Nyt ne ovat täällä!

Vapaapäivä! Herään ovikellon soittoon klo 8.30. Henkäilen ovipuhelimeen hyvät huomenet ja ihmettelen kuka kumma tähän aikaan ... "Postista, päivää! Täällä olisi kaksi laatikkoa!"
Auttakaa! Nyt ne ovat tulleet, nyt jo! ajattelen.

Keitän kaurapuuroa, uusi uravalintani edellyttää säästeliästä ja terveellistä elämäntapaa. Lounaaksi ajattelin keittää nuudeleita, opiskelijaruokaa, mutta kai sitä voi syödä tutkinnon suorittaneetkin.

Laitan vielä kahvin tippumaan ja asetun sohvalle tuijottamaan laatikoita. Oikeassa käsessäni on Fiskarsin oranssinpunaiset sakset. Kahvi tippuu ja tippuu. Juotuani pari kupillista maitokahvia tyhjään vatsaan rohkaisen mieleni. Klips, klips noin vain reippaasti teipit pakettien ympärillä katkeavat. Hyvinhän se menee, ei tässä ole mitään pelättävää. Haen valkoisesta mapista listan oikovedoksessa olleista virheistä ja tyynnyttelen itseäni ja rukoilen, että edes puolet olisi korjattu. Mutta turha pelko! Joka ikinen ilmoittamani virhe on taiottu jonnekin. Huokaisen syvään ja ihailen sametinpehmeiden kirjojeni kauniita kansia, jossa valokuvat ovat itseottamiani. Tämä on minun oma tuotokseni,osaksi itkun ja hämmennyksen vallassa kirjoitettu, kun muistot aukenivat pääni sisällä aivan eri tavalla kuin mitä olin suostunut aikaisemmin muistamaan. Tajuan nyt ihan oikeasti, että kirjoittaminen on terapiaa.

Nyt olen tyytyväinen ja onnellinen. Iltapäiväkahvilla söin palan eilistä äitienpäiväkakkua, joka oli koristeltu kirsikoin. Niin ihanaa ja makeaa, suorastaan täydellistä. Ihan niin  kuin elämä tällä hetkellä!