Menneisyyden vanki

Olen jäänyt koukkuun menneisiin aikoihin, selannut satoja ja satoja vanhoja valokuvia ja miettinyt, mitä sen ajan ihmiset ajattelivat, mistä he unelmoivat, miksi he tekivät ne ratkaisut, joita tekivät. Unelmoikaa ja uskaltakaa! Paremman elämän etsinnässä esivanhempamme ovat olleet esimerkillisen rohkeita, esimerkiksi isäni isoisä lähti 1800-luvun lopussa Amerikkaan ja oli siellä neljä vuotta yhteen menoon, perheellinen mies, monen lapsen isä. Ratkaisu ei varmasti ollut helpommasta päästä, mutta elanto oli jostakin hankittava, eikä ehkä muita varteenotettavia vaihtoehtoja ollut. Minulla on hänen matka-arkkunsa omassa kodissani. Muistan Tuomas Hautalan pitkänä ja komeana miehenä, joka rakasti lapsia. Muistan hänen tupansa hajun Kasinkylässä, vähän silavaa, vähän savua avotakasta johtuen, vähän tupakkaa. Hän puhui meille kylän lapsille joskus englantia, tai emmehän me pikkulapset tienneet, mikä kieli se oli, mutta hän kertoi oppineensa sitä rapakon takana. Rapakko ei oikein auennut, kuulosti lätäköltä, mutta ymmärsin symboliikan vasta myöhemmin.
Tuomas ja vaimonsa Johanna, joka valitettavasti kuoli jo paljon ennen syntymääni, on haudattu lähelle isäni vanhempia Laihian hautausmaalle. Minulla on Johannasta valokuvasuurennus. Nuori kaunis nainen katsoo vakavana kameraa. Hiukset kammattu nutturalle. Yllään hänellä on tyylikäs mekko, korkea kaulus, kaulassa kultainen riipus. Kuvanottohetkeä en tiedä. Katse on odottava. Odottiko hän miestään Amerikasta? Parempaa tulevaisuutta? Lastensa kasvamista? Ainaisten huolien loppumista? Sitä emme saa koskaan tietää. Mutta ei tarvita paljoakaan mielikuvistusta ymmärtääkseen, että huoli lapsista oli varmasti päällimmäinen. Johanna oli yksinhuoltaja miehen ollessa Amerikassa vuosikausia. Voin vain toivoa, että hän sai apua sukulaisiltaan.
Olen lukenut solumuistista. Muistavatko solumme, DNA:mme, menneitten polvien ratkaisut? On sukuja, josta on lähdetty enemmän kuin toisista. Vai ovatko aikaisemmin lähteneet näyttäneet tietä? Että tulkaa perässä, olemme pärjänneet, miksette tekin pärjäisi. Ei ole mitään pelkäämistä! Kannattaa ainakin yrittää!
Katselen enoni kuvaa vuodelta 1963 - 1964. Hän on tuon kuvan ottamisen aikoihin ollut Kanadassa pari vuotta. Olemukseen on tullut itsevarmuutta, ensimmäinen auto on hankittu, päällä hyvin istuva puku. Terveisiä täältä suuresta maailmasta sinne tuppukylään! Mutta tunsin enoni, ulkokuori hämäsi. Näen haavoitetun nuoren miehen, joka jätti kotimaansa ja rakkaat ihmiset, näen paluun mahdollisuuden tai mahdottomuuden hänen olemuksessaan, ehkä ei vielä, ehkä ei koskaan. Mutta tänä kesänä hän palaa. Hänen tuhkansa toimitetaan Laihialle. Se, mihin ja milloin tuhka ripotellaan, on vielä harkinnan alla, itse hän oli halunnut sen ripoteltavan Laihianjokeen, mutta katsotaan, mihin ratkaisuun päädymme.