Halonhakkuuta,yleistä ihmettelyä ja Taija Tuominen/Minusta tulee kirjailija

Maalla! Vihdoinkin!

Kesällä liiteristä löytynyt äidinäidinisän tekemä pöytä, ikää melkein 90 vuotta.

Lahti – Muurame – Jyväskylä – Laihian mummola. Siinä helmikuinen reittini. Tulet on hellassa, sauna lämpiää joka ilta. Rauhaa ja mielenrauhaa. Tunnelma on meditatiivinen, tosin joogaan joka aamu ja ilta, mutta siitä huolimatta täällä on jotenkin erilaista. Joku ihmetteli, että miten sinä nyt sinne ja aivan yksin, eikö pelota. Ei pelota, tietenkään, vastaan aina, ja onhan täällä pari naapuria. Tämä on minun henkinen kotini, turvapaikkani. Ja nyt kun työstän Lähdölle jatkoa, voisiko parempaa paikkaa olla. 

Mutta … Asioilla on monta puolta. Avaan läppärin ja PALUU-tiedoston. Luen viimeksi kirjoittamani sivut. Edelleen näyttää hyvältä. Pieni narsisti nostaa taas päätään. Tiedän, että huomenna on taas toisenlaiset fiilikset. Mitä roskaa! Kuka tätä haluaa lukea. Miksen voi elää tavallista elämää? Aivan kohta pääsen tekstin kimppuun. Kunhan katson ensin netistä, mikä on Maltalla hotellitilanne tähän aikaan vuodesta. Säätiedotus pitää tsekata; sataakohan Lahdessa lunta? Sitten klikkaan illan tv-ohjelmat. Ei taaskaan Wallanderia. Haen liiteristä puita ja asettelen ne hellanaluslaatikkoon. Läppärini uumenista kaivan lastenlasteni kuvia. Ihailen pojantyttären punaisia hiuksia vähän aikaa, klikkaan auki kaikki muutkin ipanat ja huokaisen onnesta. Elämä jatkuu. Minun elämäni. Katsottuani pari eläinvideota, yhdessä mm. koira hyppii trampoliinilla, suljen netin, mutta laitan ensin sähköpostia siskolleni  Belgiaan: Olisitpa täällä! Ja kun kaikki esteet on voitettu, kurkistan tekstiini, kirjoitan pari lausetta ja pikku hiljaa pääsen vauhtiin. Lopetan kirjoittamisen tasan kolmen tunnin kuluttua, olen kuin transsissa, hurmaantuneena omasta tekemisestäni. Onneksi kukaan ei soittanut, tai tullut käymään. Laitan aina sosiaaliset kontaktit etusijalle elämässäni. Mikään ei ollut ikinä niin ihanaa siivouspäivinä kun se, että joku tuli käymään. Siinä sitten mattokasojen ja ämpäreiden keskellä juotiin pullakahvit ja parannettiin maailmaa.

Avaan Taija Tuomisen kirjoittajaoppaan Minusta tulee kirjailija (2013). Taas yksi niistä ajattelen. Mutta tässä onkin kyseessä tarina, kirjailijan tarina ja Taija Tuomisen tarina. Kirja on innostava, informatiivinen ja hauska. Saan hyviä ohjeita, tiedä sitten pystynkö niitä noudattamaan, toivon silti. Tuominen kertoo sujuvasti ja hauskasti ohjeiden lisäksi oman kirjailijatarinansa. Hän neuvoo kuuntelemaan ja lukemaan kirjailijahaastatteluja. Monet kirjailijat kertovat yksinäisestä taistelusta ja puurtamisesta eivätkä jostakin syystä kerro, että ovat jo vuosia käyneet erilaisilla kirjoittamisen kursseilla. Moni joko häpeää tai jättää vahingossa kertomatta, että on opiskellut kirjoittamista. Kirjoittamisen opiskelusta ja opettamisesta ollaan edelleen montaa mieltä, vaikka monessa maassa, esim. USA:ssa luova kirjoittaminen kuuluu yliopistojen opetussuunnitelmiin. Kirjailija haluaa useimmiten olla mystinen olento, vähän etäinen ja kärsivä, yksinäinen susi. Kirja on kuitenkin aina sinun oma juttusi, vaikka olisit mennyt käsikirjoituksesi kanssa minkälaisen mankelin läpi tahansa – hovilukijat, arvostelupalvelu, kustannustoimittaja … Fiksuna ihmisenä otat onkeesi ja teet ne muutokset ja lisäykset, joihin sait ohjeita. Laita likoon omat unelmasi ja pelkosi, liioittele (ainakin jonkin verran). Palaute saattaa olla ristiriitaista ja sinun on itse mietittävä tarkkaan, kenen antamia ohjeita noudatat. Kaikkia ei voi miellyttää! Hyvä kirjoittajakoulutus motivoi ja opettaa kestämään vastoinkäymisiä. Yleinen ohje on, että jos käsikirjoitus ”ei nyt sorry sovi kustantamomme genreen”, lähetä se jonnekin muualle. Ja jatka ainakin kirjoittamista. Tiedän, että on todella paljon arvostettuja kirjailijoita, jotka ovat kierrättäneet vuosia jopa vuosikymmenen käsikirjoituksiaan ja aina saaneet kieltävän vastauksen. Kunnes sitten on tärpännyt ja he ovat nyt myyntitilastojen kärjessä. Mutta he eivät luovuttaneet.

Hakkaan halkoja ja teen lumitöitä. Naapuri tulee pihaan ihmettelemään, että täällä sinä vain puuliiterissä, eikö sun pitänyt kirjoittaa! Yritän selittää, että minähän kirjoitan, luonnostelen tässä juuri kirjani seuraavaa kohtausta. Hän vaihtaa puheenaihetta, jää varmuuden vuoksi muutaman metrin päähän minusta ja kirveestäni. En sano mitään, koska en tiedä, mitä minun pitäisi sanoa. Alkaako nyt huhu kylillä kiertää? Siellä se heiluu kirveen kanssa! Ainahan se on ollut vähän outo! Olikohan se edes selvin päin, eikö ne kaikki ryyppää?

Tästä päästäänkin Tuomisen väliotsikkoon kirjan julkaisemisen jälkirumbasta. Varaudu siihen! Varaudu palautteseen ja kritiikkiin, varaudu haastetteluihin ja myös kehuihin, niitäkin on joskus noloa ottaa vastaan, meitä kun ei lapsena juurikaan kehuttu. Tiedän tuon tunteen. Miten selviän, jos kirjani julkaistaan? Vaikka itse olen todella vasta aloittelija, olen käynyt tämän kaiken jo läpi, tosin paljon pienemmässä mittakaavassa kuin ihan oikea ja suosittu kirjailija. Enimmäkseen olen saanut positiivista palautetta. Olen vastannut jokaikiseen sähköpostiin kirjani tiimoilta, mutta sen olen monellakin kirjoittajakurssilla oppinut, että älä selitä! Älä ikinä selitä! Et ole velvollinen selittämään kenellekään, miksi kirjoitit tämän kirjan ja miksi käsittelit tapahtumia niin kuin käsittelit. Minä en pystyisi selittämään, vaikka haluaisinkin, koska en tiedä, miksi kirjoitin niin kuin kirjoitin. Sisäinen palo? Sanomisen pakko? Mielen tyhjennys? Ego?

Esikoiskirja on melkein aina omaelämäkerrallinen. Sen jälkeen, kun oma pää on saatu selvitettyä, voi alkaa kirjoittaa jotakin aivan muuta. Jotakin, johon ei tule mitään minua. Helpommin sanottu kuin tehty. Toinen kirjani  (työnimi TERAPEUTTI) on nyt valmiina, ollut jo syksystä saakka. Luulin, että siinä ei ole mitään minua, mutta nuorimman veljeni tapaturmainen kuolema siinä kuitenkin kummittelee, fiktiivisenä, mutta kuitenkin. On asioita ja tapahtumia, joista en pääse eroon. Alitajuntani vaatii minua kirjoittamaan niistä, vaikka en haluaisikaan. Ne ovat kuin tajunnanvirran tukkoja ja minun on päästettävä ne ulos pääkopastani.

Tähän loppuun Taija Tuomisen loistavasta kirjasta:

 Johnny Weismϋller (Tarzan): Oleellista on, että et päästä liaanista irti!

Ja mannaa sielulleni nuoren naispuolisen ystäväni palaute kirjastani 6.2.2014:

”Sain tilaisuuden aloittaa kirjasi lukemisen tänään ja ahmin sen kerrasta! Oli aivan loistava ja koukuttava! Loppuratkaisu oli todella yllätys, niin kuin hyvässä jännärissä pitääkin! Oliko tämä tosiaan ensimmäinen kirjasi? Kiitos mahtavasta lukuelämyksestä, toivottavasti pian päästään nauttimaan uudesta teoksesta!”

Susanna