sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Tuomas Marjamäki: Myöhäistä katua (2020)


Tuomas Marjamäki: Myöhäistä katua (Docendo, 2020)

Tuomas Marjamäki on tehnyt nuoreksi mieheksi mittavan uran toimittajana eri lehdissä, joten hän tietää mistä kirjoittaa. Sekä puhumattakaan lukuisista kirjoistaan, mm. Siitä tulikin farssi (2018), syväluotaus suomalaisen elokuvan historian alkuvaiheisiin.

Myöhäistä katua -kirjan päähenkilö on toimittaja Esko Kärkkäinen, tai luulee olevansa. Tykästyin saman tien Eskon ekstroverttiin habitukseen. Hän on oman tien kulkija, rääväsuu ja riskien ottaja, menee yli siitä, mistä aita on matalin. Rakastettava kusipää kaiken kaikkiaan. Hänellä on mielipide asiasta kuin asiasta eikä hän jätä niitä kertomatta. Marjamäen alter ego? Mene ja tiedä!

Esko on ottanut elämäntehtäväkseen jäljittää salaperäinen kirjailija Regina Kaarisilta, josta on tehty yksi ainoa juttu 70-luvulla. Regina on Eskon pakkomielle. Mutta joku ehtii kuitenkin ennen Eskoa, harjoittelija Ella Pöyhönen saa selville Reginan salaisuuden.

Kauno Brandt, maisteri Särkän tallin kirkkain elokuvatähti, on vuosikymmeniä sitten vetäytynyt julkisuudesta, lähinnä vaimonsa pyynnöstä. Vaimon kuoleman jälkeen tämä iäkäs mies muistelee menneisyyttään ja parrasvaloja sekä näyttelijäystäviään, etenkin ihanaa vastanäyttelijäänsä Eeva Havua. Kauno hakeutuu Liisankadun filmistudiolle ja huomaa maassa makaavan verisen miehen, jonkun wannabe julkkiksen. Hän soittaa ambulanssin ja tilanteesta otettu kuva päätyy lehteen. Kauno tunnistetaan menneen ajan tähdeksi, jonka luultiin jo kuolleen. Siitä alkaa viheliäinen rumba median keskipisteenä. 
Harjoittelija Ella Pöyhönen tekee Kaunosta kahden aukeaman jutun, valokuvia otetaan Kaunon asunnossa. Tarina on välillä tragikoominen; Esko on varastanut Kaunon vara-avaimen ja hiippailee eräänä yönä Kaunon asuntoon. Koska hän oli huomannut lehtikuvassa jotakin outoa.
Kauno ja vaimonsa olivat lapsettomia. Vaikka asiasta ei koskaan puhuttu, asia oli suruna molempien sydämessä. Tarina kulkee eteenpäin tyylikkäänä ja jouhevana. Välillä ollaan Mika Waltarin bileissä 50-luvulla. Siellä oli kaikki sen ajat tähdet, kirjailijoita, taiteilijoita, näyttelijöitä Siiri Angerkoskea myöten. 

Menneen maailman lumoa, jota Marjamäki kuvaa niin oivallisesti, että suljen silmäni ja fiilistelen tunnelmaa, keskusteluja, drinkkejä, tupakansavua, jazzia…
Esko tavoittaa Kaunon ränsistyneeltä kesämökiltään, jonne hän ajaa valokuvaajansa kanssa salakuunneltuaan Ellan keskusteluja toimituksessa. Ella ja päätoimittaja ovat ajamassa samaiselle mökille. Salaisuus on paljastunut, mutta Kaunolle luvataan, että hänet jätetään rauhaan, jos hänet nyt jostakin löydetään.

Pohdin tässä oman sukuni salaisuuksia. Osa niistä on mennyt haudan taakse kantajiensa mukana, mutta osa salaisuuksista leijailee keskuudessamme, osan me kiellämme jo sillä, ettei niistä puhuta niin kuin ei puhuttu Kaunon ja vaimonsa avioliitossakaan. Vaimo tiesi, mutta Kauno ei tiennyt, että vaimo tiesi. Vuosikymmenien vaikeneminen. En voi kuin ihmetellä, miten joku kestää tällaista elämää. Ja miksi?

Tarinassa on toinenkin aspekti. Kuka tahansa meistä saattaa joutua median hampaisiin, niin hyvässä kuin pahassa. Kauno, reippaasti yli 90-vuotias mies, joutui median ryöpytyksen kohteeksi kylmiltään. Ihminen, joka oli elänyt tavallista elämää vuosikymmeniä, joutui nyt pakenemaan julkisuutta. Media on raadollinen ja ymmärrän toki, että myynti tuo euroja.

Marjamäki osaa asiansa. Loppukohtaus on uskomattoman upea. Kauno menee ravintola Eliteen elämänsä ehkä tärkeimpään tapaamiseen. Mutta menneisyys peittoaa nykyisyyden ja ravintola onkin täynnä Kaunon entisiä jo edesmenneitä näyttelijäkollegoita vuosikymmenten takaa. Tämä oli meikäläiselle itkun paikka.

Ensi viikolla suunnistan Helsinkiin. Menen ravintola Eliteen Töölöön ja tilaan taiteilijamenun, tai ehkä sittenkin päivän lounaan. Sen jälkeen istun Mika Waltarin puistossa ja toivon näkeväni Kauno Brandtin kävelevän keppinsä kanssa. Istumme siinä puistonpenkillä molemmat omissa ajatuksissamme. Sitten nousen ja lähden. Kauno kumartaa ja toivottaa hyvää päivän jatkoa. Herrasmies on aina herrasmies.

Tuomas Marjamäen ote tekstiin on ihailtavaa, hän sukkuloi tunnelmasta toiseen, välillä pitelen nauruani ja välillä tirautan kyyneleitä, niin iholle teksti paikka paikoin tuli. Ellan suhde entiseen avomieheensä oli kutkuttavasti kerrottu. Ehkä näemme tämän kirjan hahmot valkokankaalla. Aika näyttää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti