sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen


Satu Vasantola (s. 1965): En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi. 2018)

Satu Vasantolan esikoisteos, En palaa takaisin koskaan, kertoo etelä-pohjalaisen suvun tarinaa eri vuosikymmenillä. Tarina alkaa vuodesta 2017. Martta-mumma joutuu hautaamaan oman poikansa, vaikka oma kroppa on sairauden piinaama ja Martta on olettanut kuolevansa seuraavana.

Tarina kulkee jouhevasti vuosikymmenestä toiseen ja takaisin, välillä palataan Martan elämään, kun lapset olivat vielä pieniä, välillä seurataan Susannan, lapsenlapsen opiskelijaelämää Helsingissä. Susanna on opiskellut asianajajaksi, joka joutuu ratkomaan myös pakolaisten ongelmia. Irakilainen turvapaikanhakija Fatima, joka on tullut Suomeen veljensä kanssa monen mutkan kautta, saa päänsuojan Susannan luota kolmen lapsensa kanssa.  

Välillä ollaan 60-luvulla Ruotsissa autotehtaalla töissä, jonne Mumman poika Tapio lähtee suurin toivein. Pojat kyllästyvät syrjintään, mm. palkat ovat pienempiä kuin muilla, ja saavat päähänpiston: ryöstetään pankki. Ryöstö ja ryöstön valmistelu oli kerrottu niin hulvattomasti, että siitä tuli yksi kirjan nautittavimmista osioista.

Olen itsekin kotoisin Etelä-Pohjanmaalta ja allekirjoitan koko romaanin ihmiskuvauksineen päivineen. En tiedä yhtä ainutta kirjailijaa, joka olisi kirjoittanut näin totta, niin iholle se meni. Koska totta tämä on, jos ei Vasantolalle itselleen niin ainakin monille, jotka ovat noilta seuduilta kotoisin, minä mukaan lukien. Suuri suku, joka sekaantuu koko ajan toistensa asioihin, tuomitsee ennakolta, ei selittele tekemisiään eikä kannanottojaan, ei tue, kun tukea tarvittaisiin. Viha ja rakkaus kulkevat käsi kädessä. Ja kosto. Saatana, perkele ja tottajumalauta! Anteeksi ei anneta ja jos annetaan, ei ainakaan unohdeta. Miten tuttua. Minkäänlaista näkökulman muutosta on turha odottaa Etelä-Pohjanmaalla. Kun mielipide on kerran rustattu, niin se on ja pysyy, mikään ei voi sitä muuttaa. Mutta yhtäkaikki suku on aina suku, se on verkosto, johon voit turvautua, suku on ne ihmiset, joiden kanssa sinulla on yhteistä historiaa, näin se vain on.
Viisas ja suurisydäminen Mumma on kaiken keskipiste. Miten itkinkään, kun luin kirjan sydämeenkäyvimpiä sivuja. Mumma on kuollut ja Susanna valmistelee hänet arkkuun, pesee ja pukee Fatiman avustuksella. Itse en ollut paikalla, kun molemmat rakkaat mummani kuolivat. He olivat olleet elämässäni aina ja yhtäkkiä heitä ei enää ollut. Käsittämätöntä ja surullista. Vaikka tunnustan elämän realiteetit, uskoin lapsellisesti, että mummani ovat kuolemattomia. Oli niin raskasta edes ajatella, minkälaisen tyhjiön nämä viisaat rakkaat ihmiset jättäisivät jälkeensä. Tunnustan, että en olisi tässä, jos mummani eivät olisi minusta huolta pitäneet.
Eläydyin niin tähän Vasantolan kirjaan, että luulin välillä lukevani omaa tekstiäni. Seuraa minua-kirjani teemat käsittelevät myös omaa sukuani, vaikka itse tarina on pääosin fiktiivinen. Ja sota, se on läsnä edelleen meissä kaikissa, suruna jossakin sydämen sopukoissa. Ja ainakin minun suvustani on lähdetty, useimmiten maailman ääriin, ovet paukkuen, Tätä taustaa vasten kirjan nimi on todella osuva. Kun kerran kiskaisee itsensä irti ja jättää tuppukylät taakseen, vastassa voikin olla yksinäisyys ja vierauden tunne, ikävä ja kaipaus kotiin, niin kuin Susannalla. Mutta aina voi palata, sitä olen omille lapsillenikin teroittanut.
Satu Vasantola on toimittaja ja mielestäni esikoisromaani puhuu puolestaan, joten odotan lisää, kiitos!



torstai 7. kesäkuuta 2018

Helena Seppälä:Tämä on Minun lauluni


Helena Seppälä:Tämä on Minun lauluni (Reuna Kustannus)

Kaunis runokirja, herkkä kansi, miellyttävä formaatti; kirja istuu hyvin käteen ja sivelenkin sen pintaa pitkään, ennen kuin uskallan avata. Viivyttely johtuu siitä, että runot ovat yleensä kovinkin henkilökohtaisia ja sanoiksi puetut säkeet saattavat kätkeä sisäänsä paljon tuskaa. Kirjoitin viime vuoden puolella blogiini arvion Kaisa Kurjen runokokoelmasta Herätetty yö, pahan prinsessan päiväkirja. Lukukokemus oli sanoisinko järisyttävä, meni unet viikoiksi.

Ja kun vihdoin avaan tämän Helena Seppälän runokokoelman, huokaisen helpotuksesta.
Aivan alkulehdillä runoilija kertoo omaavansa lukihäiriön ja voin vain arvailla, miten niin paljon tuskaisempaa on kirjoittaa, kun kirjaimet, tavut ja lauseet eivät asetu sinne minne niiden pitäisi.

Haluan rohkaista jokaista tekemään jotakin, missä on sydän mukana.

Helena Seppälä asuu Orivedellä ja olen siitä hänelle hieman kateellinen, vaikkakin tietenkin onnellinen hänen puolestaan. Vietin kerran Oriveden opistossa yhden ilmaisen viikon Mestarikurssilla ja tunsin sen hurmoksen ja flown ja miten sitä nyt voisikaan ilmaista, mikä vallitsi niin opistolla kuin ympäristössäkin. Helena Seppälä kuuluu mm. harrastajakirjoittajaryhmään ja runonlausuntaryhmään ja olen varma, että näissä ryhmissä jos missä runoilija on omiensa parissa ja saa sparrausapua.

Joistakin runoista paistaa yksinäisyys ja kanssakulkijoiden välinpitämättömyys.

Joutsenet lähtivät,
kaikki yhdessä.
Minä olen niin avuton
ja jäin tyhjään maahan.

Ei hän ollut avuton, hän ei vain jaksanut lähteä lentoon, eikä kukaan häntä auttanut. Tämä runo itketti, ehkä se avasi jotakin omassa sisimmässäni.

Ihailen Seppälän tapaa ilmaista suuria ajatuksia. Jotkut runot muistuttavat haikuja.

Hiljaisin ystäväsi
saattaa ajatella
sinua eniten.

Kirjan lopussa on opas runojen lukijalle ja esittäjälle. Mielenkiintoista. Luen muutaman runon ääneen ohjeen mukaan istuallani, sitten seisaallani. Uskomatonta. Kun luin runoja seisaallani, tuli niihin luentomainen ilmaisutapa, jotenkin julistava. Koska seisova runonlausuja lausuu yleensä isommalle kuulijakunnalle, pitää artikuloida selkeästi että viimeisetkin kuulevat J.

Tähän runokirjaan palaan varmasti usein, se on helppo ottaa mukaan, sen kansi on kaunis ja tiedän, että kun otan sen esiin, muutkin haluavat sen nähdä. Oikea helmi valtaisaan kirjakokoelmaani. Kiitos Helena!


torstai 26. huhtikuuta 2018

Jens Henrik Jensen: Hirtetyt koirat


Jens Henrik Jensen (s. 1963): Hirtetyt koirat (2012, WSOY, suomennos 2018)

Kauhua vaihteeksi Tanskanmaalta. Hieman arvelin kykyäni lukea koko kirjaa, koska tiedän, että Espanjassa koiria hirtetään, kun niistä on ensin otettu kaikki irti, kun kilpailut on kilpailtu ja ikää on tullut. Luin hirtetyt koirat pienissä pätkissä. Jotenkin vain, anteeksi, meno oli niin vauhdikasta, että välillä oikeasti putosin kelkasta. Hirvittävän paljon yksityiskohtia, nimiä, paikannimiä, ihmisiä, eri aikakausia …Kirjassa pääosan vie Niels Oxen – niminen entinen Balkanin ja Afganistanin sotilas. Niels on jonkinlainen sekopää ja elämäntapaintiaani, jolla on traumaperäinen stressihäiriö. Hän on muuttanut Kööpenhaminasta Jyllannin metsiin valkoisen koiransa Mr. Whiten kanssa. Metsästä hän yrittää löytää jonkinlaista rauhaa – ei tarvitse keskustella kenenkään kanssa, saa olla omissa oloissaan, pesemättömänä ja takkuisena. Ruuan hän kerää jäteastioista.

Metsäleirin lähellä on Norlundin linna, joka kiinnostaa Oxenia. Linnanherran koira löytyy hirtettynä ja pikapuoliin myös herra itse. Oxen on pääepäilty, koska hän on liikkunut linnan lähistöllä.

Niels Oxen on saanut useita kunniamerkkejä ja moni muistaa hänet poliisikouluajoilta. Jostakin syystä hän lähti pois poliisikoulusta, syy selviää kirjan loppupuolella. Mutta nyt hän tuntuu olevan oikeasti liemessä. Syyttömyys täytyy todistaa ja aikaisempien kontaktien avulla hänet kutsutaan tutkimaan linnanherran tappoa. Oxen lähtee metsäleiristä, siistiytyy ja saa parikseen nuoren tutkijan Margrethe Frankin. Mutta kehen voi luottaa? Hirtettyjä koiria ja isäntiä löytyy lisää. Linnanherran taustoja tutkiessaan Oxen joutuu vastatusten outojen kuvioiden mm. prostituution kanssa.

Ruumiita tulee tasaiseen tahtiin, mutta ne häviävät kuin tuhka tuuleen. Eli joku siivoaa jonkun jälkiä. Linnaa tutkiessaan Oxen löytää linnan kellarista tilan, joka osoittautuu jonkinlaiseksi komentokeskukseksi valtaisine arkistoineen. Siellä on pitänyt majaa Danehof, valikoiduista ja vaikutusvaltaisista henkilöistä koostuva ryhmä, joka on aikoinaan lopetettu, mutta on herätetty henkiin ja kokoontunut silloin tällöin. Ryhmä pitää vallassaan päättäjiä, ohjailee heidän päätöksentekoaan ja soluttautuu tärkeisiin instituutioihin. Välillä olin huomaavinani samankaltaisuutta Temppeliherrojen kanssa. Kun homma on pulkassa Oxen häipyy sen siliän tien, mutta ei jätä Margrethelle minkäänlaista viestiä.

Summa summarum: paikka paikoin jokseenkin raaka; luodit viuhuvat tiuhaan tahtiin, ruumiita tulee kasapäin, mutta kirjailijallahan on oikeus kirjoittaa mitä haluaa. Välillä tuntui, kuin olisin lukenut Da Vinci – koodia ja hävöksissä onkin Graalin malja. Intensiivistä, yksityiskohtaista ja monipolvista tekstiä, älykästä ja informatiivista. Mutta Jensenhän onkin ammatiltaan toimittaja. Ihmettelin kyllä lähdeviitteiden puuttumista, koska aivan varmasti hän on nippelitietonsa jostakin onkinut. 400 sivua, ehkä olisi voinut hieman tiivistää.

Tämä kirja ilmestyy 5.6.2018. Hirtetyt koirat on Jensenin kahdeksas kirja ja ensimmäinen, jossa touhuaa Niels Oxen. Mielenkiinnolla odotan seuraavaa Oxen-pläjäystä. Kyllä mies taas jostakin kaivetaan esiin.






­­­



torstai 1. maaliskuuta 2018

J.S.Monroe: Löydä minut


J.S.Monroe: Löydä minut (Tammi 2018)

Näyttämönä on Cambridgen yliopisto. Nuoret opiskelijat, Jar ja Rosa, rakastuvat toisiinsa palavasti. Opiskelijariennot vaativat osansa, sekoillaan, ryypätään ja rellestetään, ihan niin kuin opiskelijat kaikkialla ovat tehneet. Monet opiskelijat kärsivät mielenterveysongelmista ja heille järjestetään psykologista apua. Rosan äiti on tehnyt aikoinaan itsemurhan. Rosa suree kuollutta isäänsä, eikä tahdo päästä siitä yli.

Sitten Rosa katoaa. Hänen on nähty hyppäävän mereen. Ruumista ei koskaan löydetty. Rosan täti Amy antaa Jarille Rosan päiväkirjan, jonka Rosa on kirjoittanut tädin luona ollessaan hänen tietokoneelleen. Päiväkirja on kryptattu.

Jar ei usko Rosan itsemurhaan, hän on vakuuttunut siitä, että Rosa on elossa. Hän näkee rakastettunsa milloin missäkin, kadunkulmissa, liikekeskuksissa, liukuportaissa. Vaikka näyt ovat hallusinaatioita, Jar vakuuttuu yhä enemmän siitä, että Rosa on elossa ja tarvitsee häntä. Jarin ystävä Carl alkaa tutkia kovalevyä ja saa palautettua päiväkirjatekstejä. Välillä avataan Tor-verkon saloja. Sitten Amy-tädin mies pidätetään, häntä syytetään lapsipornon hallussapidosta. Itse asiassa Jar ja Carl uskovat, että he haluavat kovalevyn Rosan tekstien takia. Yliopistolla on muitakin katoamistapauksia, mutta ne painetaan villaisella. Paljastuu, että terapeutit seulovat opiskelijoita ja heidät lähetetään jonkinlaiseen retriittiin. Sen jälkeen heistä ei kuulu mitään. Rosan isän menneisyys on myös syynin alla, oliko hän vakooja ja saiko Rosa tietoonsa jotakin tulenarkaa.

Juoni muuttaa koko ajan suuntaansa. Juuri kun luulet olevasi kärryillä, huomaat pudonneesi vauhdista. Kehenkään ei voi luottaa. Pahuuden uhka on koko ajan synkkänä pilvenä pään päällä.  Meinasin jo lopettaa lukemisen ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, niin sekavalta kaikki vaikutti. Kertojia on useita ja välillä en tiennyt kuka ”puhuu”. Sitten teksti sai tuulta alleen ja lopun hirveydet pyörivät vieläkin päässäni. Ilmaan jäi omalta kohdaltani kysymys miksi. Riittääkö vastaukseksi sairas mieli? Kirjan takakannessa on tällainen arvio: …ennen kaikkea todenmakuinen. Tässä kohtaa olen eri mieltä. Kannattaa silti lukea, sivuja on 431. Mielestäni 100 sivua olisi voinut hyvinkin lyhentää juonen siitä kärsimättä.

Kirjan viimeinen kolmannes on rajua luettavaa, enkä suosittele sitä heikkohermoisille; ihmisiin ja eläimiin kohdistuvaa kidutusta. Vastenmielistä. Vai tarkoitushakuista? Pakko aikaansaada tekstiä, joka kauhistuttaa ja inhottaa. Miksikö? Koska mikään ei enää tunnu missään, on pakko ottaa kovat otteet käyttöön.

Brittiläinen J.S. Monroe on kirjoittanut useita vakoojaromaaneja omalla nimellään, joka on Jon Stock.



perjantai 16. helmikuuta 2018

Max Manner: Räsynukke


Max Manner (s. 1965): Räsynukke (Crime Time 2013)

Max Manner on tuottelias kirjailija, alun perin turkulainen, asuu nykyään Luxemburgissa. Asuinpaikalla on merkitystä. Tekstiin tulee väistämättä jonkinlainen kansainvälinen tunnelma, jos oleskelet eli siis kirjoitat muualla kuin Suomessa. Toisin kuin Ilkka Remes, Max on julkisuuden henkilö ja kertoo mielellään teoksistaan ja antaa haastatteluja, ei pakoile eikä piilottele jossakin Euroopan sydämessä. Hän on miellyttävästi läsnä.

Mutta sitten Räsynukkeen. Tarina alkaa jatkosodan vuosista ja jatkuu 2000-luvulle. Suomen Turkuun asettunut norjalainen Stein Storesen on jonkin sortin yksityisetsivä, jonka apua pyydetään kaksoissurmien selvittelyyn. Vanhat miehet tappavat vaimonsa ja itsensä. Ei mikään helppo nakki Steinillekaan. Hän perehtyy aineistoon ja tajuaa, että joku on päättänyt kostaa pahantekijöille sota-ajan pahat teot. Sitten katoaa vanhus kylpylästä.

Stein ottaa yhteyttä Turussa asuvaan tyttäreensä Ninaan ja tutustuu Ninan pieneen poikaan Akseliin, omaan tyttärenpoikaansa. Ninan aviomies lähtee työmatkalle, mutta ei koskaan pääse perille ja Nina epäilee miestänsä uskottomuudesta. Stein paikallistaa miehen kännykän rautatieaseman roskikseen ja tajuaa, että myös Nina ja Aksel ovat vaarassa.
Kaikilla tapahtumilla on yhteys ja pikkuhiljaa vyyhti alkaa purkautua. Tosin Stein joutuu käymään lopputohinat tuskaisissa merkeissä, mm. kylkiluut ovat tohjona. Suhde kollegaan takkuilee eikä mies oikein tiedä itsekään, mihin suuntaan lähtisi elämässään. Kirjan takakansi kertoo, että tämä on keski-ikäisen miehen kasvutarina. Jaa, en huomannut tai sitten en ymmärtänyt. Kai se tarkoitti sitä, että Stein alkoi tosissaan pohtia elämäänsä ja ainakin yritti löytää oikeita polkuja, joita kulkea.

Stein kuuluu tähän renttupoliisien sarjaan, habitus saa kollegaltakin tunnustusta ”luulin spurguksi”. Hän on pitkä ja karismaattinen ilmestys, joka ei aina jaksa eikä ehdi pitää huolta ulkonäöstään. Tarina soljuu jouhevasti etenpäin, syyllinen oli ihan joku muu, jota epäilin. Jotkin kohdat tosi olivat näin naisen säkökulmasta ehkä hieman raakoja, mutta näillä mennään. Tästä tulisi oivallinen ja vauhdikas elokuva. Visualistina näen jo kaiken valkokankaalla. Tiedän jopa, kuka näyttelisi Steinia. Saatte arvata!

..............................................................
OLEMASSA OLEMATTA
Useat lukijani ovat jo ihmetellet miksi blogini ei päivity. Oman romaanini ilmestymiseen on enää viikko ja olen keskittynyt nyt totaalisesti siihen. Luen kyllä koko ajan ja Räsynukke vei ajatukseni joksikin aikaa eri atmosfääreihin.

Päähenkilö on eronnut nainen, joka elää kahden murrosikäisen lapsensa kanssa. Hänellä on takanaan 60-luvun nuoruus, seksuaalinen vapaus, opiskelut ja avioero. Kuvioissa on kaksi rakastajaa, yläkerrassa asuva kirjailija Timo ja lähipizzerian turkkilainen työntekijä, jotka soljahtavat naisen elämään kuin huomaamatta. Naisen kymmeniä vuosia sitten kuvioista hävinnyt äiti kummittelee edelleen äidin elämässä. Kukaan ei tiedä, onko äiti aikoinaan muuttanut ulkomaille vai onko hän kuollut.
"Olemassa olematta on taitava psykologinen kuvaus läsnäolemisesta tai poissaolemisesta, ja siitä, että äidin varjo ja pelkokin kulkee horjuttavana aikuistuvan ja itsellisen naisen arjessa."


Ajattelen niin, että pelot ovat paljoltikin omia keksintöjämme, pelkäämme jotakin ihan niin kuin varmuuden vuoksi. Kaikki me pelkäämme jotakin; korkeita paikkoja, tunnelin läpi ajamista, ilmastonmuutosta, humalaisia, liikennettä, irtisanomista, tässä tapauksessa äidin paluuta. Mutta kai se on myös itsesuojeluvaistoa, primitiivireaktio, aistit pysyvät valppaina, kun olemme edes hieman varuillamme. Mene ja tiedä.
Ja nyt hangille!





tiistai 21. marraskuuta 2017

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

Eppu Nuotio (s. 1962): Myrkkykeiso (Otava 2017)

Ellen Lähde menetti varhaiseläkkeelle jäätyään miehensä. Suru oli suuri, mutta Ellen oli päättänyt selviytyä ja jatkaa elämäänsä. Poika perheineen asuu Berliinissä, joten Ellenillä on aikaa; hän on aktiivinen marttailija ja puutarhafriikki, kuntoilee, matkustelee ja tapaa ystäviään.

Ellen kuuluu Marttojen Kotiapu-rinkiin ja eräänä päivänä hän saa kutsun Kairikon perheeseen hoitamaan kaksivuotiasta pikkutyttöä. Mirkka Kairikko on remontoimassa perheen kesämökkiä Smultronställetissä (miksei voinut suomentaa: Mansikkapaikka?) Timo Kairikon oli määrä hoitaa tyttöä, mutta hänen voimavaransa eivät riitä, joten Ellen tulee kuin lahja taivaalta avuksi.

Mutta Mirkkaan ei saada yhteyttä, hän ei vastaa puhelimeen eikä tekstiviesteihin. Hänellä on isosisko Anneli, joka tulee myös hätiin ja asettuu taloksi Kairikkoon. Anneli on ollut ja on yhä edelleen rakastunut Timoon. Anneli on jäänyt omasta mielestään aina Mirkan varjoon; vanhemmat myivät kesämökinkin Mirkalle, vaikka tiesivät, että Anneli olisi halunnut sen.
Ellen alkaa pohtia Mirkan mysteeriä ja ottaa avukseen naapurustossa asuvan Samuel-nuorukaisen, joka hallitsee tietotekniikan. Netti on ihmeellinen maailma, sieltä löytyy myös Mirkasta lisätietoa kuin myös Samuelin salaperäisestä äidistä. Ihmissuhteet ovat kiemuraisia, Mirkan katoamisen taustalla voi olla kuka tahansa, niin monella on ollut jotakin tekemistä naisen kanssa. Motiiveja ja johtolankoja riittää. Lopulta mikään ei ole sitä miltä näyttää.

Ellenin henkilöhahmo ajetaan sisään tässä ensimmäisessä Ellen Lähde – romaanissa, joten uskon ja toivon, että hänen roolinsa jämäköityy. Romaanin alussa esitellään joukko ihmisiä ja menin jossakin vaiheessa sekaisin ja piti palata takaisin alkuun tsekkaamaan keitä nämä nyt olivatkaan. Ellenin yksityiselämää raotetaan sen verran, että saimme tietää hänellä olevan nuori rakastaja Ami, joka käy pari kertaa viikossa ja vanhempi herrasmies, jonka kanssa mennään taidenäyttelyihin ja konsertteihin. Kätevää – niin kauan kuin miehet pysyvät rooleissaan J Muutamassa romaanissa olen törmännyt samankaltaiseen ilmiöön. Ei paha, sanoisin, varsinkin jos miehet asuvat eri paikkakunnilla.

Romaanissa sivutaan väkivaltaa, mutta sillä ei missään vaiheessa mässäillä. Kerronta on rauhallista ja kaikki henkilöhahmot pääsevät ääneen. Romaanista huokuu yhteisöllisyys. Kaikki tapahtumat, niin hyvät kuin pahat, koskettavat koko yhteisöä. Jotenkin epäsuomalaista.  Mutta missä ovat poliisit? Loppu jäi hieman vaisuksi, syyllinen paljastui, mutta mikä oli hänen rangaistuksensa. Sitä ei tarina kerro. Jään odottamaan jatkoa.

.

torstai 14. syyskuuta 2017

Taina Haahti: Kaikki mitä tiedät huomisesta

Taina Haahti (s.1960): Kaikki mitä tiedät huomisesta (Siltala 2011, 2. painos)

Helen ja Martti Partolan 30-vuotinen avioliitto vetelee viimeisiään. Martti on löytänyt parikymmentä vuotta nuoremman naisen. Kliseinen alku, mutta kiinnostukseni heräsi osittain siksi, että olen itse kokenut pitkän avioliiton päättymisen.

Romaanissa on monta näyttämöä. Pitkän liiton viimeiset hengenvedot, eron jälkeinen elämä Helenin kannalta ja ja Helenin kiinteät ystävyyssuhteet Irmaan ja Annikaan sekä Helenin rakkaussuhde itseään puolta nuorempaan Mikaeliin.

Partolat viettävät huikeaa ja kadehdittavaa jet-set –elämää, josta ei puutu mitään. Asunto West Endissä, huvila meren rannalla jne. Illanistujaisia ja edustuspäivällisiä. Helen viettää ystäviensä kanssa ravintolailtaa ja huomio kiinnittyy komeaan nuoreen mieheen. Otaksun, että muutos Helenissä alkoi juuri tuosta pienestä huomiosta, ehkä hän tajusi kaipaavansa jotakin muuta kuin yhdentekevää ja tyhjää seurapiirirouvan elämää.

Vähitellen avataan tarinaa ja mennään pintaa syvemmälle. Helenin ja Martin toinen pojista on syntynyt vammaisena ja kuollut muutama vuosi aikaisemmin. Martti ei koskaan pystynyt rakastamaan poikaa eikä pojan kuolema liikuta häntä mitenkään.

Helen romahtaa, kun Martti muuttaa pois. Ei hyvästejä, kiitoksista puhumattakaan. Helen tarttuu pulloon vähän liiankin usein ja masentuu. Onneksi on nämä ihanat ystävättäret, jotka vetävät Heleniä takaisin normaaliin elämään. Katkeruus, suru ja kostonhimo valtaavat kuitenkin Helenin mielen. Kun jäät yksin kuin nalli kalliolle, teet usein ajattelemattomiakin juttuja ja ryntäilet sinne tänne kuin viimeistä päivää. Niin tuttua.

Omaisuutta Helenillä on niukasti, hieman sijoituksia ja pieni yksiö Kalliossa. Martti on sitä mieltä, että Helen saa lähteä tyhjin käsin, hän käy jopa numeroimassa kaikki talon tavarat. Helen varastaa kodistaan yhden arvotauluista.

Loppua kohti tarina tiivistyy ja jännityskerroin nousee huippuunsa. Nämä kohtaukset oli todella taitavasti toteutettu ja lukija johdetaan tahallaan harhaan.Teksti on mukaansa tempaavaa ja sujuvaa, kielikuvat herkullisia. Vaikka tarina on traaginen, siinä on myös koomisia elementtejä. Naisten välistä ystävyyttä on kuvattu herkullisesti. Ja loppu on niin huikea, että melkein huuda: Helen mieti, tee nyt oikea ratkaisu! Ratkaisu, johon Helen päätyy … no lukekaa. ja varsinkin miehet, suosittelen tätä kirjaa myös teille, tiedätte mitä naisten päässä liikkuu.

Kirjan opetus: aina pitäisi olla varasuunnitelma, koska you never know!

Tämän kirjoitin Bagnoregiossa Italiassa. Välillä on vaikea keskittyä, kun mittari näyttää 26 astetta, uima-allas odottaa ja ympärillä mahtava luonto oliivipuineen ja viiniköynnöksineen. Mutta tämä on nyt tässä. Seuraavaksi mutteripannukahvit!