tiistai 8. maaliskuuta 2016

Modiano: Surun huvila ja Nissinen: Sitomisen taito + Pink Floyd


Patrick Modiano (s. 1945): Villa Triste, suom. v. 1977, ilm. 1975, WSOY


Ranskalainen Patrick Modiano on minulle aivan uusi tuttavuus. Eli Villa Triste on ensimmäinen, jonka häneltä nyt olen lukenut. Hänen mittavasta tuotannostaan on suomennettu neljä muuta kirjaa, joista on todella pidetty:

Kehäbulevardit, 1972/Hämärien puotien kuja, 1978/Nuoruus, 1986/Kadonnut kortteli, 1987, Jotta et eksyisi näillä kulmilla, 2015. Viimeisen on suomentanut Lotta Toivanen, muut Jorma Kapari.

Modianon äiti oli belgialainen, isä Italian juutalainen. Hänen taustansa näkyy ainakin Villa Tristessä ja otaksuisin, että muissakin teoksissa.
Ensimmäiset kymmenet sivut luin ihmetyksen vallassa; mitä? kuka? missä? Missä on punainen lanka? Teksti lipui ohitseni, enkä saanut siihen minkäänlaista otetta. 

Mutta sitten teksti alkaa avautua ja luin kirjan loppuun  haltioituneena. Victorin ja Yvonnen tarina saa tuulta siipiensä alle, eikä muuta tarvita. Tarina sijoittuu 1960-luvulle. Eletään, tai oikeammin oleskellaan, ranskalaisessa pikkukylässä, lähellä Sveitsin rajaa. Algerian sota uhkaa, ihmiset ovat irrallisia ja vieraita jopa itselleen, sekalaisessa seurueessa on sekä koomisia että traagisia hahmoja ja tapahtumia. Seurue muodostuu pääosin tyhjäntoimittajista, joiden aika menee siihen, että ei varsinaisesti tehdä mitään, haahuillaan ja maleksitaan, odotetaan jotakin tapahtuvaksi tai ollaan jotakin paossa.

Kaksitoista vuotta myöhemmin, kun melkein kaikki on jo unohtunut, Victor palaa samaan kylään. Hän muistelee ihmisiä, katuja, tapahtumia ja Yvonnen kanssa viettämiään raukeita kesäpäiviä. Victor elää muistoissa, utuisissa tunnelmissa, kaikki on jotenkin kääritty hämärän verkkoon. Mikä on totuus? Victor on keksinyt itselleen uuden identiteetin ja uuden historian. Hän on kadottanut isänsä jo varhain ja tuntuu, että hän on jotenkin hukassa. Yvonnen kanssa tohtori Meinthen huvilassa (Villa Triste) viettämänsä aika edusti Victorille yhtä aikakautta, joka on vääjäämättömästi ohi.

Hienoa tekstiä, totta tosiaan -  mutta - olisiko sittenkin pitänyt lukea jokin muu Modianon kirja ennen tätä? Sitä nyt mietin. Välillä tuntui kuin olisin lukenut näytelmäkäsikirjoitusta, niin tarkkaan oli miljööt, esineet, valaistus jne. kuvattu.
Esim. s. 137: ”Setä laski hanasta vettä. Koira oli nukahtanut jalkojeni juureen. Näen tarkkaan tuon ruokasalin. Seinillä oli tapetit, joissa oli kolme kuviota: punaisia ruusuja, muratti ja lintuja. Tapetti oli vähän haalistunut ja sen pohjaväri oli beige tai valkoinen. Pyöreä kattolamppu oli puuta ja siinä oli kymmenkunta lamppua pergamenttivarjostimineen. Lämmin kullankeltainen valo.”

Koska olen visualisti, minua tällainen kuvailu viehättää. Mutta että joku alle kaksikymppinen nuorukainen tarkkailee ympäristöään ja huomioi tapetin kaikki kuviotkin näin tarkkaan, siinä on ihmetyksen aihetta.
Muistot, muistikuvat ja menneisyys sekoittuvat Victorin päässä. Tapahtumat sijoittuvat kesään, mutta silti en näe aurinkoa vaan jonkinlaisen utuisen ja hämärän maiseman. Kirjan nimessä olen aistivinani symboliikkaa, ehkä Villa Triste onkin itse kunkin sisin, jonne suru on tullut jäädäkseen. Itse ajattelen näin: ”Kumpi on armollisempaa, muistaa vai unohtaa?”

Saija Nissinen (s. 1963): Sitomisen taito, novellikokoelma, v. 2012, Atena.

Täytyy myöntää, että novelleja en ole lukenut aktiivisesti kuin ihan parina viime vuotena. ja yhä ne ovat minulle vaikea osa-alue. Toisaalta novellikokoelmia ei mielestäni ole ollut tarjolla tasavertaisesti muun kaunokirjallisuuden joukossa. Voi olla että olen väärässä. Eikö novelli myy? Vaikka Alice Munro sai Nobelin juuri novelliensa ansiosta, ei Suomessa novelli ole nostanut päätään toivotulla tavalla. Vaikka olen impulsiivinen, tykkään paksuista romaaneista, ja siksi novelli on mielestäni jotenkin liian ”nopea”. Ja juuri kun meinaat päästä jyvälle niin tarina loppuu.

Olen lukenut myös vannoutuneiden prosaistien novelleja ja täytyy sanoa, että novelli on vaikea laji, eikä se välttämättä onnistu kuin asiaan vihkiytyneeltä. Novellissa on aivan omanlaiset lainalaisuutensa. Eksposition eli juonitoiminnan aloituksen pitäisi antaa tarpeeksi tietoa, että tarina ymmärrettäisiin. Muutamat novellit ehtivät noin puoleen väliin, kun selvisi, että kertoja onkin mies. Sitä vain jotenkin olettaa, että naiskirjailija kertoo tarinaa naisnäkökulmasta. Mutta hienosti Nissinen siitäkin selvisi.

Lempinovellini on Sisko käy oopperassa taas. Se on kertomus siitä, kun asioista ei puhuta, ainakaan niiden oikeilla nimillä. Aikuiset lapset palaavat juhannukseksi kotiin, mutta määrätyistä asioista ei taaskaan puhuta, kierrellään ja kaarrellaan, eikä ikinä päästä asian ytimeen. Tämä on niin tuttua monissa suvuissa. Ja toimintomalli periytyy jälkipolville, sama tapa toimia jatkuu. Hieman häiritsi jotkut traumaattiset jutut, joita ei novelleissa purettu, monet asiat ja tapahtumat jäivät avoimiksi.

Nissisen novellit ovat mielenkiintoisia, puhuttelevia, vihjailevia, useat uivat syvissä vesissä, mutta niiden outous koukuttaa. Sitä haluaisi tietää enemmän, mitä sitten tapahtui. Niminovelli Sitomisen taito oli viimeisenä. Luin sen pariinkin kertaan, enkä ole vieläkään varma, mitä tapahtui. Mutta sainpahan ajattelemisen aihetta. Kaiken kaikkiaan loistavaa tekstiä.
…………………….

Palasin juurilleni, mökilleni eli vanhaan mummolaani, monen sadan kilometrin päähän kaikesta. Ihmettelen hiljaisuutta ympärilläni. Hiljaiset illat. Samalla tajuan, että valtaosa suomalaisista viettää juuri näitä hiljaisia vähän surumielisiä iltoja, ihan joka päivä. Minulle tämä on tietoinen valinta. Voin tulla tänne aina kun kaupungin tohina alkaa ahdistaa. Ja palata kaupunkiin, kun siltä tuntuu.

Tulet hellassa, kahvipannu tulella, hirsitalo pitää omaa ääntään. Tänään sytytin kynttilän nuorimman veljeni syntymäpäivän kunniaksi. Toinen kynttilä syttyy kesäkuussa, hänen kuolinpäivänään. Samassa toinen veljeni soitti. Sammuta valot ja kuuntele Pink Floydin On the run, hän sanoi. Teen työtä käskettyä, laskeudun kamarin sängylle, sammutan valot ja suljen silmäni. On the run vuodelta 1972, instrumentaalikappale, soljuu lävitseni aivan kuin äskeiset novellit, ja jättää ihmeellisen tunnelman. Irtaudun ruumiistani ja lennän jonnekin eri sfääreihin ja vähän aikaa toivon, ettei tarvitsisi palata, ainakaan pitkään aikaan.