sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Näytelmä: Kauppamatkustajan kuolema, Arthur Miller (1915 – 2005) Elokuva: Salesman, ohjaus Asghar Farhadi (s. 1972)

Luen paljon kaikenlaisia kirjoja. Viime aikoina novellit ja näytelmät ovat olleet kuitenkin päällimmäisinä listalla. Monet meistä kirjoittavista ihmisistä kirjoitamme myös kolumneja lehtiin, esseitä, näytelmiä, novelleja yms. Aika ajoin YLE julistaa kuunnelmakäsikirjoituskilpailuja, joihin kannattaa lähettää joko valmis teksti tai synopsis. Tässä tekstissäni valotan erästä näytelmäklassikkoa, jonka iranilainen ohjaaja upotti Oscar-palkittuun elokuvaansa.

Arthur Miller
Kauppamatkustajan kuolema, Arthur Miller (1915 – 2005)

Kauppamatkustajan ensi-ilta oli v. 1949. Tv-taltiointi kyseisestä näytelmästä nähtiin Suomessa v. 1961, pääosassa Tauno Palo. Tv-uusintoja on odotettu ja tiedusteltu, mutta Millerin näytelmien esitysoikeuksia valvova taho ei ole antanut lupaa tv-uusinnalle.

Kaupparatsu Willy Loman saa potkut työstään ja alamäki alkaa, kaikki unelmat on haudattava ja kestettävä toteutumattomien lupausten aiheuttama häpeä. Fokus on rahassa ja rahan vallassa.  Avioliitto vetelee viimeisiään ja onneton Willy näkee ainoana ratkaisunaan lopettaa elämänsä oman käden kautta.
Useat kuuluisat ohjaajat ympäri maailmaa ovat tarttuneet tähän näytelmään, joka on saanut useita palkintoja. Kyseessä on draamaklassikko, jonka sanoma on edelleen ajankohtainen. Tunnistamme siitä ainakin osittain itsemme. Ura, kiire, raha, maine ja kunnia ovat päällimmäisinä, unohdamme helposti oman minuutemme emmekä uskalla tai osaa hakea apua. Valitettavan moni päätyy Willyn kaltaiseen ratkaisuun.

Asghar Farhadi
The Salesman, ohjaus Asghar Farhadi (s. 1972)

Se, miksi tutustuin tähän Millerin näytelmään, on osittain aivan sattumaa. Näin alkuviikosta ranskalais-iranilaisen elokuvan The Salesman, joka voitti helmikuussa parhaan vieraskielisen Oscarin, ohjaaja on iranilainen Asghar Farhadi.

Nuorehko pariskunta Emad ja Rana ovat mukana teatteriryhmässä ja esittävät avioparia Arthur Millerin näytelmässä Kauppamatkustajan kuolema. Aluksi tuntuu epäselvältä, miksi Farhadi on valinnut juuri tämän näytelmän, sillä päällisinpuolin tarinoilla ei ole yhteistä tarttumapintaa. The Salesman (Forušande) alkaa tehokkaalla kohtauksella, jossa kerrostalo on sortumassa, ja asukkaiden on rynnättävä nopeasti ulos. Emadin (Shahab Hosseini) ja Ranan (Taraneh Alidoosti) on muutettava asumiskelvottomasta talosta pois ja etsittävä nopeasti uusi asunto. Sortuva talo on ehkä vertauskuva heidän rakoilevalle liitolleen.

Emadin ja Ranan avioliitto muistuttaa Millerin näytelmän traagista avioliittoa. Molemmissa on kyse avioliiton kulisseista ja miehisyyden ristiriidoista. Epäselväksi jäi raiskattiinko Rana vai ei ja tunsiko Rana tekijän, rangaistiinko kuitenkin väärää miestä, koska Rana vaikeni. Emad ei pysty ymmärtämään vaimoaan, joka vaikenee ja haluaa olla yksikseen eikä kerro pahoinpitelynsä yksityiskohtia.

Huikea ohjaus ja huikeaa näyttelijäntyötä. Tosin englanninkielinen nimi johti ainakin minut harhaan; leffassa ei puhuta sanaakaan englantia. Turhaan ei tämä elokuva saanut Oscaria. Suosittelen ja annan 5 tähteä.
(Kuvat Googlen kuvapalvelusta)


maanantai 13. helmikuuta 2017

Oili Valkila: Loista kirjoittajana

Oili Valkila: Loista kirjoittajana: BOD 2016  (pehmeäkantinen, 152 sivua)
-       Älä suotta odottele inspiraatiota

Oili Valkila on suomen kielen maisteri, toimittaja ja kirjailija. Tässä kirjassa hän painottaa kirjoittamista systemaattisena ja arkisena tapahtumana, mitään mystistä inspiraatiota ei kannata ruveta odottelemaan (Jippii!). Systemaattisuus ei kuulemma tapa luovuutta, tässä olisi poisoppimisen paikka ainakin meikäläisellä. Kirja ohjeistaa niin kaupallisen tekstin, blogikirjoitusten, verkkokirjoittamisen kuin kaunokirjallisenkin tekstin tuottajia.

Systemaattista tekstin tuottamista ei ainakaan Suomessa ole opetettu nyt keski-iässä oleville (toivottavasti nykyään tilanne on toinen). Ainekirjoitustunnilla annettiin aihe ja siitä sitten oli ruvettava kirjoittamaan, lineaarinen jatkumo otsikosta loppulauseeseen ei antanut mahdollisuutta lisätä tai muokata tekstiä, kun sen kerran oli kirjoittanut.  Aikaa esim. 2 tuntia.  Ja voi miten pelättiin aineiden palautuspäivää. Punakynä oli laulanut. Minut haukuttiin suurin piirtein pystyyn … kun Hautalan aine on taas pitkä kuin nälkävuosi! Oliko koskaan puhe siitä, miten pitkä aine saisi olla? En muista. Pelkkää pelkoa, arvostelua ja nöyryyttämistä. Eikä ikinä ymmärretty, että olemme kaikki erilaisia, myös kirjoittajina. Ja voi, miten se on jäänyt tuonne takaraivoon. Vieläkin tekstin ns. suoltamisvaiheessa on vaikea olla korjaamatta virheitä, vaikka tekstiin on nykytekniikalla helppo palata, korjata, poistaa ja lisätä.

Kaikki me pelkäämme jonkinlaista blokkia ja koemme valkoisen paperin kammoa. Mutta mitään inspiraatiota ei kannata jäädä odottelemaan. Monet meistä tietävät, miten kirjoittamisen esteet hallitsevat meitä, varsinkin jos kirjoitat kotona, vaikka keittiön pöydän ääressä lasten lähdettyä kouluun. Raivaan tässä nyt ensin vähän tätä huushollia, kahvi tippumaan, postikin tuli ja se on tsekattava. Tutut rutiinit hallitsevat elämäämme ja meillä on taipumus siirtää epämieluisat tehtävät jonnekin tuonnemmaksi. Mutta Valkilalla on ratkaisu, apuun tulee prosessikirjoittaminen (alkujaan Kaliforniasta) eli teksti syntyy aina ideoinnista lähtien selkeää prosessia noudattaen. Ja jos tulee jumi, kirjoita tajunnan virtaa, aina sieltä aivojen syövereistä jotakin nousee. Ja tallenna kaikki tällaiset välikirjoitelmatkin, niihin voi aina palata. Prosessimaisuus kirjoittamisessa siirtää huomion sisältöön ja ajatteluun. Mutta liian korkealle ei rimaa kannata tässäkään asettaa. Valkila lupaa, että menetelmä on selkeä ja varma tapa kaikenlaisten tekstien aikaansaamiseen. Hyvältä kuulostaa myös ohje siitä, että ”norsun voi nauttia systemaattisesti pieninä paloina”.

Keskeinen työkalu on tavoite. Tärkeä on myös dead line, että edes suurin piirtein olisi selvillä milloin käsikirjoitus olisi juonen ja sisällön osalta valmis lähetettäväksi esim. mallilukijoille. Pituus ei ole itseisarvo, mutta sujuvuus on. Tiiliskiviromaani saattaa olla koukuttava ja mielenkiintoinen, jos se on sujuva. Joskus taas voi ajatella, että eikö kirjoittaja pystynyt tiivistämään asiaansa, kun piti kirjoittaa melkein tuhatsivuinen juttu. Itse olen kirjoittanut kolumneja lehtiin, sieltä tulee tarkka merkkimäärä, jonka sisään teksti on saatava mahtumaan. Selkeä ohje ja rajaus jotenkin rauhoittavat.  Eikä pidä aliarvioida alitajunnan merkitystä, se työskentelee parhaiten unen aikana, joten kannattaa jakaa työskentely lyhyempiin rupeamiin, ettei väsähdä tai kyllästy. Kuuntele intuitiotasi ja luota siihen.

Kirja sisältää lukuisia tehtäviä, jotka eivät ole liian monimutkaisia tai työläitä. Esim. tutustu kohderyhmääsi. Olen itse työelämässä törmännyt usein siihen, että jotkut ammattiryhmät kirjoittavat tosilleen ja tavallinen tallaaja jää pimentoon, koska ei ymmärrä mistä puhutaan. Kansanomaistaminen ei ole mitenkään hävettävää, on pyrittävä selkeään ja ymmärrettävään ilmaisuun.

Tärkeää on tietenkin myös palaute. Kouluaikoina palaute oli yleensä negatiivista. Parhaimmillaan palaute mahdollistaa saajansa oppimisen ja kehittymisen kirjoittajana. Hyvä palaute kertoo, missä olet onnistunut ja mitä pitäisi kehittää. Siitä on sitten hyvä jatkaa tekstin tuottamista ilman että pahoitit mielesi.

Nyt laitan Oili Valkilan kirjan kirjahyllyyni muiden loistavien ohjekirjojen joukkoon, ihan siihen Tapani Baggen (Se murhaa joka osaa), Taija Tuomisen (Minusta tulee kirjailija), Mika Waltarin (Aiotko kirjailijaksi?) ja parin muun ohjekirjan viereen.
********************************************************
Edellinen postaukseni käsitteli Claire Macintoshin kirjaa Annoin sinun mennä. Te, jotka olette kyseisen kirjan lukeneet, huomasitte varmaan, että johdin tahallisesti harhaan erään hahmon suhteen. Tämän tein vain ja ainoastaan siksi, etten olisi paljastanut jutun juonta! Anteeksi!

Tällaisia mietteitä tällä kertaa. 

torstai 19. tammikuuta 2017

Annoin sinun mennä/Clare Mackintosh

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä (Gummerus 2017), kirja ilmestyy viikolla 5/2017

Kovin vähän löysin tietoa tästä brittiläisestä kirjailijasta, joka ennen kirjailijaksi ryhtymistään työskenteli poliisissa rikostutkijana ja järjestyspoliisina.

5-vuotias poika kuolee kotikadullaan auton tönäisemänä. Hetkeä aikaisemmin äiti oli päästänyt pojan kädestä irti. Rikoskomisario Ray Stevens tutkii onnettomuutta yhdessä ylikonstaapeli Kate Evansin kanssa. Syyllistä etsitään, mutta tutkimukset lopetetaan vihjeiden puutteen takia. Tapahtumalla ei ole silminnäkijöitä, kukaan ei ole nähnyt tai kuullut mitään erityistä, auton väristäkään ei ole tietoa. Pojan äiti oli kuitenkin huomannut, että autoa ajanut henkilö oli huomannut yliajon, mutta oli paennut paikalta. Tutkimukset junnaavat paikallaan, kunnes ne lopetetaan, muita juttuja tulee koko ajan lisää.

Stevens on raikas tulokas dekkarikirjojen sankareiden joukkoon, suorastaan normaali näiden renttupoliisien kavalkadissa. Ray on kunnon perheenisä, joka kipuilee työn, perheen ja näköpiirissä olevan ylennyksen välimaastossa. Murrosikäinen poika aiheuttaa hankaluuksia. Vaimo Mags on jättänyt poliisin työt ja jäänyt kotiin huolehtimaan jälkikasvusta, mutta suunnittelee opiskelevansa opettajaksi. Ray on ihastunut Katen nuoruuteen ja raikkauteen (he jopa suutelevat kerran).

Noin vuoden kuluttua tapahtumasta rikoskomisario Ray Stevens ottaa jutun uudelleen käsittelyyn apunaan Kate. Pojan äiti, Jenna Gray, joka on joutunut luopumaan taiteilijanurastaan, pakenee tapahtumia merenrantamökkiin Walesin rannikolle kauas ihmisistä ja sivilisaatiosta. Jennalla on itsellään synkkä menneisyys, jota hän ei pääse pakoon.

Vihdoin saadaan yksi varteenotettava vihje, selviää auton väri ja malli ja alkaa etsintä, joka muistuttaa neulan etsimistä heinäsuovasta. Mutta monta mutkaa on vielä matkassa, ennen kuin tekijä ja motiivi paljastuvat. Aluksi kaikki näyttää olevan täysin selvää, epäilty tunnustaa teon, mutta kaikki ei todellakaan ole sitä miltä näyttää. En nyt kerro enempää. Juuri kun luulet olevasi jotenkin kärryillä, tapahtuu todella mieletön käänne.

Takakansitekstissä sanotaan näin: ”Tämä nokkela ja piinaava psykologinen trilleri menee ihon alle.” Niin totta. Juonenkuljetus oli niin nerokasta, etten tiedä, mihin sitä vertaisin. Ehkä romaaniin Nainen junassa, joka ei mielestäni yltänyt tämän kirjan tasolle, mutta oli kuitenkin koukuttava.

Pidin Rayn perhe-elämän kuvauksesta kaikkine arkisine huolineen, joten uskon, että jatkoa on luvassa. Macintoshilta on jo ilmestynyt toinenkin romaani, I see you. Annoin sinun mennä – kirjan loppu saattaa ennakoida, että kyseessä on jatko-osa, mutta sehän selviää viimeistään, kun kirja on markkinoilla.

Mietin, miksi joku ihminen antaa kohdella itseään kaltoin kerta toisensa jälkeen. Vaikea ymmärtää. Pelko, totta kai, on osasyy. Pelko lähtemisestä ja siitä, että jotakin vielä hirveämpää tapahtuu. Ja kun oma tahto on murrettu, sieltä on vaikea nousta.

Vähän ennen loppua, kun asiat selviävät, tulee jonkinlainen katharsis, toivo paremmasta huomisesta. Itselläni on jääkaapinovessa motto: ”Kysymys ei ole siitä, kuinka monta kertaa sinut lyödään maahan, vaan siitä, kuinka monta kertaa nouset ylös.” 

Tämä kirja ampaisee aivan varmasti myyntilistojen kärkeen. Jotenkin tuli kuitenkin sellainen tunne, että Clare Mackintosh on pseudonyymi, ehkä olen väärässä.







maanantai 26. joulukuuta 2016

Metropoliitta Panteleimon (s.1949) Murha kirjapiirissä (Myllylahti, 2016)


 
Kyseessä on Panteleimonin neljäs dekkari, joka sijoittuu 60-luvulle, aikaan, jolloin elämää vielä elettiin ihan oikeasti ilman teknisiä vempeleitä. Minua ei ainakaan haitannut yhtään, että luin ekana tämän viimeisimmän. Alussa tosin tuntui, että olen hypännyt junaan väliasemalla, mutta koin tämän kuitenkin itsenäisenä romaanina.

 Keskiössä on lehtori Inga Tyynelän luotsaama kirjapiiri, joka kokoontuu lyseon kerhotiloissa. On käsillä kevään viimeinen kokoontuminen, luettavaksi oli annettu Dostojevskin Rikos ja Rangaistus. Ennen kokoontumisen alkua Tyynelän ruumis löytyy kerhotiloista. Vähitellen kaikki kirjapiiriläiset esitellään ominen traumoineen ja kaikkia epäillään. Poliisi tekee alussa pari virhettä, mm. sen, että koulun ovia ei suljeta, joten murhaaja on saattanut livahtaa ulos kenenkään huomaamatta.

Lehtori Tyynelä oli kova ja tyly, jopa epäoikeudenmukainen opettaja, jonka ankaruus jätti moneen oppilaaseen elämänaikaiset traumat. Kun tutkinta ei ota edetäkseen, kuvioihin astuu Elisabet Urhonen, poliisin leski, joka on hiljattain muuttanut kaupunkiin. Elisabetia kielletään sekaantumasta murhaan, mutta hän ei usko ja jatkaa tutkimuksiaan, kerää tietoa ja urkkii tietoonsa tärkeitä asioita. Tuohon aikaan tieto oli varmasti kiven takana, helppoa se ei ainakaan ollut, piti käyttää hyväkseen niitä kontakteja, joita oli käytettävissä.

Mietin oikeasti, minkälainen motiivi riittää siihen, että tappaa jonkun. Se voi olla mielestämme pieni juttu, mutta tekijän kannalta elämää suurempi trauma. Pahan on saatava palkkansa. Murhaajaa arvuuttelin pitkin kirjaa, mutta kaikki ei ollutkaan sitä miltä näytti.

Minua miellytti kirjan jonkinlainen pehmeys ja kotikutoisuus, väkivallalla ei mässäilty missään vaiheessa. Henkilöt tulivat iholle ja samaistuin melkein jokaiseen. Yritin mennä heidän päänsä sisään ja mietin, kuka heistä päätyy ja pystyy näin raakaan ratkaisuun.

Suosittelen Panteleimonin kirjaa (ja varmaan niitä kolmea aikaisempaakin) niille, jotka eivät viihdy noir-dekkareiden seurassa. (Noir lausutaan nuar ja tarkoittaa mustaa tai ns. kovaksikeitettyä.) Olen itsekin lukenut mm. skandidekkareita  ja tullut siihen tulokseen, että jonkinlainen suunta tällaiseen pehmeämpään suuntaan on ehkä tervetullut. Ja miten hyvän elokuvan tästä saisikaan tai ainakin näyttämölle tätä suosittelisin. Herkullisia henkilöitä ja jännittävä tarina – ei siinä muuta tarvita! Eikä tarvitse pelätä koko aikaa omaa varjoaan :)




  


perjantai 2. joulukuuta 2016

Tapani Bagge/Se murhaa joka osaa

Tapani Bagge(s. 1962):

Se murhaa joka osaa/Dekkarin tekemisen taito, Docendo/Crime time 2016, 208 s.

Kirjailija Tapani Baggen kirjailijanura on vertaansa vailla. Ei voi kuin ihailla ja ihmetellä, että joku on ihan oikeasti kirjoittanut 100 kirjaa!

Jotenkin ajattelee, että kun osaa nämä jutut itse, niin miksi kertoisi kenellekään, miten homma hoidetaan. Hakatkoon jokainen päätään seinään! Mutta kirjailija Bagge levittää eteemme dekkarin tekemisessä tarvittavat työkalut, olkaa hyvä! Olen yrittänyt monesti lähipizzeriassani vakoilla tai varovasi tiedustella, miten te sen pohjan oikein teette, mutta tietoa ei heru.

Kirjassa ei ole pätkääkään besserwisserimäistä kyl mä tiedän nää jutut – fiilistä. Ohjeet ovat asiallisia ja mielenkiintoisia ja Bagge valottaa myös omaa kirjailijanuraansa ja mahdollisia tekemiään virheitä. Kirjassa on myös runsaasti muiden kirjailijoiden teesejä siitä, miten hyvä dekkari/dekkarinovelli/kirja syntyy, mihin kannattaa kiinnittää huomiota ja miten hommaa ei todellakaan saisi hoitaa.

Mielenkiintoista oli lukea mm. Miten tyyli valitaan – kappaletta. Esim. Roald Dahl saattoi kirjoittaa ekan sivun sataanviiteenkymmeneen kertaan, ei ihme että häneltä syntyi aikuisille lähinnä novelleja J. Mutta hän olikin perfektionisti (kuten monet muutkin kirjailijat).
Novellit jaetaan eri luokkiin: klassiset/tsehovilaiset/modernit/postmodernit/absurdit eli surrealistiset. Tästä lähtien luen kaiken “sillä silmällä”. Opiskelin muutama vuosi takaperin näytelmäkäsikirjoitusta ja täytyy sanoa, että sen jälkeen meni monta näytelmäesitystä jotenkin pilalle, kun mietin teemoja ja draaman kaaria ja tarina jäi jonnekin taustalle. Mutta tästäkin olen selvinnyt ja nyt voin taas nauttia.

Baggen ohjeena dekkariromaania kirjoittavalle on, että tehdään yksityiskohtainen suunnitelma (omaan käyttöön): päähenkilöillä oltava menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, keskeisillä henkilöillä on oltava jokin salaisuus tai sisäinen ristiriita jne., ulkonäkö, taustat ja motiivit oltava selvillä, tarinan sijoittaminen tuttuun miljööseen, johon tarina sijoittuu (rakennus, kortteli, asunto) helpottaa kirjoittajaa. No, itse kirjoitan lähinnä tajunnan virtaa, en vain pysty suunnittelemaan mitään etukäteen. Tiedän, että romaanin lopun pitäisi olla selvillä, kun kirjoitustyö alkaa, mutta se onkin taitolaji. Joskus itseäänkin jännittää, mitä romaanin henkilöille tapahtuu, koska he kasvavat ja muuttuvat tarinan myötä. Mutta tämä on siis vain minun tapani toimia. Lähtö-romaaniani kirjoittaessani luulin kirjoittavani sukutarinaa, mutta Oriveden opiston Mestarikurssilla se sai genrekseen psykologinen trilleri. Tapahtumapaikkana on pieni kylä Etelä-Pohjanmaalla.  Mökkinaapurit alkoivat pelätä omien sanojensa mukaan omaa varjoaan. Ja jatkotapahtumat sijoittuivat sitten pääosin Kanadaan (SEURAA MINUA). Tarkoitus ei ole pelotella, mutta me ihmiset reagoimme niin eri tavalla. Varsinkin, jos kauheudet tapahtuvat meille tutuilla paikoilla. Itse vältän kauhukirjojen lukemista juuri tuossa samaisessa kylässä vanhassa mummolassani, vaikka viimeksi luinkin siellä kauhujännityskirjailija Marko Hautalan Kuokkamummon (Marko ei ole sukua). Ja sitten pimeällä ulkovessaan…!

Murhatavan ja murhattavan valinta: vain naiset murhaavat myrkyllä (ei tule verta)! Murhaaja tulee usein lähipiiristä, hänellä on siis jonkinlainen kytkös murhattavaan. Tarkkana murha-aseiden kanssa; revolverissa ei ole äänenvaimenninta ja ns. varmistin on vain pistoolissa.

Lähdekirjojen luettelo on mittava. Lainasin saman tien kirjastosta Hammettin Maltan Haukan, jossa seikkailee Sam Spade ja Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin? Tämä on Komisario Palmu - sarjan ensimmäinen teos.
Baggen kirja sisältää myös tehtäviä. Niitä seuraamalla saattaa löytää oman tapansa kirjoittaa, ensin saattaa syntyä novelli ja sitten vaikkapa kokonainen dekkari. Baggen kirja sisältää myös kustantamiseen liittyviä vinkkejä. Hylsyistä ei kannata säikähtää, vaan jatkaa kirjoittamista. Päätalokin kirjoitti Nyyrikkiin novelleja, ennen kuin tärppäsi! Ja muistakaa: dekkariin EI rakkaustarinaa. Miksei? Eivätkö mustasukkaisuusmurhat kuulu rakkaustarinoiden piiriin?

Tilasin tämän kirjan itselleni! On se niin mahtava tietopaketti. Tosin on näitä ilmestynyt muitakin, mutta niitä kuin myös tietenkin tätä saa kirjastosta. Ja kun opit nämä lainalaisuudet noin suurin piirtein, voitkin sitten ohittaa tai alittaa niitä, oman järjen käyttö on sallittua. Nyt sitten alan kahlata läpi omaa dekkariani, jos nyt tämän tietopaketin jälkeen enää kehtaan. Olen varmaan sortunut kaikkiin mahdollisiin sudenkuoppiin. Mutta saanhan pihasaunaan sytykettä.

Bagge kehottaa kuuntelemaan ihmisten tarinoita. Viikko siten flunssapiikkiä terveyskeskuksessa odotellessani takanani seisoi vanha pariskunta. Vaikka en puhunut heille mitään, hymyilin vain, mies alkoi kertoa elämäntarinaansa. 85 ikävuoteen mahtuu kaikenlaista. Juuri kun hän oli kertomassa 60-luvun tarinaa siitä, miten hän oli haudankaivajana vahingossa halkaissut haudan pohjalla kököttävän pääkallon (silloin kaivettiin monissa kylissä vielä lapiolla), tuli rokotusvuoroni ja juttu jäi pahasti kesken. Joillekin ihmiset avautuvat. Ehkä se on kuuntelemisen taito, vaikka aina ei ole aikaa. Koskaan ei saisi olla niin kiire, ettei ehdi kuuntelemaan tuntemattomienkin kertomuksia elävästä elämästä. Mikäs sen kiinnostavampaa kuin se tieto, mitä varsinkin vanhemmat ihmiset meille jakavat. Parissa tapauksessa olen käyttänyt maailmalla (junissa, metroissa, busseissa, lentokoneissa) kuulemiani tarinoita omissa novelleissani, tietenkin henkilöt ja paikat muunnettuna siten, että niistä kukaan ei itseään tunnista. Yksi kiinnostavimmista oli erään vanhemman naisihmisen kertomus palvelutalon hierarkiasta. Sielläkään ihmiset eivät ole tasavertaisia, löytyy kiusaajia, jotka alistavat toisia asukkaita. Joten palvelutaloon pääsy/joutuminen avasi ihan uuden näkökulman.

Anteeksi, että taas eksyin aiheesta.
Muistakaa myös tämä: “Jos näyttämöllä on kivääri, sitä pitää myös käyttää”.


perjantai 18. marraskuuta 2016

Fjodor Dostojevski (s. 1821 - 1881): Kirjoituksia kellarista (alkuper. v. 1864, Gummerus 1996)


Jokainen meistä on taatusti lukenut ainakin yhden Dostojevskin teoksen, joko vapaaehtoisesti tai lukion äidinkielen opinnoissa (kuten minä). Nuorena ei ollut minkäänlaista ymmärrystä saatikka kärsivällisyyttä syventyä näihin tiiliskiviin. Luin, mutta en sisäistänyt, koska ei ollut elämää takana, mihin olisin voinut lukemaani peilata. Luin ehkä liian varhain. Rikos ja Rangaistus tuli luettua 14-vuotiaana, joten siihen aikaan ei todellakaan ollut perspektiiviä näin syvällisiin pohdintoihin. Mutta nyt aika on toinen ja minä (toivonmukaan) kasvanut myös sekä lukijana että kirjoittajana.

Kirjoituksia kellarista on melko ohut, sivuja vain 169, mutta voi miten kauan meni tämän parissa. Olin hurmaantunut, pitkästynyt, tuskastunut, ja mitä kaikkea. Pitkiä lauseita, jopa puolen sivun mittaisia vuodatuksia, monologia parhaimmillaan tai pahimmillaan. Ja tämän kirjan löysin omasta kirjahyllystäni! Ei aavistustakaan, miten ja milloin se on sinne joutunut.
Kyseessä on nelikymppinen mies, joka elää kellariloukossaan yhdessä palvelijansa kanssa, jolle hän maksaa pientä korvausta olemattomista palveluista. Päivät kuluvat haahuilussa ja mielikuvituksen pyörteissä. Yksinäisyydessään ja eristäytyneisyydessään hän keksii outoja juttuja itsestään, ympäristöstään ja tapaamistaan ihmisistä ja kirjaa niitä ylös. Kirjaa on sanottu nykyaikaisen psykologisen romaanin lähtökohdaksi, tiivis tutkielma ihmisen päänsisustasta. Dostojevski oli aikaansa edellä, se on totta.

Välillä tuli uskonpuute. Paneeko Dostojevski lukijaansa halvalla? Pitääkö hän meitä pilkkanaan vain ja ainoastaan sen takia, että tunnistaisimme itsemme – ainakin osittain – päähenkilön elämänkuvioista?  Uskon, että kaikissa meissä asuu pieni erakko, syrjäänvetäytyvä, pelokas ja arka ihminen, joka haluaisi vetää oven kiinni perässään ja sulkea kaihtimet. Yksin on hyvä olla – tiettyyn rajaan saakka, ja varsinkin, jos se on vapaaehtoista. Kellari-ihminen oli varmasti koulukiusattu, hänet syrjäytettiin työnhaussa, rakkaudessa, lapsuudessa jne. Häntä pilkattiin selän takana. Tällaisia ihmispoloja on ihan oikeasi olemassa. Tunnen ainakin yhden. Hän kävelee minua vastaan joka viikko kerran pari, katse suunnattuna alaspäin. Hänen olemuksensa jäykistyy, mitä lähemmäksi hän tulee. Ja minun kohdallani hän on ilmiselvästi paniikissa, mutta pakotietä ei ole. Armahdan häntä joskus ja vaihdan toiselle puolelle katua, vaikka mieli tekisi kävellä suoraan hänen eteensä ja sanoa Moi! mitä kuuluu? En kuitenkaan ota sitä riskiä, koska en tunne häntä, pitkänhuiskea komea mies, valloittava hymy, näin sen kerran, vaikka ei hän minulle hymyillyt, vaan varmaan jollekin oivallukselleen. Arka, ujo, pelokas? Tai ehkä introvertti, joka ei halua small talkia huvin vuoksi, jonka ajatukset ovat paljon tärkeimmissä asioissa. Mutta ei kai kukaan tahallaan vetäydy, tuosta noin vain, ja alkaa kehitellä itselleen omaa ”kellaria”, joka on sekä turvapaikka että vankila.

Mutta takaisin siihen noin nelikymppiseen mieheen, jonka päänsisustan Dostojevski levittää eteemme. Pitäisikö meidän nyt sääliä tätä tyyppiä? Onko hän syrjäytynyt vai mielipuoli vai molempia? Antisankari? Jonkinlainen määritelmä kirjaan liittyvistä uskonnollisista aspekteista elää, mene ja tiedä. Jokatapauksessa kirjan uskonnolliset kohdat poistettiin, sääli sinänsä kokonaisuutta ajatellen.

Summa summarum: unohtumaton lukukokemus kaiken kaikkiaan. Osittain ahdistava, osittain jopa huvittava. Ja koko ajan oli se tunne, että kellaria ei ole olemassakaan. Että kysymyksessä on itse kunkin sisin, se osa meitä, jota emme halua syystä tai toisesta paljastaa. Olemme muistojemme ja aivoitustemme kellarissa itsemme vankina. Ei voi kuin ihailla Dostojevskia. Hän oli todellakin aikaansa edellä. Ihmiset eivät ole hyviä tai pahoja, he ovat hyviä ja pahoja.

Seuraavana lukulistalla:

Metropoliitta Panteleimonin  Murha kirjapiirissä (Myllylahti v.2016). Ja mikä sattuma! Kirjan kansilehdeltä luen, että murha tuntuu mukailevan Dostojevskin Rikos ja Rangaistus – kirjan tapahtumia! Kyseessä on Metropoliitta Panteleimonin neljäs rikosromaani. Sekä Tapani Baggen tänä vuonna julkaisema ohjekirja dekkarinkirjoittajille, Se murhaa joka osaa. Kirja perustuu Baggen pitkään kokemukseen sekä ammattikirjailijana että dekkaripajojen vetäjänä. Kyseessä on hänen sadas kirjansa.


keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa ja Tiina Hautala: Aaveiden kaupunki


Vera Vala (s. 1976): Kosto ikuisessa kaupungissa (Gummerus, v. 2013)

Vera Valalta on ilmestynyt viisi Arianna de Bellis – dekkaria, joista kyseinen kirja on järjestyksessään toinen. Tapahtumapaikka on Rooma, jossa suomalais-italialainen Arianna de Bellis toimii yksityisetsivänä.

Ariannan ystävä, parlamentaarikko Anna Lucarelli, pyytää selvittämään minkälaisissa piireissä sisarpuolensa Laura Lucarelli liikkuu, keitä hän tapailee jne. Laura on menestyvä assyriologi roomalaisessa yliopistossa, mutta hän on myös radikalisoitunut ympäristöaktivisti. Arianna ei pääse tutkimuksissaan alkua pidemmällä, kun Laura löydetään murhattuna.

Ariannalla itsellään on selvitettävää menneisyytensä kanssa. Hänellä on kolmen vuoden mittainen musta aukko, josta ajasta hän muistaa ainoastaan pieniä hetkiä, mutta ei pysty kutomaan muistikuviensa verkosta loogista kokonaisuutta. Näissä muistikuvissa pulpahtaa aika ajoin esiin salaperäinen el Lobo.
Lauran murhaa selvitellessään Arianna joutuu mitä oudoimpiin tilanteisiin, kohtaa mitä oudoimpia henkilöitä ja asettaa itsensä vaaratilanteisiin, joista selviää viime tingassa.
Romantiikkaa on kirjassa juuri sopivasti, Arianna ihastuu komeaan ulkomisteri Bartolomeoon. Tunne on molemminpuolinen, mutta jonkinlainen kissa – hiiri – leikki on meneillään.

Tarina etenee mallikkaasti ja loogisesti, suomenkieli on soljuvaa ja mikä parasta, virheetöntä. Italiankielen sanat toimivat ihanasti mausteina. Kosto ikuisessa kaupungissa toimi mielestäni hyvin myös itsenäisenä romaanina, mutta luen kyllä ekankin osan, koska haluan tietää, mikä tai kuka on el Lobo. Onko hän todellinen vai Ariannan kuvitelma. Toivon, että hän on todellinen ja viimeistään viimeisessä osassa he saavat toisensa. Huokaus! Tosin salaisuutta raotetaan kirjan lopussa.

Miljöökuvaukset ja viittaukset esim. rakennusten historiaan ovat kirjan melkein parasta antia. Tuntuu kuin kävelisi itse Rooman kapeilla kujilla. Lisäksi henkilöiden kytkennät toisiinsa ja anarkistipiireihin oli kuvattu todella mielenkiintoisesti. Lahjontaa, kiristystä ja poliittista kähmintää mm. yliopiston avautuvien paikkojen jaossa. Näinköhän Vera Valan romaanit julkaistaan italiaksi?

Tiina Hautala: Aaveiden kaupunki (Haamu Kustannus, v. 2016)

Tarinat tulevat Vaasasta, syntymäkaupungistani. Kirja on saatettu tehdä hieman kieli poskessa, ainakin otsikot ovat hykerryttäviä, esim. Backmanin talo – Rantakadun ylimääräinen vuokralainen, Wasastjernan talo – Ainaiset avoimien ovien päivät, Loftetin taloryhmä – Konsulinnan juhlat jatkuvat.

Palosaaren kirjasto, jossa itsekin oppikouluaikoina vietin aikaa, kuuluu tähän kummitustalokategoriaan. Öiseen aikaan kirjojen järjestys oli muuttunut, niitä oli aseteltu käytäville omituisiin kasoihin jne. Kirjastossa oli esillä myös paikallisten taiteilijoiden töitä ja taulujen paikkaa oli yön aikana muutettu. Oli siinä kirjastonhoitajalla selittämistä, kun taiteilija saapui kirjastoon aamutuimaan. Jokin selitys tapahtumiin saattoi olla se, että lukusalin paikalla oli joskus muinoin ollut asunto, jossa oli tehty veriteko.

Käyn kaffeilla joka ikinen kerta Vaasassa käydessäni Loftetin talossa Konsulinnan kahvihuoneessa keskustassa. Siellä jos missä aistii menneen ajan lumon. Konsulinnan kekkerit olivat aikoinaan seurapiiritapaus, kulttuurikerman kohtauspaikka. Laulu soi ja viini virtasi. Hurjista juhlistaan huolimatta konsulinna teki hyväntekeväisyystyötä köyhien lasten hyväksi.

Olen Marko Hautala –fani (ei ikävä kyllä ole minulle sukua, vaikka molemmat vaasalaisia olemmekin). Ja Markohan on Tiinan aviomies. Marko on kirjoittanut kokonaisen kirjan yhdestä Aaveiden kaupungin kummitustarinasta, Kirjan nimi on Kuokkamummo, jonka taustalla on vaasalainen urbaanilegenda. Marko Hautala on kirjoittanut myös muita kauhukirjoja, esim. Käärinliinat, josta kerroin aikaisemmin. Nykyään kummitustarinoihin suhtaudutaan ehkä rennommin kuin takavuosikymmeninä. Tarinoiden keruu ainakin on helpottunut, enää ei pelätä hullun mainetta. Englantilaiset ovat hyödyntäneet näitä kummitusjuttuja markkinoinnissa, kartanossa kuin kartanossa asuu joku laahustaja tai kynttilää kantava vanha nainen.
Paikalliset aavetarinat kertovat myös seudun historiasta ja ihmisistä ja heidän ajatusmaailmastaan, heidän tavastaan elää. Kannattaa kuulostella ja tutkailla ympäristöä, aistia, sanoisin.

Mutta onko kenelläkään oikeutta arvostella tai mitätöidä ihmistä, jolla on tällaisia yliluonnollisia kokemuksia. Mielestäni kysymys on herkkyydestä. Joillakin aistit ovat valppaammat kuin toisilla, niin se vain on. Itselläni on muutama kokemus selittämättömistä tapahtumista alkaen siitä kun olin 7-vuotias. Kirjoitan tätä Laihian mummolassani. Hirsitalo naksuu, kun lämpötila vaihtuu, mutta mikä on tuo vintiltä aika ajoin kuuluva ääni, tasainen kopsutus. Tiedän, että siellä asuu ainakin liito-orava, joten laitetaan ne äänet oravan piikkiin. Tai sitten jonkun muun.