maanantai 31. maaliskuuta 2014

Leffoja ja teatteria!





Katselin eräänä iltana Aku Louhimiehen ohjaaman Vuosaari-elokuvan. Episodeja erilaisten ihmisten elämistä. Vihaa, pettämistä, väkivaltaa, kostoa, mitätöintiä, aliarvioimista, epäoikeudenmukaisuuksia, kaltoinkohtelua… ja mitä vielä. En tiedä, missä kohtaa draaman kaarta elokuvassa oli kultainen leikkaus, mutta sen olen oppinut ainakin kirjoittamisesta, että jonkinlainen sovitus tai helpotus tilanteeseen tai sääli, millä nimellä me nyt sitä kutsummekin, pitäisi tulla loppupuolella. Termi on katharsis. Toisaalta mikä minä olen arvostelemaan Louhimiehen ohjauksia!  Taitavaa elokuvantekoa, katsojan pitämistä otteessa tai pihdeissä loppuun saakka. Tieto siitä, että hyvä voittaa, että suvantovaihe tulee sittenkin ja seesteisyys ja onni, ystävyys ja avunanto, empatia, jonkinlainen pelastus tai katsojan armahtaminen rauhoittaa mieltämme ja takaa meille paremmat yöunet. Vuosaari-elokuvassa katharsis tuli viime metreillä, minusta liian myöhään, melkein olin jo luovuttanut.



Juha Jokelan Mobile Horror -näytelmä on yksi niistä poikkeuksista katharsiksen suhteen, jonka ratkaisuista en pitänyt. Minkäänlaista armoa ei näytelmän lopussa katsojalle suotu, sama meuhkaaminen jatkui ja jatkui ja sitten näytelmä suureksi tyrmistyksekseni loppui kuin seinään. Olo oli monta päivää esityksen jälkeen todella sekava. Mutta Jokela osaa asiansa. Teatterin ja elokuvan pitääkin antaa ajattelemisen aihetta, niin sisältönsä kuin rakenteensa puolesta. Toisaalta ammatti-ihmiset osaavat työnsä ja kun he sen osaavat niin sen jälkeen he voivatkin surutta rikkoa näitä sääntöjä.


Katselin alkukeväästä pari Pekka ja Pätkä -elokuvaa, lapsuuteni todella suuria suosikkeja. Uskomatonta kamaa, suurenmoisia näyttelijöitä, selkeät hyvikset ja pahikset, kerroksellisia juonenkuljetuksia, nostalgisia miljöökuvauksia, ihmissuhdedraamaa, viatonta kohellusta, huumoria ja aina jokin rakkausstoori, jossa ihana tenori laulaa sydämensä valitulle pari ihanaa rakkauslaulua. 

Armand Lohikoski ohjasi 12 P&P –elokuvaa. Jossakin vaiheessa Lohikoski ehdotti SF:n johtajalle T.J. Särkälle poliittista satiiria nimeltä Pekka ja Pätkä politiikan pyörteissä. Lohikoski oli laatinut käsikirjoitusluonnoksen, jossa Pekka ja Pätkä perustavat Puupäiden Puolueen ja pyrkivät eduskuntaan. Särkän mielestä moinen huumori oli sopimatonta ja yhteiskuntaa halventavaa, joten hanke kaatui siihen. Tuolloin politiikkaankin suhtauduttiin suurella vakavuudella ja poliitikot nauttivat kansan syvien rivien varauksetonta luottamusta. Filmien aiheet olivat kuitenkin yhteiskunnallisesti ajan tasalla olevia teoksia, kuten Pekka ja Pätkä Suezilla esimerkiksi. Suomi oli hyväksytty v.1955 YK:n jäseneksi ja maamme osallistui rauhanturvaamiseen, joten totta kai Pekka ja Pätkäkin kantoivat kortensa kekoon. Sarjan huonoimmaksi katsojamäärien suhteen jäi jostakin syystä P & P neekereinä, mikä selittyy ainakin osittain sillä, että ehkä suuri yleisö oli kyllästynyt näihin ”kohelluksiin”, vaikka elokuvat yleisesti ottaen käsittelivät päivänpolttavia ja ajankohtaisia asioita ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Tai tilalle astui jotakin ihan muuta, kunnon ihmissuhdedraamoja, joiden juonenkäänteitä ei ennalta arvannut. Pätkää esittänyt Masa Niemi teki neekeri-elokuvan jälkeen itsemurhan. Näin taitavan näyttelijän korvaaminen jollakulla muulla olisi ollut vaikeaa ellei mahdotonta. Mutta elokuvat jäivät elämään!

Joku on sanonut, että nykyihmiselle pitää asiat esittää rankimman mukaan, että kukaan ei halua katsoa pliisua menoa valkokankaalla. Jassoo! Elokuvateattereissa pyörii tällä hetkellä muutama varteenotettava kotimainen lastenelokuvakin. Ainakin yhdessä filmissä lasten sinkkuäidin poikaystävät vaihtuvat tiuhaan, joten … realismia, totta tosiaan. Vai onko? Ja miksi?
Mutta mikään ei ole helppoa, ei ainakaan draaman kaaren hahmottaminen. Opiskeltuani näytelmäkäsikirjoitusta yhden lukukauden ja saatuani kasaan yhden kokopitkän näytelmän draaman oppien mukaan, olin todella ylpeä itsestäni. Mutta oli se tuskien taival. Ja sen jälkeen monet näkemäni näytelmät ja niiden tunnelma menivät täysin pilalle, kun mietin koko ajan kultaista leikkausta, teemoja, kaaria sun muita. Mutta ei tätä niin vakavasti kannata ottaa. Näytelmistä ja elokuvista kannattaa nauttia ja mitä enemmän niitä katsoo, sitä helpommin kaikki yksityiskohdat hahmottuvat ja jos nyt ei kaikki mene ihan oppikirjojen mukaan, niin so what? 

Teatteria
Jouluna kävin Kallion kirkossa katsomassa Kallio-teatterin Enkelit ensin – näytelmää, siitä kirjoitinkin blogiini jutun. Pääsiäisenä menen samaiseen kirkkoon katsomaan Kallio-teatterin Varjoista valoon – näytelmää. Osaksi siksi, että Ari-Pekka Miettisen käsikirjoitukset ovat todella oivaltavia ja tarjoavat erilaisen näkökulman Raamatun tapahtumiin ja henkilöihin, osaksi tietenkin siksi, että nuorimmaiseni Aino näyttelee tässä teatteriporukassa. Varjoista valoon –näytelmässä Ainolla on Magdalan Marian rooli.

Pelkoa, epäluuloa, hulluutta, surua ja taivaallista iloa - tätä kaikkea käsittelee Teatteri Kallion uusi pääsiäisnäytelmä, jossa kuljemme Juudaksen, Magdalan Marian ja useiden naisten matkassa pääsiäisviikon varjoista kohti valoa ja kirkkautta.

Esitykset Kallion kirkossa ma 14., ti 15. ja ke 16.4. klo 18 & la 19.4. klo 16 ja 18.

Käsikirjoitus Ari-Pekka Miettinen, ohjaus Mari Mattsson, näyttelijöinä Teatteri Kallion nuoret aikuiset. Vapaa pääsy ja ohjelma.

Kevennys
Tässä videonpätkä, jota on katsottu yli 17 miljoonaa kertaa. Laitan tämän tähän lähinnä sen takia, että nyt kun lomakausi on taas alkamassa ja matkustelemme ympäri maailmaa, miettisimme omaa käytöstämme vierailla mailla … tai emmehän me nyt toki tällä tavalla, mutta kun ne mun naapurit …  No, hauska tämä on ja pääosan esittäjä on todella vihkiytynyt rooliinsa nuoresta iästään huolimatta. Älkää kysykö mitään draaman kaaresta! Katharsis eli suvantovaihe kyllä lopusta löytyy!

 
Lapsen suusta
3,5-vuotias rantakahvilassa, jonne tuli silmälapulla varustettu mieshenkilö: ”Äiti, kato merirosvo!” Lapselle kyseinen mies oli merirosvo, siitä ei pääse mihinkään. Se oli hänen todellisuuttaan.
3,5-vuotias nukketeatteriesityksen jälkeen Kiveriön kirjastossa: ”Äiti, mä halun mennä sanomaan tolle tädille yhden jutun.” Ja niin hän käveli tomerana eteen ja totesi kuuluvalla äänellä, kuten aina: ”Minä en pitänyt yhtään tuosta sun möröstäs!” Voisimme ottaa oppia tästä pikku neidistä. Palaute on tärkeää ja luulen, että nukketeatterin täti saattoi vaikka ottaa onkeensa tästä kommentista. Miksi meidän pitäisi niellä kaikki? Voimme toki kertoa mielipiteemme, vaikka sitä ei meiltä ole kysytty. Vai voimmeko? Vai täytyykö arvostelu jättää yhden kriitikon varaan? Koska tuhat muuta voi olla täysin eri mieltä.
Kaikkia juttuja en nyt tähän laita, mutta kyllä noitten kanssa turha tärkeily häviää. Mutta emmehän me nyt mitään turhan tärkeilijöitä olekaan, emmehän!

Ihanaa kevättä kaikille! Tämä joutsen asustelee Vesijärven rannalla.






lauantai 8. maaliskuuta 2014

Kaivotapaamisia,”kirjailija Provencessa” (Ilkka Remes) ja PALUUn mahdollisuus



On matkusteltu Pohojanmaalla ja Keski-Suomessa, josta palasin eilen. Taloni edustalla kaivettiin katua, kun saavuin kotiin. Työajoneuvoja oli ainakin puoli tusinaa. Autojonot kadulla pitenivät, kun käytössä oli vain yksi kaista. Asunnossa sitten huomasin järkytyksekseni, että vettä ei tullut, ei kylmää eikä lämmintä, moneen tuntiin. Pieni juttu, mutta katastrofin aineksia, sanoisin, jos tapahtuisi jotakin vielä radikaalimpaa. Jos vaikka koko vesihuolto tuhoutuisi, varajärjestelmää joko ei ole tai se käynnistyisi hitaasti.

Mummolassani oli kirkasvetinen kaivo keskellä kylää, silloin kun vielä missään taloudessa ei ollut vesijohtoa. Kaivolla kävi päivän mittaan joukko kyläläisiä, joku tarvitsi vain yhden ämpärillisen, joku työnsi vesikärryjä useasti päivässä riippuen tietenkin siitä, minkä kokoinen perhe oli. Menin mummin kanssa kaivolle joskus vain huvikseni katsomaan, mitä tänään kuului vedenhakijalle, joka saattoi asua toisella puolella kylää. Se oli 50-luvun korvike somelle. Ihmisten kanssa keskusteltiin kasvotusten, kyseltiin kuulumisia, eläydyttiin toistensa tarinoihin, pyydettiin kahville, vaihdettiin perennoja, kerrottiin syntymät ja kuolemat.

Minunkin talossani asuu ihmisiä, joita en tunne, koska he eivät koskaan näyttäydy. Joko he ovat eläkkeellä, työttömiä tai sairauden takia omissa oloissaan tai sitten he tekevät pitkää työpäivää. He eivät osallistu pihatalkoisiin, eivät käy lenkkisaunassa tai yhteisissä harrastustiloissa, eivät istuskele kesäisin upeilla pihoillamme, joille on pystytetty ihania huvimajoja. He ovat pelkkiä nimiä ensimmäisen kerroksen nimitaulussa. Joillakin ei ehkä ole ketään läheisiä, lapset ja muu suku asuvat pitkien matkojen päässä. Ja sitten luen jostakin, että yksinäisyys tappaa useammin kuin jokin sairaus, olkoonkin että se on joidenkin kohdalla oma valinta. Mielestäni yksinäisyys voisi olla lääketieteellinen diagnoosi. Eikö lääkäri voisi kirjoittaa reseptin, jossa ihmisen olisi otettava kontaktia kanssaihmisiin, ensin vaikka viisi minuuttia päivässä pihakeinussa istumista muitten kanssa. Pikku hiljaa aikaa voisi lisätä, kunnes henkilö huomaa, että jäi koukkuun, että itseriittoisuus ja samalla yksinäisyys häviää ja olo tuntuu paremmalta ja kevyemmältä, omat ongelmat pienenevät, kun kuulee muiden kertomuksia. Toisaalta, meillä kaikilla on oikeus yksinäisyyteen. Suvussamme on erakkoja ja välillä tunnistan itsessäni tämän halun erakoitua, vetää verhot kiinni ja olla omissa maailmoissani. Sitä kokeilin helmikuussa Laihian mökissäni, tuntui toimivan. Mutta koska kirjoitan, minulle se jotenkin suodaan. Ai niin, sitä ei nyt pidä häiritä, kun se viimeistelee jotakin romaania. Annetaan sen nyt rauhassa keskittyä, kyllä se sieltä taas ihmisten ilmoille tulee. 

Istuimme iltaa parin ystävättäreni kanssa. Yleensä keskustelu soljuu kepeästi (en tarkoita, että aiheet olisivat kepeitä ja pinnallisia) ja aika menettää merkityksensä. Olen aistivinani jonkinlaista jännitystä ilmassa. Ukrainan tilanne? Koko valtakuntaa ravistelevat irtisanomiset ja yritysten ja organisaatioiden yt-neuvottelut? Ja mitä vielä? Totta kai meillä kaikilla on myös omat ongelmamme. On asioita, jotka huolestuttavat meitä, vievät meiltä yöunet ja saavat meidät joskus epätoivon partaalle. Vanhat vanhemmat. Olenko liian vähän heihin yhteydessä, pitäisikö auttaa enemmän? Lasten valmistumiset ja sijoittumiset työmarkkinoille ja kun he siellä ovat, työpaikkojen pysyvyys. Lastenlapset ja heidän touhunsa. Oma ikääntyminen ja kunnossa pysyminen – zumbaa vai joogaa vai molempia, luomua, superfoodia, vitamiineja, lepoa ja aktiviteetteja jne. Sivukaupalla voisin listata suosituksia, rajoituksia ja kieltoja. Yritän löytää kultaisen keskitien, sen olen mielestäni itselleni velkaa mm. syömällä terveellisesti ja liikkumalla säännöllisesti. Uskon, että jos elämme ihmisiksi, saavutamme jotakin, sillä ystävällinen ja empaattinen suhtautuminen kanssaihmisiin antaa meille niin paljon enemmän kuin negatiivisuus. Uskon edelleen myös siihen, että hyvä tulee aina takaisin. Olemme toivon mukaan niitä ihmisiä, jotka huoneeseen saapuessaan aiheuttavat positiivisen reaktion. Kiva, että tulit!  Hymyilkää ihmiset! Siitä tulee niin ihana olo!

Keskustelimme myös omista persoonistamme ja kehittelimme itsellemme pseudonyymejä (salanimi, valenimi, keksityt elämänvaiheet). Välillä tosin tuntuu, että minulla niitä on jo entuudestaan, että elän ainakin kahta elämää, kahta todellisuutta, joista on välillä vaikeaa erottaa kumpi oli ensin, minä vai se toinen minä. Oli hauska kehitellä toisenlaiset elämänkuviot, ehkä sellaiset, joita olisimme oikeasti halunneet elää. Joillakin kirjailijoilla on käytössään pseudonyymi tai jopa useita. Mutta jos sille tielle lähtee, on koko ajan skarpattava ja muistettava, minkälaista pseudonyymi-elämää on elänyt ja mistä on tähän tilanteeseen tupsahtanut. Ja miten suurelle yleisölle kerrotaan tämä tarina? Entä jos sinua pyydetään kirjailijatapaamiseen kertomaan itsestäsi ja kirjoittamisestasi? Sinun on paljastettava kasvosi, ellet sitten muokkaa ulkonäköäsi vaikka peruukilla tämän pseudonyymisi mukaan. Kirjailijanimi tai taiteilijanimi on eri asia. Olet edelleen se sama persoona samoilla historiatiedoilla kuin aikaisemminkin. Jotkut esim. tietokirjailijat saattavat julkaista kaunokirjallisuutta toisella nimellä, mutta ei sekään kauaa salassa pysy, ei ainakaan tällaisessa pienessä maassa. Kirsti Manninen on Enni Mustonen. Ilkka Remes oli jännittävä ja etäinen, jopa mystinen kirjailija, joka viime vuosituhannen puolella alkoi tahkota pätäkkää jännitysromaaneillaan kansallisesti ja kansainvälisesti. Järkytykseni oli suuri, kun sain kuulla, että Ilkka onkin oikeasti Petri Pykälä Luumäeltä, kauppatieteilijä, jolla on perhe ja joka on työskennellyt ja asunut ulkomailla, viimeksi Belgiassa. Nykyistä asuinpaikkaa ei tiedetä, mutta epäilen Ranskaa. Minusta hän sopisi sinne, Provencen auringon alle. Näen sieluni silmin kirjailijan istuvan kukkeassa puutarhassaan, läppäri rouhealla metallisella puutarhapöydällä, aurinkolasit silmien suojana. Välillä hän nostaa kätensä takaraivolle ja katselee yläilmoihin ja jatkaa taas kirjoittamistaan. Vaimo on kattanut terassille lounaan ja huutelee Ilkkaa syömään tai siis Petriä, joka perhepiirissä saattaa olla pelkkä Pete. Lapset käyvät ranskankielistä kyläkoulua. Upea puutarha luo oivallisen kontrastin jännityskirjalle. Kenelle tahansa tavikselle saatta yhtäkkiä tapahtua mitä vain, jotakin uutta ja jännittävää, vaarallista, aivan kuin Remeksen kirjoissa.

Klikkaudun Ilkka Remeksen kotisivuille: http://ilkkaremes.wordpress.com/
Mielenkiintoinen ja raamikas mies tuijottaa kuvista, salaperäinen ja komea. Unelmavävy, sanoisin. Kotisivuillaan Remes kertoo tietenkin kirjoistaan, mutta myös kirjoittamisen prosessista. Mielenkiintoista oli lukea Ideasta kansien väliin- osio, jossa hän valottaa yksityiskohtaisesti tarinan rakentumista.

Itse noudatan (alitajuisesti) moniakin Remeksen työskentelytapoja, mm. sitä että etsin faktatietoja tai tarkistan vastauksia kaipaavia kysymyksiä työn edetessä. Ja jos kirjoitan jonkin ammatin omaavasta henkilöstä, yritän perehtyä siihen kunnolla esim. keskustelemalla kyseisen ammatti-ihmisen kanssa. Lisäksi minulla on aina kamera mukana, missä liikunkin. Kuvaan katujen ja ravintoloiden nimiä ja miljöitä (varsinkin ulkomailla) uskottavuuden säilyttämiseksi. Olen PALUU-romaanin pohjatyötä tehdessäni tutustunut sellaisiin asioihin, joista en tiennyt mitään, joten näen kirjoittamisen olevan myös siltä osin yleissivistävää. Ja haluan tarjota lukijalle oikeata faktatietoa, olkoonkin että itse tapahtumat saattavat olla jotakin ihan muuta. Kun kerrot totuuden, ei tarvitse jälkeenpäin muistella mitä kenellekin tuli sanottua, tämä koskee esimerkiksi haastatteluja.

Mutta! En ole kenellekään velkaa. Minun ei tarvitse selitellä tulemisiani tai menemisiäni.  Otan silti kiitollisuudella vastaan kaikki ne ehdotukset, vinkit, ohjeet ja toivomukset, joita minulle esitetään. Otan onkeeni, jos otan ja teen ne oikaisut ja muutokset, mitä parhaaksi näen, kaikella rakkaudella! Muiden neuvojen perässä säntäily saattaa olla kohtalokasta, silti kannattaa aina käydä dialogia, siitä saattaa oppia jotakin.


Petri Pykälä Luumäeltä (kuva Iltalehti)
Aurinko paistaa, kevät saapuu, miten paljon energiaa!

Muistakaa hymyillä!