keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Ihmisen ääni

Lämpimästä alkukesän illasta huolimatta istun työpisteessäni makuuhuoneeni nurkassa ja kirjoitan tätä tekstiä. Olen taas kerran lukenut Mika Waltarin osuuden Ihmisen ääni -sarjaan. Koko elämän kuvaus lapsuudesta vanhuuteen, kaikki tunteet yksinäisyydestä rakkauteen, mystiikkaa.
Herkullisia lukukokemuksia tarjoaa Aiotko kirjalijaksi -osio. Pitää olla mielikuvitusta, ymmärrystä, eläytymiskykyä ja tyylitaitoa. Kirjailijan täytyy olla sivistynyt ihminen, hänellä pitää olla tietoa elämän eri aloilta. Ja mikä tärkeintä - luja luonne. On mietittävä haluaako olla kirjailija vai "kirjailija". Eläytyminen tarkoittaa sitä, että jos kirjoitat kirjaasi murhan, sinun ei ole välttämättä ole tehtävä murhaa. Jos kuvailet eroottisia hetkiä, se ei ole todiste siitä, että olet itse sen kaikki kokenut. Allekirjoitan täysin, että mielikuvitusta on oltava ja rutkasti. Ja sitten - depressio - se vaanii jokaista kirjailijaa. Koskaan et ole valmis. Milloinkaan et ole kypsä. Lohduttavia sanoja kerta kaikkiaan suurelta kirjailijalta, koska juuri näiden asioiden kanssa olen itsekin näinä vuosina kamppaillut. Ole nöyrä, mutta älä nöyristele.

Näitä viisaita aina niin ajankohtaisia neuvoja nyt tutkailen. Toisaalta, olen muodostanut käsityksen kirjoittamisesta ja sen vaatimuksista melko itsenäisesti, lukenut hyviä kirjoja ja huonoja kirjoja, kirjoitusoppaita ja kirjailijoiden elämäkertoja, eläytynyt, itkenyt ja nauranut. Minulla on oma tapani ilmaista asioita, joidenkin mielestä kirjani on "vaikea", joku on lukenut sen pariin kertaan, siinä menee monta tarinaa rinnakkain.Jokainen lukijani on löytänyt siitä aivan erilaiset tunnelmat. Mutta kaikki ovat tähän asti olleet sitä mieltä, että jännite säilyy alusta loppuun. Kommentit "mulla meni lukiessa melkein koko yö" ovat ah! niin mannaa sielulleni! Kiitos ja kumarrus!

Huomenna tulee Uusi Lahti -lehden toimittaja tekemään juttua. Voin ja saan kertoa kirjastani ja sen taustoista. Paistan uunipannaria ja keitän kahvia (tumma paahto), hän kyselee ja minä vastaan. Puhun selkeästi ja rauhallisesti. Tai siis ainakin yritän!
..............................................................................................................................................................
LÄHTÖ-romaania saa minulta: hautrai@luukku.com
Sitä voi myös tiedustella kirjastoista ja kirjakaupoista, Lahdessa Suomalaisesta kirjakaupasta. Kirjastot tilaavat kyllä pyynnöstä. Myös kustantajalta suoraan voi tilata eli Mediapinta Oy:stä.
..............................................................................................................................................................

lauantai 25. toukokuuta 2013

Menneisyyden vanki

Olen jäänyt koukkuun menneisiin aikoihin, selannut satoja ja satoja vanhoja valokuvia ja miettinyt, mitä sen ajan ihmiset ajattelivat, mistä he unelmoivat, miksi he tekivät ne ratkaisut, joita tekivät. Unelmoikaa ja uskaltakaa! Paremman elämän etsinnässä esivanhempamme ovat olleet esimerkillisen rohkeita, esimerkiksi isäni isoisä lähti 1800-luvun lopussa Amerikkaan ja oli siellä neljä vuotta yhteen menoon, perheellinen mies, monen lapsen isä. Ratkaisu ei varmasti ollut helpommasta päästä, mutta elanto oli jostakin hankittava, eikä ehkä muita varteenotettavia vaihtoehtoja ollut. Minulla on hänen matka-arkkunsa omassa kodissani. Muistan Tuomas Hautalan pitkänä ja komeana miehenä, joka rakasti lapsia. Muistan hänen tupansa hajun Kasinkylässä, vähän silavaa, vähän savua avotakasta johtuen, vähän tupakkaa. Hän puhui meille kylän lapsille joskus englantia, tai emmehän me pikkulapset tienneet, mikä kieli se oli, mutta hän kertoi oppineensa sitä rapakon takana. Rapakko ei oikein auennut, kuulosti lätäköltä, mutta ymmärsin symboliikan vasta myöhemmin.
Tuomas ja vaimonsa Johanna, joka valitettavasti kuoli jo paljon ennen syntymääni, on haudattu lähelle isäni vanhempia Laihian hautausmaalle. Minulla on Johannasta valokuvasuurennus. Nuori kaunis nainen katsoo vakavana kameraa. Hiukset kammattu nutturalle. Yllään hänellä on tyylikäs mekko, korkea kaulus, kaulassa kultainen riipus. Kuvanottohetkeä en tiedä. Katse on odottava. Odottiko hän miestään Amerikasta? Parempaa tulevaisuutta? Lastensa kasvamista? Ainaisten huolien loppumista? Sitä emme saa koskaan tietää. Mutta ei tarvita paljoakaan mielikuvistusta ymmärtääkseen, että huoli lapsista oli varmasti päällimmäinen. Johanna oli yksinhuoltaja miehen ollessa Amerikassa vuosikausia. Voin vain toivoa, että hän sai apua sukulaisiltaan.
Olen lukenut solumuistista. Muistavatko solumme, DNA:mme, menneitten polvien ratkaisut? On sukuja, josta on lähdetty enemmän kuin toisista. Vai ovatko aikaisemmin lähteneet näyttäneet tietä? Että tulkaa perässä, olemme pärjänneet, miksette tekin pärjäisi. Ei ole mitään pelkäämistä! Kannattaa ainakin yrittää!
Katselen enoni kuvaa vuodelta 1963 - 1964. Hän on tuon kuvan ottamisen aikoihin ollut Kanadassa pari vuotta. Olemukseen on tullut itsevarmuutta, ensimmäinen auto on hankittu, päällä hyvin istuva puku. Terveisiä täältä suuresta maailmasta sinne tuppukylään! Mutta tunsin enoni, ulkokuori hämäsi. Näen haavoitetun nuoren miehen, joka jätti kotimaansa ja rakkaat ihmiset, näen paluun mahdollisuuden tai mahdottomuuden hänen olemuksessaan, ehkä ei vielä, ehkä ei koskaan. Mutta tänä kesänä hän palaa. Hänen tuhkansa toimitetaan Laihialle. Se, mihin ja milloin tuhka ripotellaan, on vielä harkinnan alla, itse hän oli halunnut sen ripoteltavan Laihianjokeen, mutta katsotaan, mihin ratkaisuun päädymme.


lauantai 18. toukokuuta 2013

Sinuhe ja minä

Miettiessäni LÄHTÖ-romaanini sanomaa (siis että jos sitä on niin mikä?), törmäsin kaikenlaisiin aatoksiin ja tunteisiin, siis jo silloin vuosia sitten, kun tein ensimmäiset muistiinpanot. Tajusin, että asioita voi ja pitääkin katsoa monelta kantilta. Waltari kirjassaan Sinuhe egyptiläinen on sitä mieltä, että kirjoittaminen ei muutu, koska ihminen itse ei muutu. Itsekin monen monta kertaa kirjoittaessani huomaan ajattelevani, että eikö tämäkin asia ole jo moneen kertaa sanottu ja ties monessako teoksessa. Että saanko itsestäni ulos mitään minua, vai toistanko itsestäänselvyyksiä, enkä osaa pukea sanoiksi minun omia tuntemuksiani? Mutta minä olen kirjoittanut LÄHTÖ-romaanin suurten tunteiden vallassa, välillä itkin niin, etten nähnyt kirjaimia. Tämä oli matka, joka minun oli tehtävä, että pääsisin joistakin asioista irti.

Olisiko ollut parempi antaa asioiden olla? Muistella kauniita kesäpäiviä, pullan tuoksua ja heinäpellon pientareita, koska enemmistö muistikuvista on juuri sellaisia. Nuorena pakenee kaikenlaiseen touhuun. Elämän täyttävät opiskelut,kaverit, rakastumiset, matkustelu. Koko ajan on liikkeessä. Tai kaveripiirin ympäröimänä. Jutustelu on kepeää ja pinnallista, suunnitellaan seuraavia kotibileitä tai minne kesän festareille mennään. Silloin ei ole tarvetta miettiä menneitä eikä oikeastaan tuleviakaan, eletään hetkessä, ja niin pitää ollakin. Kunnes sitten aikuisuuden kynnyksellä ihmettelee, mihin meni se huolettomuuden tunne, jossa elettiin vielä vuosi pari sitten. Mutta kun pysähtyy, ennemmin tai myöhemmin sekin hetki tulee, saattaa olla, että asiat saavatkin aivan uusia ulottuvuuksia. Ensin tulee tunne, että jokin on vialla, mikä minua vaivaa. Sitten sitä yrittää paeta sitäkin tunnetta, lukee pari dekkaria tai katsoo jonkin mitäänsanomattoman elokuvan. Vuodet vierivät, mutta tunne on ja pysyy. Ja sitten tulee pakottava tarve alkaa kirjoittaa, palata lapsuuteen, ensin muistaa yhden asian ja sitten toisen. Kuulee ääniä, ihmisten puheita, katsoo polkuja, joita pitkin on kuljettu jo sata vuotta ennen minua. Muistikuvia sieltä täältä. Kunnes kokonaisuus alkaa hahmottua. Synnyin, kävin koulua, olin isovanhempieni hoidossa suurimman osan varhaislapsuuttani, oli ruokaa, katto pään päällä, sisaruksia, sukulaisia ...  Vaikka miten hokisin itselleni, että olemme täällä toisiamme varten,  elämme jokainen omaa elämäämme, teemme omat ratkaisumme, ja katsomme asioita omista näkövinkkeleistämme. Ja joka vinkkelistä asiat näyttävät erilaisilta.


Joku pitää pitkistä ja mutkikkaista lauseista, joku pelkistetystä tekstistä, joka ei selitä vaan antaa lukijan itsensä tehdä johtopäätökset. Tiedostan, että  oma ego tunkee väkisinkin esiin, että enkö olekin hyvä ja korvaamaton, kun keksin tuonkin jutun ja eikö olekin suurenmoista, kun osaan käyttää sanoja näin ja näin.Valkoisen arkin syndroomaa en ole vielä joutunut kokemaan, mutta tiedän, että vielä sekin saattaa olla edessä. Toivottavasti siihen on vielä pitkä aika!



keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Some ja minä

Sosiaalisen median valta ja merkitys on jokseenkin uskomaton ja kokonaisvaltainen. Sain yhdellä ainoalla Facebook- viestillä aikaiseksi uskomattoman kiinnostuksen. Yhtäkkiä kymmenet ja kymmenet ihmiset ja heidän kaverinsa ottivat yhteyttä. Mitä?? Et sä oo mulle kertonut, että sä kirjoitat! Koska sä alotit? Vaikka kyllä mä olen kertonut, vuosia sitten jo, ihmiset eivät vain joko kuuntele tai eivät usko kuulemaansa. Tai ajattelevat, että no raapustaa mitä raapustaa. Koko illan sitten pakkasin kirjoja, jotka postitan huomenna tilauksen tehneille.

Naapuritalossa asuva mieshenkilö, joka on kyllä aina ystävällinen, jäi katsomaan jälkeeni, kun vein roskia. Aivan varmasti hänkin tietää.  Nyt hän menee kertomaan muille naapureille ja yhdessä he alkavat pelätä. He pelkäävät pitkätukkahippikirjailijoiden pesiytymistä kunniallisten ihmisten rappuun. Tupakansavua ja viinipullojen kilinää. Kovaäänistä "keskustelua" kirjallisuudesta ja sen tilasta, myöhään yöhön. Taksien pörräämistä viattomien ihmisten ikkunoiden alla. No ehkä ei! Taidan kutsua nämä ihmiset kotiini, teen kuppikakkuja ja tarjoan limonadia, harjaan hiukseni ja pyyhin pölyt, avaan pianonkannen ja asetan nuottikirjan koskettimien yläpuolelle, kulttuurikoti. Sitten manaan, kun en omista kulunutta nahkasohvaa, se olisi kruunannut kaiken. Yritän olla rauhallinen, en kiihdy oudoista kommenteista koskivat ne sitten yleismaailmallista tilaa tai jääkiekkoa. Hengitän syvään ja toivotan kaikki tervetulleiksi, siis jos he uskaltavat tulla.


llainen lause tarttui haaviini tänään:

"Minun ei tarvitse myydä sieluani ostaakseni onnea" sanoo eräs Charlotte Bronten "Jane Eyre"-romaanin hahmoista. 

maanantai 13. toukokuuta 2013

Nyt ne ovat täällä!

Vapaapäivä! Herään ovikellon soittoon klo 8.30. Henkäilen ovipuhelimeen hyvät huomenet ja ihmettelen kuka kumma tähän aikaan ... "Postista, päivää! Täällä olisi kaksi laatikkoa!"
Auttakaa! Nyt ne ovat tulleet, nyt jo! ajattelen.

Keitän kaurapuuroa, uusi uravalintani edellyttää säästeliästä ja terveellistä elämäntapaa. Lounaaksi ajattelin keittää nuudeleita, opiskelijaruokaa, mutta kai sitä voi syödä tutkinnon suorittaneetkin.

Laitan vielä kahvin tippumaan ja asetun sohvalle tuijottamaan laatikoita. Oikeassa käsessäni on Fiskarsin oranssinpunaiset sakset. Kahvi tippuu ja tippuu. Juotuani pari kupillista maitokahvia tyhjään vatsaan rohkaisen mieleni. Klips, klips noin vain reippaasti teipit pakettien ympärillä katkeavat. Hyvinhän se menee, ei tässä ole mitään pelättävää. Haen valkoisesta mapista listan oikovedoksessa olleista virheistä ja tyynnyttelen itseäni ja rukoilen, että edes puolet olisi korjattu. Mutta turha pelko! Joka ikinen ilmoittamani virhe on taiottu jonnekin. Huokaisen syvään ja ihailen sametinpehmeiden kirjojeni kauniita kansia, jossa valokuvat ovat itseottamiani. Tämä on minun oma tuotokseni,osaksi itkun ja hämmennyksen vallassa kirjoitettu, kun muistot aukenivat pääni sisällä aivan eri tavalla kuin mitä olin suostunut aikaisemmin muistamaan. Tajuan nyt ihan oikeasti, että kirjoittaminen on terapiaa.

Nyt olen tyytyväinen ja onnellinen. Iltapäiväkahvilla söin palan eilistä äitienpäiväkakkua, joka oli koristeltu kirsikoin. Niin ihanaa ja makeaa, suorastaan täydellistä. Ihan niin  kuin elämä tällä hetkellä!

torstai 9. toukokuuta 2013

Kesää kohti


Puiden ja pensaiden lehdet ovat hiirenkorvalla! Vihdoinkin!

Pari yötä on taas mennyt pelkojen syövereissä, suurin osa peloista on ihan itse kehittelemiäni. LÄHTÖ on painossa ja jännitys tiivistyy. Maailmassa on kirjoitettu ja kirjoitetaan jatkuvalla syötöllä toinen toistaan mahtavampia teoksia aiheesta kuin aiheesta. Miksi en tyytynyt olemaan lukijan roolissa? Pitikö nyt mennä kirjoittamaan ihan oma tekele? Mutta kuppi kahvia ja iso annos jäätelöä piristävät kummasti. Jos polttaisin, olisi tässä nyt varmasti parin savukkeen paikka. Tai jos en olisi niin migreeniherkkä, voisin siemaista hienostuneesti lasin pari punkkua!

H-hetki lähestyy vääjäämättä. Jonakin päivänä, joko ensi tai seuraavalla viikolla, saan postista tekstiviestin, että kirjat ovat saapuneet. APUA! Avaan kirjastosta lainaamani Coelhon lohduttavan uutuuden, Accran kirjoitukset. Luen sitä noin tunnin verran ja tulen siihen tulokseen, että minulla ei todellakaan ole mitään pelättävää. Koska se, mitä olen LÄHTÖ-kirjaani raapustanut, on osa minua, ei ketään muuta. Vaikka kirjassani on faktaa ja fiktiota, olen kirjoittanut auki asioita, jotka ovat tapahtuneet minulle oikeasti, jotka olen kokenut omalla tavallani. Joku muu on kokenut nämä asiat varmasti eri tavalla, tai muistanut ne ihan toisin. Mutta siitä ei kai voi rangaista. Me muistamme eri tavalla. Kaikista kokemuksista voisi kirjoittaa yhtä monta kirjaa kuin kohtauksissa on henkilöitä ja jokaisesta kirjasta tulisi erilainen. Kysymys on myös siitä, mitä haluamme muistaa. Jotkut muistot ovat syvällä alitajunnassa, mutta putkahtavat tietoisuuteen heti, kun lakkaamme pelkäämästä ja annamme niille mahdollisuuden. Ja sitten vain päästämme irti.

Kokeilin erästä metodia (kiitos tyttäreni), jossa kirjoitin erään raskaan muiston menneisyydestäni paperille. Suljin silmäni ja kannattelin paperia kädelläni. Muisto ei ollutkaan enää raskas, vaan melkein yhtä kevyt kuin  maahan leijuva syksyn lehti. 

Coelho:" Älkää antako periksi. Yleensä oven avaa vasta avainnipun viimeinen avain."
Tätä lausetta jään nyt pohtimaan. Eli malttia, ovi kyllä aukeaa!

Enoni, jolla on iso rooli LÄHTÖ-romaanissani oli myös  lahjakas itseoppinut taiteilija. Minulla on monta enon maalaamaa öljyvärityötä ja olen saanut häneltä useita nuoruudenaikaisia piirustuksia ja akvarelleja, joista olen suunnitellut korttisarjaa. Esimakua oheisessa maalauksesta tehdyssä kortissa.

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Oppia ikä kaikki!

Monesti tulee ajateltua, että olisinpa tämänkin tajunnut parikymppisenä tai että miksi näistä asioista ei puhuttu, kun olin nuori! Jos saisimme elää elämämme alusta uudelleen, tekisimme todennäköisesti kaikki samat virheet kuin ennenkin, valitsisimme juuri samanlaisen tavan elää kuin tähänkin saakka. Koska niin se vain menee. Toisaalta, elämässä opimme koko ajan jotakin, ja se on palkitsevaa. Jos olisimme nuorina valmiita ja harkitsevia ihmisiä, kaikkitietäviä ja vain oikeita ratkaisuja tekeviä yksilöitä, kehittyisimmekö enää mihinkään suuntaan?

Luin tänään pätkiä Steve Jobsin kirjoituksista. Johtoajatuksena oli: trust in something! Eli usko johonkin: Se voi olla kohtalo, elämä itse, karma, usko ... Jokin johtotähti täytyy elämässä olla ja kun sen löydät, niin keskity siihen. Sitten silmiini osui tämä ihana lause:
"Getting to know yourself will make you feel more comfortable in your own skin. It will reduce your stress and anxiety.
Start the journey! Love what you do!"

Aamu- ja iltajoogasessioni alkavat pidentyä ja pidentyä enkä malttaisi lopettaa ollenkaan. On niin ihana olla omien ajatusten kanssa ja tehdä mielikuvaharjoituksia. Menneisyyden vaikeat asiat on käsiteltävä uudelleen ja uudelleen, minun täytyy myös kirjoittaa ne paperille, muotoilla niistä novelleja tai kokonaisia kirjoja ja kun näen kaikki tekstinä, vasta sitten voin päästää niistä irti.

Nuorena olin hyvin ujo ja hirveästi meni aikaa ja energiaa siihen, kun mietin mitä muut minusta ajattelivat. Nyt, keski-iässä, uskallan vasta olla oma itseni. Jos en kelpaa tällaisena niin ei sitten! Totta kai täytyy ottaa huomioon muut ihmiset ja heidän mielipiteensä, mutta rajansa sillä, alanko muokata itseäni jonkun muun tahdon mukaiseksi.

Kävin pari viikkoa sitten uusimassa reseptin työterveydessä ja siellä oli menossa jonkinlainen hyvänolon päivä. Jokainen kävijä sai ottaa isosta korista paperilapulle kirjoitetun lauseen. Minun lapussani luki seuraava teksti:

"Kun pidän monologin, opin uusiksi omia ajatuksiani.
Kun antaudun dialogiin,
voin vaikka oppia jotakin uutta." 

Eli huolimatta siitä, että etsimme itseämme ja toivon mukaan löydämme sisäisen rauhan, tarvitsemme myös dialogia. Tarvitsemme toisiamme, perhettä, läheisiä ja rakkaita ihmisiä, kanssakulkijoita, auttajia hädän hetkellä tai niitä, joita voimme puolestamme auttaa, kun he apua tarvitsevat.

Mietin LÄHTÖ-romaanini päähenkilöä Elisabethia ja hänen ratkaisujaan. Olisiko hän valinnut toisen tien, jos olisi oikeasti kuunnellut, mitä muilla on sanottavaa?

Tällaisia mietteitä tänään!