, kunhan työskentelette täällä täysillä.”

Ilpo itse kertoo: ”Ymmärsin olevani suuressa maailmassa, jossa kaikella on hintansa. Unelman eläminen todeksi vaatii todeksi elämisen sietämisen. Näyttämön loiston takana on koristeltujen kulissien takapuoli, joka voi maalaamattomuuttaan olla karu ja armoton.”

Olisin suonut Ilpon kolumnin julkaistavaksi, vaikka jossakin valtalehdessä, esim. Helsingin Sanomissa. Suomesta lähtee ulkomaille vuosittain tuhansia nuoria vaihto-opiskelijoiksi, työharjoittelijoiksi, töihin. Olisin suonut heille ja heidän vanhemmilleen tämän kolumnin tuoman informaation Euroopan huumetilanteesta. Käsittämätöntä, että vieläkin nämä asiat ovat meille tabuja. Miksi totuutta on niin vaikea kertoa ja sietää? Totta kai se aiheuttaa pelkoa ja ahdistusta, mutta niin sen pitääkin. Huumetarinoissa ei todellakaan ratsasteta auringonlaskuun, niissä vammaudutaan henkisesti ja fyysisesti loppuelämäksi, tai kuollaan. Ja kun nuori, joka on itse paikan päällä kokemassa ja näkemässä tämän helvetin, raportoi siitä meille nukkekodin asukkaille, juttua ei julkaista!  Ilpo on vahvan itsetunnon omaava nuori, joka selvisi rankoista opiskeluvuosista kunnialla ilman huumeita. Voi vain toivoa, että muutkin kurssilaiset selvisivät. Nähtäväksi jää, minkälaiset arvet nämä vuodet Ilpoon jättivät. Hän palaa kohta Suomeen monta kokemusta rikkaampana, kypsänä aikuisena, jolla toivon mukaan on paljon annettavaa tälle yhteiskunnalle sekä näyttelijänä että kirjailijana.

Itse asuin pari vuotta ulkomailla runsaat 40 vuotta sitten. Olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja täyttänyt 19-vuotta, kun Suomi alkoi tuntua pieneltä ja tunkkaiselta. Vaikka olen 60-luvun nuori, omanlaiseni hippi, huumeet eivät koskettaneet meitä mitenkään. Miksikö ei? Koska niistä ei puhuttu. Niistä ei varoitettu. Eli niistä ei tiedetty yhtään mitään. Jos esimerkiksi Zϋrichin diskoissa joku olisi tullut tyrkyttämään huumeita, olisin saattanut kohteliaana ihmisenä suostua kokeilemaan. Jokin varjelus minulla oli, olkoonkin se vaikka tyhmyyttä tai sinisilmäisyyttä tai matkassani oli suojelusenkeli. Olen jälkeenpäin kauhulla ajatellut toisenlaista vaihtoehtoa, mahdollisia vääriä valintoja, Zϋrichän oli jo tuolloin huumeiden keskus. Kysymys ei ole viime kädessä siitä, luotatko jälkikasvuusi vai et. Kysymys on siitä, että maailma on paha. Se on totuus ja sen kanssa on elettävä ja tunnustettava elämän realiteetit. Kaikkia nuoria yhdistää kuitenkin sama toive: halu elää ikuisesti. 

Kielikurssi Maltalla? Ihanaa, sinne, sanoo naapurin nuori tyttö, juuri 16 vuotta täyttänyt. En puhu mitään, en onnittele, en ota kantaa hänen lähtöönsä. Mutta tiedän, mitä hänellä on vastassa. Paljon kontakteja erimaalaisiin, ehkä elinikäisiä ystäviä, kielitaito karttuu ja jos rahat loppuvat, isi ja äiti lähettävät lisää. Siellä odottaa kokonainen kielikurssilaisten baarikatu, jossa kotoa pois päässeet keskenkasvuiset totuttelevat aikuisten maailmaan, ryypätään ja rellestetään aamun koittoon saakka. Joka ikinen yö. Enkä mene vannomaan, etteivätkö myös huumeet olisi mukana kuvioissa.

Tämän kirjoituksen myötä uin vähän aikaa itsekin syvissä vesissä. Lähden kävelylle syksyiseen metsään ja ajattelen pieniä lastenlapsiani. Tiedän, että heidän ollessaan aikuisia maailma ei ole enää sama kuin se on tänään. Kaikki muuttuu, se on fakta, mutta toivon, että ne arvot ja perinteet, joita siirrämme näille pienille itävät heissä ja tekevät heistä vahvoja ja omilla aivoillaan ajattelevia yksilöitä - suojelusenkeliä unohtamatta.

Kirjoittamisesta


Kirjailija Taija Tuominen kouluttaa meitä kirjailijanplanttuja marraskuussa Lahdessa. Olen arvioinut hänen kirjansa Minusta tulee kirjailija (2013) helmikuun 2014 blogissani. Odotan mielenkiinnolla tapaamista hänen kanssaan. Uskon, että saan varteenotettavia viime käden vinkkejä ennen PALUU:n julkaisemista. Olen jumiutunut, täytyy myöntää, jatkuvaan hiomiseen. Tämä on käsittämätöntä, mutta varmaankin tarpeellista – vai onko? Tänään, ja enää vain tänään, käyn tekstin läpi ja teen ne muutokset, jotka vielä katson tarpeellisiksi. Jos nyt kirjoittaisin LÄHTÖ-romaania, tekisin huolellisempaa työtä, tai sitten en. Mutta vimma oli niin kokonaisvaltainen, etten olisi mistään löytänyt samanlaista kärsivällisyyttä kuin tämän jatko-osan kanssa. Määrätyt asiat piti kertoa, ne olivat kuin tulppa aivoissani, ja kun sain kaiken ulos, uskomaton rauha laskeutui sisimpääni. Niin runollista, mutta niin totta!
Älä koskaan luovu unelmistasi!

Tässä hän leikkii, pikkuinen Eevi, Diesel kainalossa. Muutaman vuoden kuluttua hän on pieni koululainen, seuraavassa hetkessä hän pääsee ripille, aloittaa lukion ja suunnistaa maailmalle. Voi miten ikävöin häntä jo nyt!


maanantai 29. syyskuuta 2014

2 x Vanja-eno ja Tapio, metsän kuningas


Monia maailman sodat ja tappamiset eivät hetkauta puoleen eikä toiseen. Mutta auta armias, kun Itella julkaisi Tom of Finland – postimerkit, johan otettiin kantaa!  Ja hyvä niin, meillähän on kaikilla tässä maassa oikeus omaan mielipiteeseen.
Viikko sitten vietin Helsinki-päivän, ihan itsekseni. Kävelyä Espalla, fiilistelyä vanhoilla opiskeluajan asuinalueilla, mm. Punavuoressa. Eduskuntatalon portailla näin parin ministerin kulkevan rinta rinnan keskittyneinä vakavaan keskusteluun. Katselin kunnioituksen vallassa isoa rakennusta, jossa säädetään koko valtakuntaa koskevat lait, tehdään aloitteet, istutaan valiokunnissa, neuvotellaan, jahkaillaan, riidellään – ja saadaan kansan kurat niskaan, koska teit mitä vain niin väärin teit. Enpä kadehdi.
Helsinki on teatterikaupunki, yhteensä melkein 100 teatteria tai näyttelevää ryhmää. Valinnan varaa on. Täällä voit nähdä näytelmiä, joita olet aina halunnut nähdä. Menisinkö illalla Kansallisteatteriin katsomaan Tšehovin Vanja-enoa vai Helsingin kaupunginteatteriin katsomaan Tšehovin Vanja-enoa? Mitä? Molemmissa sama näytelmä! Mitä järkeä? Että hupsista vain, olipa yllätys, näyttelijät varmaankin ajattelivat! Mistä he siellä kaljalla istuessaan sitten keskustelevat? Eivätkö he puhu niistä näytelmistä, joissa esiintyvät? Vai eikö Kansallisteatterin porukat saa olla kontaktissa kaupunginteatterilaisten kanssa? Vai keskustelevatko he muustakin kuin näyttelemisestä? Ainakaan Ryhmäteatterin näyttelijät eivät puhu viereisessä kapakassa näytöksen jälkeen oikeastaan mitään, tuijottavat hikisinä seinää ja tilaavat lisää olutta. Rankka ammatti, kuka siinä nyt mistään näytelmistä enää jaksaa jauhaa.

Vietin pari tuntia viihtyisässä Kirjasto 10:ssä Postitalossa, selasin musiikkialan lehtiä ja kuuntelin kuulokkeista Brucknerin sinfoniaa nro 3. Vaivuin jonkinlaiseen nirvanaan ja unen rajamailla siirryin jonnekin kauas, pois arjesta ja arjen hälinästä. Viikonloppuna oli kuudennen lapsenlapseni ristiäiset, vanhin täyttää ensi sunnuntaina 4 vuotta. Veljeni, joka matkustaa joka syksy lomalle Marokkoon, lupasi tuoda näille lapsukaisille lisää puusta veistettyjä kyitä, siitä yhdestä kun tapellaan joka ikinen päivä. Väsäsin ristiäisiin pikkumiehelle runon niin kuin kaikille muillekin ja luin sen kun vauva oli ensin kastettu. Tai siis itkin sen läpi. Seisoin ensin runo kädessäni minuutin pari ja etsin katseellani pelastajaa. Onneksi nuorimmaiseni, joka on näytellyt pienen ikänsä, oli valmiina. Hän pystyisi lukemaan runon runona ilman että maailmankaikkeutta syleilevä isovanhemmuus salpaisi hengityksen ja avaisi kyynelkanavat hyvässä lykyssä koko illaksi. Mutta selvisin! Pikkuinen Tapio Jaakko nukkui vauvanunta koko seremonian ajan, mutta luen runon hänelle sitten uudelleen, kun hän vähän kasvaa. Ja voin nyt paljastaa, että lahjatauluni oli nappivalinta. Ostin Galleria Uudesta Kipinästä Lahdesta Heli Hyytiän taulun, jossa kettu kävelee metsässä, Tapion valtakunnassa. Tähän saumaan iski siis tämä kuuluisa intuitioni, vaikka vauvan nimen kuulin vasta ensimmäistä kertaa ristiäisissä. 

Paluu-romaania hion, hion ja hion … Yöllä herään tuskanhikisenä, kun tajuan, että kappaleessa 19 lauseenvastikkeen jälkeen ei tule pilkkua … Ja sitten se yksi possessiivisuffiksi, sekin vielä, lisään sen heti aamulla. Mutta jossakin vaiheessa on vain lopetettava. Vai hautaisinko käsikirjoituksen muovipussissa maahan pois kiusaamasta, kuten eräs kuuluisa miespuolinen kirjailija teki taannoin? Sieltä hän sitten kaivoi sen esiin ja lähetti saman tien kustantajalle. Kirjoitan myös kolumneja pohojalaasiin paikallislehtiin ja yritän päivittää tätä blogiani silloin kun jotakin asiaa tuntuu olevan. Sen verran hektistä on ollut, etten ole ehtinyt oikeastaan lukea kuin Kirjailija-lehteä ja Kritiikki-lehteä. Henning Mankellin Isidor-kirja on puolessa välissä, teen siitä jonkinlaisen referaatin myöhemmin. Teksti ja tarina ovat todella huikeita, raju elämänkohtalo 1800-luvun puolivälin Ruotsista.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Elämä on juhlaa! Musiikkia, taidetta ja apinataidetta



Viimeistelen Paluu-romaania Karjalohjan ihanissa maisemissa Lohjanjärven rannalla. Hiljaisuus ympärillä on käsinkosketeltava. Pienellä saarella pitävät majaa kymmenkunta merimetsoa kaulat ojossa, suunnittelevat varmaankin muuttomatkaa. Työhuoneeni ikkunasta näen joutsenpariskunnan poikasineen. Hanhiaura ylitti juuri lahden, oravat kisailevat puissa. Mutta ei auta, verhot kiinni ja tekstin kimppuun. Tosin yleensä istun terassilla kirjoittamassa ja katselen järvelle.

Karjalohja on vanha kulttuuripitäjä. Innoitusta työlleen on Karjalohjan maisemista hakenut moni taiteilija/kirjailija, mm. Zacharias Topelius ja Mika Waltari. Entisessä punamultaisessa kansakoulussa toimii viihtyisä kirjasto, jonka yläkerta on pyhitetty taidenäyttelyille.  Karkalin luonnonpuisto on yksi Etelä-Suomen hienoimmista lehtoalueista. Sen maisemassa on oma leimansa niin keväällä, kesällä kuin syksylläkin. Keväinen vuokkoloisto on vertaansa vailla ja syksyinen ruska hohtaa mitä moninaisimmissa väreissä. Karkali on avoinna retkeilijöille, mutta kulkea saa vain viitoitetuilla reiteillä. Ja veneellä sinne hurauttaa kymmenessä minuutissa.

Kylässä on kivikirkko, kauppa, Unkan legendaarinen baari, terveyskeskus, apteekki … Ja koska täältä on vain tunnin matka pääkaupunkiin, kulttuuriväki on myös löytänyt tienoot. Näin näyttelijä Kai Lehtisen Salessa viikko sitten keskellä päivää peliautomaatilla. Hän hymyili minulle ja meinasin pyörtyä, kuten varmaan moni muukin ennen minua! Nämä ihmiset täällä ylipäänsä ovat uskomattoman avoimia ja välittömiä, tuntemattomat vastaantulijat pysähtyvät juttelemaan ja kertovat itsestään avoimesti, pyytävät kahville. Pohojanmaalla (sori vaan pohojalaaset) en tällaiseen ole tottunut, siellä kun jokaista oudompaa kanssakulkijaa katsellaan kyräillen puhumattakaan, että joku tulisi juttelemaan. Maaperässä saattaa täällä olla jotakin. Vai onko se tämä upea luonto, mikä tekee ihmisistä onnellisia? Täällä kaikki hymyilevät!

Musiikkia

Karjalohjan kirjastosta lainasin CD-levyn, kiinnostavan sellaisen. Levyn nimi on La vie est une fête eli Elämä on juhlaa. Rakastan ranskankieltä. Irina Björklundin herkät, unenomaiset tulkinnat suomalaisista lauluista saavat ihon kananlihalle, joka ikisen kappaleen kohdalla. Suosikkini on ilman muuta Tapio Rautavaaran säveltämä Sininen uni eli Le rêve bleu. Tätä laulua laulan lastenlapsilleni, kun nukutan heitä - Joka ilta kun lamppu sammuu… Toinen suosikkini on Kauas pilvet karkaavat eli Au loin s´envolent les nuages, jonka Markus Allan esitti Aki Kaurismäen samannimisessä elokuvassa v. 1996.

Taidetta ja apinataidetta

Mietinnässä on kuudennelle lapsenlapselleni ristiäislahja. Menin menneellä viikolla 2-vuotiaan Julian-pojan kanssa Lahdessa toimivaan taidelainaamoon (Galleria Uusi Kipinä) tutkailemaan, josko löytyisi jokin kiva, kaunis, esittävä ja iloinen taulu/maalaus/muu taideteos. Pieni poika istui rattaissa, katseli esillä olevaa kokoelmaa ja sanoi hiljaisella äänellä: Minua pelottaa. Niin minuakin, vastasin. Kotona sitten klikkauduin taidelainaamon sivuille, 816 taulua, joista ehkä 5 – 6 sellaisia, että voisi ostaa pienelle miehenalulle lahjaksi. Valtaosassa tauluista oli niin abstrakteja, etten varmasti tietäisi, miten päin ne seinille ripustaisin, osa oli tummia ja pelottavia. Osassa oli kummituksia, pääkalloja, perseitä, pitsistä nyplättyjä peniksiä, yhdessä taulussa lyijykynäsotku (ihan totta), yksi oli iso musta akryylille maalattu musta neliö, jonka nimi oli nerokkaasti Musta neliö. Mutta minähän en taiteesta mitään ymmärrä. Mona Lisakin oli aikoinaan pettymys. Jos se olisi ollut Louvressa ripustettuna muiden taulujen joukkoon, olisin saattanut ohittaa sen parissa minuutissa sen kummempia ihmettelemättä.

Ottaisinko nyt yhteyttä Heikki Lehtosaareen, joka kerää apinataidetta? Hänellä on mm. Tarzanissa esiintyneen Cheetah-simpanssin tekemä maalaus ja satoja muita, todella kauniita eri apinoiden tekemiä maalauksia, joissa väripaletti on kohdallaan. Säästääkseni aikaa valitsin sittenkin taidelainaamon kahdesta taulusta toisen, en vielä kerro kummanko: Tippukiviluola (Ritva Reinilä, puupiirros, etsaus), kuva esittää kirahvia. Metsärinne ja kettu (Heli Hyytiä, puupiirros), kuvassa on metsärinne ja kettu.
Ostin varmuuden vuoksi akryylivärit, kasan siveltimiä ja pari maalauspohjaa. Ehkä maalaan tästä lähtien omat tauluni, suvussa on montakin taiteilijaa, joten haluan ainakin kokeilla, olisiko minusta siihen. Oppikoulussa sijoituin kerran 3:ksi Vaasan alueen koulujen maalauskilpailussa, työ lähti sittemmin rundille jonnekin, enkä ole sitä sen kummemmin nähnyt. Ja jos tauluista tulee hyviä, voin aina väittää, että ne ovat apinoiden maalaamia.


Vielä vihertää ..