Kaivotapaamisia,”kirjailija Provencessa” (Ilkka Remes) ja PALUUn mahdollisuus

On matkusteltu Pohojanmaalla ja Keski-Suomessa, josta palasin eilen. Taloni edustalla kaivettiin katua, kun saavuin kotiin. Työajoneuvoja oli ainakin puoli tusinaa. Autojonot kadulla pitenivät, kun käytössä oli vain yksi kaista. Asunnossa sitten huomasin järkytyksekseni, että vettä ei tullut, ei kylmää eikä lämmintä, moneen tuntiin. Pieni juttu, mutta katastrofin aineksia, sanoisin, jos tapahtuisi jotakin vielä radikaalimpaa. Jos vaikka koko vesihuolto tuhoutuisi, varajärjestelmää joko ei ole tai se käynnistyisi hitaasti.

Mummolassani oli kirkasvetinen kaivo keskellä kylää, silloin kun vielä missään taloudessa ei ollut vesijohtoa. Kaivolla kävi päivän mittaan joukko kyläläisiä, joku tarvitsi vain yhden ämpärillisen, joku työnsi vesikärryjä useasti päivässä riippuen tietenkin siitä, minkä kokoinen perhe oli. Menin mummin kanssa kaivolle joskus vain huvikseni katsomaan, mitä tänään kuului vedenhakijalle, joka saattoi asua toisella puolella kylää. Se oli 50-luvun korvike somelle. Ihmisten kanssa keskusteltiin kasvotusten, kyseltiin kuulumisia, eläydyttiin toistensa tarinoihin, pyydettiin kahville, vaihdettiin perennoja, kerrottiin syntymät ja kuolemat.

Minunkin talossani asuu ihmisiä, joita en tunne, koska he eivät koskaan näyttäydy. Joko he ovat eläkkeellä, työttömiä tai sairauden takia omissa oloissaan tai sitten he tekevät pitkää työpäivää. He eivät osallistu pihatalkoisiin, eivät käy lenkkisaunassa tai yhteisissä harrastustiloissa, eivät istuskele kesäisin upeilla pihoillamme, joille on pystytetty ihania huvimajoja. He ovat pelkkiä nimiä ensimmäisen kerroksen nimitaulussa. Joillakin ei ehkä ole ketään läheisiä, lapset ja muu suku asuvat pitkien matkojen päässä. Ja sitten luen jostakin, että yksinäisyys tappaa useammin kuin jokin sairaus, olkoonkin että se on joidenkin kohdalla oma valinta. Mielestäni yksinäisyys voisi olla lääketieteellinen diagnoosi. Eikö lääkäri voisi kirjoittaa reseptin, jossa ihmisen olisi otettava kontaktia kanssaihmisiin, ensin vaikka viisi minuuttia päivässä pihakeinussa istumista muitten kanssa. Pikku hiljaa aikaa voisi lisätä, kunnes henkilö huomaa, että jäi koukkuun, että itseriittoisuus ja samalla yksinäisyys häviää ja olo tuntuu paremmalta ja kevyemmältä, omat ongelmat pienenevät, kun kuulee muiden kertomuksia. Toisaalta, meillä kaikilla on oikeus yksinäisyyteen. Suvussamme on erakkoja ja välillä tunnistan itsessäni tämän halun erakoitua, vetää verhot kiinni ja olla omissa maailmoissani. Sitä kokeilin helmikuussa Laihian mökissäni, tuntui toimivan. Mutta koska kirjoitan, minulle se jotenkin suodaan. Ai niin, sitä ei nyt pidä häiritä, kun se viimeistelee jotakin romaania. Annetaan sen nyt rauhassa keskittyä, kyllä se sieltä taas ihmisten ilmoille tulee. 

Istuimme iltaa parin ystävättäreni kanssa. Yleensä keskustelu soljuu kepeästi (en tarkoita, että aiheet olisivat kepeitä ja pinnallisia) ja aika menettää merkityksensä. Olen aistivinani jonkinlaista jännitystä ilmassa. Ukrainan tilanne? Koko valtakuntaa ravistelevat irtisanomiset ja yritysten ja organisaatioiden yt-neuvottelut? Ja mitä vielä? Totta kai meillä kaikilla on myös omat ongelmamme. On asioita, jotka huolestuttavat meitä, vievät meiltä yöunet ja saavat meidät joskus epätoivon partaalle. Vanhat vanhemmat. Olenko liian vähän heihin yhteydessä, pitäisikö auttaa enemmän? Lasten valmistumiset ja sijoittumiset työmarkkinoille ja kun he siellä ovat, työpaikkojen pysyvyys. Lastenlapset ja heidän touhunsa. Oma ikääntyminen ja kunnossa pysyminen – zumbaa vai joogaa vai molempia, luomua, superfoodia, vitamiineja, lepoa ja aktiviteetteja jne. Sivukaupalla voisin listata suosituksia, rajoituksia ja kieltoja. Yritän löytää kultaisen keskitien, sen olen mielestäni itselleni velkaa mm. syömällä terveellisesti ja liikkumalla säännöllisesti. Uskon, että jos elämme ihmisiksi, saavutamme jotakin, sillä ystävällinen ja empaattinen suhtautuminen kanssaihmisiin antaa meille niin paljon enemmän kuin negatiivisuus. Uskon edelleen myös siihen, että hyvä tulee aina takaisin. Olemme toivon mukaan niitä ihmisiä, jotka huoneeseen saapuessaan aiheuttavat positiivisen reaktion. Kiva, että tulit!  Hymyilkää ihmiset! Siitä tulee niin ihana olo!

Keskustelimme myös omista persoonistamme ja kehittelimme itsellemme pseudonyymejä (salanimi, valenimi, keksityt elämänvaiheet). Välillä tosin tuntuu, että minulla niitä on jo entuudestaan, että elän ainakin kahta elämää, kahta todellisuutta, joista on välillä vaikeaa erottaa kumpi oli ensin, minä vai se toinen minä. Oli hauska kehitellä toisenlaiset elämänkuviot, ehkä sellaiset, joita olisimme oikeasti halunneet elää. Joillakin kirjailijoilla on käytössään pseudonyymi tai jopa useita. Mutta jos sille tielle lähtee, on koko ajan skarpattava ja muistettava, minkälaista pseudonyymi-elämää on elänyt ja mistä on tähän tilanteeseen tupsahtanut. Ja miten suurelle yleisölle kerrotaan tämä tarina? Entä jos sinua pyydetään kirjailijatapaamiseen kertomaan itsestäsi ja kirjoittamisestasi? Sinun on paljastettava kasvosi, ellet sitten muokkaa ulkonäköäsi vaikka peruukilla tämän pseudonyymisi mukaan. Kirjailijanimi tai taiteilijanimi on eri asia. Olet edelleen se sama persoona samoilla historiatiedoilla kuin aikaisemminkin. Jotkut esim. tietokirjailijat saattavat julkaista kaunokirjallisuutta toisella nimellä, mutta ei sekään kauaa salassa pysy, ei ainakaan tällaisessa pienessä maassa. Kirsti Manninen on Enni Mustonen. Ilkka Remes oli jännittävä ja etäinen, jopa mystinen kirjailija, joka viime vuosituhannen puolella alkoi tahkota pätäkkää jännitysromaaneillaan kansallisesti ja kansainvälisesti. Järkytykseni oli suuri, kun sain kuulla, että Ilkka onkin oikeasti Petri Pykälä Luumäeltä, kauppatieteilijä, jolla on perhe ja joka on työskennellyt ja asunut ulkomailla, viimeksi Belgiassa. Nykyistä asuinpaikkaa ei tiedetä, mutta epäilen Ranskaa. Minusta hän sopisi sinne, Provencen auringon alle. Näen sieluni silmin kirjailijan istuvan kukkeassa puutarhassaan, läppäri rouhealla metallisella puutarhapöydällä, aurinkolasit silmien suojana. Välillä hän nostaa kätensä takaraivolle ja katselee yläilmoihin ja jatkaa taas kirjoittamistaan. Vaimo on kattanut terassille lounaan ja huutelee Ilkkaa syömään tai siis Petriä, joka perhepiirissä saattaa olla pelkkä Pete. Lapset käyvät ranskankielistä kyläkoulua. Upea puutarha luo oivallisen kontrastin jännityskirjalle. Kenelle tahansa tavikselle saatta yhtäkkiä tapahtua mitä vain, jotakin uutta ja jännittävää, vaarallista, aivan kuin Remeksen kirjoissa.

Klikkaudun Ilkka Remeksen kotisivuille: http://ilkkaremes.wordpress.com/

Mielenkiintoinen ja raamikas mies tuijottaa kuvista, salaperäinen ja komea. Unelmavävy, sanoisin. Kotisivuillaan Remes kertoo tietenkin kirjoistaan, mutta myös kirjoittamisen prosessista. Mielenkiintoista oli lukea Ideasta kansien väliin- osio, jossa hän valottaa yksityiskohtaisesti tarinan rakentumista.

Itse noudatan (alitajuisesti) moniakin Remeksen työskentelytapoja, mm. sitä että etsin faktatietoja tai tarkistan vastauksia kaipaavia kysymyksiä työn edetessä. Ja jos kirjoitan jonkin ammatin omaavasta henkilöstä, yritän perehtyä siihen kunnolla esim. keskustelemalla kyseisen ammatti-ihmisen kanssa. Lisäksi minulla on aina kamera mukana, missä liikunkin. Kuvaan katujen ja ravintoloiden nimiä ja miljöitä (varsinkin ulkomailla) uskottavuuden säilyttämiseksi. Olen PALUU-romaanin pohjatyötä tehdessäni tutustunut sellaisiin asioihin, joista en tiennyt mitään, joten näen kirjoittamisen olevan myös siltä osin yleissivistävää. Ja haluan tarjota lukijalle oikeata faktatietoa, olkoonkin että itse tapahtumat saattavat olla jotakin ihan muuta. Kun kerrot totuuden, ei tarvitse jälkeenpäin muistella mitä kenellekin tuli sanottua, tämä koskee esimerkiksi haastatteluja.

Mutta! En ole kenellekään velkaa. Minun ei tarvitse selitellä tulemisiani tai menemisiäni.  Otan silti kiitollisuudella vastaan kaikki ne ehdotukset, vinkit, ohjeet ja toivomukset, joita minulle esitetään. Otan onkeeni, jos otan ja teen ne oikaisut ja muutokset, mitä parhaaksi näen, kaikella rakkaudella! Muiden neuvojen perässä säntäily saattaa olla kohtalokasta, silti kannattaa aina käydä dialogia, siitä saattaa oppia jotakin.

Petri Pykälä Luumäeltä (kuva Iltalehti)

Aurinko paistaa, kevät saapuu, miten paljon energiaa!

Muistakaa hymyillä!