Työntekoa ja haaveilua

LÄHTÖ-romaani saa siis jatkoa, kuten olen jo aikaisemmin vihjaissut. Aloitin syksyllä materiaalin keruun ja joulukuun alussa alkoi itse kirjoitustyö, joka jatkunee maaliskuun loppuun (= itse asettamani deadline). Jatko-osan työnimi on PALUU. Kun teksti on valmis, tarkistettu, luetettu muutamilla luottohenkilöillä, tarkistettu uudelleen ja hiottu (poistettu todennäköisesti jälleen kerran tarpeettomia adjektiiveja!) ja kun se on tullut arvostelupalvelusta, on julkaisun aika, joko keväämmällä tai syksyllä, siitä on vielä neuvoteltava. Tapahtumat sijoittuvat osaksi (tietenkin) Kanadaan.

Espanjan Aurinkorannikolla Fuengirolassa on kirjaani myös myynnissä, Mediapinta repäisi ennen joulua ja vei sinne eri kirjailijoiden kirjoja Hemingway-kirjakauppaan myytäviksi. Jännittävää nähdä, minkälaisen vastaanoton kirjat saavat, siellähän asuu pysyvästi 20 000 suomalaista, ei mikään pieni yhdyskunta siis. On koulua, avointa yliopistoa, suomalaisia palvelualan yrityksiä sun muita.

Taidan tosissani miettiä ensi talvea jossakin muualla kuin Suomessa, miksei Espanjassa! Kirjoittaa voi sielläkin ja kämpän saa vuokrattua pitemmäksi aikaa varmaan halvalla. Voin liittyä Aurinkorannikon sekakuoroon ja karjalanpiirakkaporukkaan, joogata ohjatusti aamuisin rannalla, käydä iltapäivätansseissa ja seuraamassa flamenco-esityksiä, istua kuppiloissa ja tutkailla ohikulkijoita, lukea ja kirjoittaa. Olisipa jo ensi talvi! Mutta se tietäisi irrottautumista tutusta ja turvallisesta, rakkaista ihmisistä, pienistä lapsenlapsista. Aika näyttää, mihin ratkaisuun päädyn. Haaveita täytyy olla ja tämä haave on minusta melko realistinen. Once in a lifetime!

http://fuengirola.fi/

Täältä pääsee lukemaan Aurinkorannikon suomalaista sanomalehteä, joka ilmestyy neljä kertaa kuukaudessa, myös paperiversiona. Lehden päätoimittaja on muuten Taina Salakka-Kontunen.

PALUU-romaanin tapahtumien keskiössä on Kanada. Mutta kuka palaa ja minne ja miksi, sen saatte vain arvata, joku sen on jo oivaltanutkin. Muistan varmasti ikuisesti, mitä Harri Istvan Mäki neuvoi: Älä paljasta kirjastasi liikaa, äläkä yritä selittää, miksi sen kirjoitit. 

On ollut taas upeaa tuottaa tekstiä niin ettei malta lopettaa. Sitä vain syntyy. Tajunnanvirtaa, sanoisin, mutta se on minun tapani kirjoittaa. Tässä välissä on valmistunut, tarkistettu ja arvostelupalvelusta tullut ulos TERAPEUTTI-romaani. Siitä sitten myöhemmin.

LÄHTÖ on ollut suosittu niin Lahden, Laihian kuin muissakin kirjastoissa. Toivottavasti kaikki ennättävät lukea sen ennen PALUUta. Viikon päästä olen taas Laihian mökissä, laitan tulet hellaan, keitän pannukahvit, sytytän kynttilän ja avaan läppärin. Siinä pannukahvia hörppiessäni tiedän, että olen oikeassa paikassa ja oikealla tiellä. Tiedän sen siitä, että tuossa lapsuuteni mökissä edelleenkään minua ei huoleta yhtään mikään, tuntuu kuin kaikki ongelmat, surut ja murheet olisivat haihtuneet taivaan tuuliin. Tunnen sen saman turvallisuuden tunteen kuin lapsena, se oli turvapaikka, jossa sai hyvää ruokaa ja rakkautta. Ja mikä parasta, sai kuunnella iltaisin, kun mummi kertoi vanhoista ajoista ja omasta elämästään pienenä tyttönä.

Aina välillä pääsen osalliseksi pienten lastenlasteni kaitsemisesta. Joka ikinen kerta näen tai kuulen jotakin todella ihanaa tai omituista, joudun näyttelemään kuolevaa leopardia tai kaupantätiä, lentämään kuun ympäri tai olemaan potilaana sairaalassa. Ajatukset kirkastuvat, kun näitten kanssa touhuaa, silloin et todellakaan voi tehdä mitään muuta tai keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen hetkeen, jossa olemme. Ja paljastut heti, jos et eläydy tarpeeksi.

 Ja mitä nämä nassikat sitten kertovat? Ilmiselvästi he tuovat terveisiä jostakin kaukaa! He kertovat tarinoita, joita he eivät ole voineet kuulla mistään. Kesken leikkien joku saattaa katsoa tyhjään eteiseen ja kysyä, että Kuka toi on? 3-vuotias huutaa keskellä yötä, että haluaa mennä kirkkoon kysymään Jeesukselta, onko tällä sisko. Ja kun kuulee, että todennäköisesti ei ole, alkaa tekoitkuisella äänellä kertoa, miten surullinen on asiasta.

 Pikkuveikka, 1 v., ei tietenkään osaa vielä puhua, mutta ”puhetta” tulee joskus solkenaan. 3-vuotias sisko ilmoittaa, että veikka puhuu ranskaa.

3-vuotias kysyy, haluaisinko minä mennä naimisiin. Kun vastaan myöntävästi, hän toteaa ettei se ole mahdollista, koska en ole pappi, vain papit voivat mennä naimisiin.

Näitä juttuja olisi jo pienen romaanin verran. Lapsen luovuus, iloisuus, spontaanius ja luottamus ovat todella maailmaasyleileviä ja olen todella onnellinen, että minulla on mahdollisuus aika ajoin olla niissä mukana. Kuin toinen maailma. Siinä sitten miettii, tuliko omille lapsille luettua tarpeeksi, olinko tarpeeksi läsnä, vastasinko kaikkiin kysymyksiin, rakastinko tarpeeksi? Eläydyinkö kuolevan leopardin rooliin ihan oikeasti, olisinko voinut syöttää niille enemmän luomua? Ja mitä vielä? Mutta kun asiasta nyt jo aikuisten lasteni kanssa keskustelen, ei ainakaan mitään suurempia puutteita tai vikoja kasvatusmetodeissani ollut (ehkä). Totta kai tein virheitä. Noudin neidit mm. kerran suoraan discon edestä vanhalla autollani, kun olisi pitänyt odottaa noin kilometrin päässä viiden kadunkulman päässä. Anteeksiantamatonta. Mutta se tapahtui siis vain kerran. Tai kun vein kouluun kesken tunnin kotiin unohtuneet nuotit, jumppakassin tai soittimen, tai luokkaretkikassaan juuri sinä päivänä kerättävän rahasumman. Koputin hiljaa oveen ja tunnistin luokasta oman lapseni, hänen kalpeutensa ja järkytyksestä laajentuneet pupillinsa paljastivat hänet oitis!

1. 

Sisko ja sen "ranskaa" puhuva pikkuveli!
Kuva: Niina Hörkkö, Hollola

 Hasta pronto!