tiistai 18. kesäkuuta 2013

IL PRINCIPE

Machiavelli: IL Principe (Ruhtinas) v. 1532

Tämä kirja on varmasti monelle tuttu. Luin sen pakon sanelemana ensimmäisen kerran joskus lukioaikana, enkä siitä mitään ymmärtänyt, tai en halunnut ymmärtää, mielen kun täyttivät aivan erilaiset aatokset. Alkuteos ilmestyi v. 1532 ja 1. painos suomeksi v. 1918. Varmaan arvasittekin jo, uskon, että olette lukeneet, kyseessä on Machiavellin Ruhtinas.
Joka tapauksessa teos on toiminut keinoja kaihtamattoman vallantavoittelun, machiavellismin, oppaana ja käsikirjana hallitsijoille. 
Ruhtinaan taustana toimi 1500-luvun Firenze ja koko Euroopan valtiolliset olot, joten teos on ymmärrettävä sitä taustaa vasten. Parlamentaarisen päätöksenteon korvasivat salavehkeily, myrkky, tikarit ja petturuus. Niillä vastustajat kukistettiin. Myös paaviuden pyhyys oli muuttunut pyhyyden irvikuvaksi.
Mutta mitä tiedämme Machiavellistä (nimi kirjoitetaan toisinaan  myös Macchiavelli)?
Niccolò di Bernardo dei Machiavelli s. 3.5.1469 köyhään aatelissukuun, isä oli lakimies. Nuorena hän toimi valtiollisissa tehtävissä, vaatimattomissa sellaisissa.  Työnsä puolesta hän joutui matkustelemaan ympäri Eurooppaa. Näiltä matkoiltaan hän lähetteli kirjeitä paitsi esimiehilleen, myös ystävilleen osoittaen tarkkaa huomiokykyä, myös ihmistuntemus kasvoi reissujen myötä. Katsoessaan kauempaa kotimaatansa Italiaa ja vertailtuaan oloja siellä muihin näkemiinsä maihin, hänen silmänsä avautuivat näkemään Italian silloisen alennustilan, lähinnä kotimaansa riippuvuuden mahtavien naapurien mielivallasta.

Ruhtinaasta on käyty lukuisia väittelyitä kautta aikojen. Onko se vain pelkkä taidokas ironia, ivakirjoitus? Vai onko teoksen tarkoitus saattaa ruhtinaat ja muut hallitsijat ikävään valoon?
Siitä on kautta aikojen oltu montaa mieltä. Jossakin vaiheessa Machiavelli sai syytteen Medicien suvun salaliittoon osallistumisesta, hänet vangittiin ja häntä kidutettiin. Seuraavaksi hän muutti maatilalleen Firenzen ulkopuolle, jossa hän omistautui täysin rinnoin kirjalliselle toiminnalle. Siellä syntyi paitsi Ruhtinas, myös joukko kaunokirjallisia teoksia, näytelmiä ja novelleja.

Kuka pystyy nykyaikana samaan? Sellaiseen teokseen tai teoksiin, joista ammennetaan vielä viidensadan vuoden kuluttua? Niin hyvässä kuin pahassa. Sitä emme tiedä, emmekä ole sitä enää todistamassa. Tänään ilmestyvä kirja on viimeistään syksyllä alelaarissa, pari euroa kappale. Huolimatta siitä, että sen sanoma saattoi olla maailmoja syleilevä, aikaan ja paikkaan sitoutumaton, suorastaan nerokas, oman aikakautensa tapahtumien ja olosuhteiden tulkki.

Äkkiseltään ajattelemme, että 1500-luvun maailma, tai Eurooppa oli nyt mitä oli,raakaa ja pimeää, mutta jos jaksamme ja haluamme syventyä esim. siihen, minkälaisissa olosuhteissa Machiavellikin matkusti, miten vaivalloista ja hidasta oli matkanteko, arvostuksemme saattaa nousta. Vertaan elettyä elämää matkaan, pitkään ja osittain vaivalloiseen. Havainnoimme, solmimme ihmissuhteita, matkustelemme, käymme dialogia, syvennymme kanssakulkijoittemme elämäntarinoihin, vihaamme kenties ja rakastamme. Ja kaikesta tästä muodostamme oman näkemyksemme tapahtumista, vallitsevista olosuhteista, yhteiskunnan tilasta. Teemme muistiinpanoja ja kirjoitamme. Novelleja, runoja, kirjan tai kirjoja. Ja jännityksellä jäämme odottamaan onko sanomamme ymmärretty oikein. Mitätöidäänkö tuotoksemme, tarkastellaanko sitä erillään sen aikaisen yhteiskunnan tilasta, vallitsevista olosuhteista, tulkitaanko se jopa ironiaksi, vaikka tarkoitimme aivan muuta? Mutta riski on otettava. Yhteiskunnassamme jokaisella on oikeus ilmaista itseään.  Puhumalla, kirjoittamalla tai taiteen keinoin. Käyttäkäämme siis hyväksemme tätä etuoikeutta. Ja jos kaikki eivät ymmärrä sanomaamme niin kuin sen tarkoitimme ymmärrettävän, ei siitä kannata loukkaantua. Ainakin olemme yrittäneet!

"Ruhtinasta ja  hänen ymmärrystään arvostellaan ensiksi sen mukaan, minkälaista väkeä hänellä on ympärillään. Mutta varokaa imartelijoita, niitä on kaikki hovit täynnä."

(Mainittakoon vielä, että Machiavelli kuoli v. 1527. Ruhtinas ilmestyi siis muutama vuosi hänen kuolemansa jälkeen.) 

 


maanantai 10. kesäkuuta 2013

Ah Robert, veit sydämeni!

Samanikäisten (=keski-ikäisten) ystävieni kanssa, vaikkakin otamme elämän todella rennosti ja huumorilla, keskustelemme kuitenkin silloin tällöin ikääntymisestä, tai huumoriahan siinäkin tarvitaan. Tai oikeastaan siitä, missä tai minkälaisissa olosuhteissa aiomme tai haluamme loppuelämämme viettää. Totta kai toiveena on, että ympärillä on ihmisiä, että olosuhteet ovat ainakin samantasoiset kuin kotona, toimintaa pitää olla. Joku haluaa tupakkahuoneen, tai ehkä tupakoiville jaetaan jo ovella sähkötupakat tai tuikataan jokin nikotiinikapseli käsivarteen. Peliautomaatteja, biljardi, kylpyläosasto - mitä vielä. Saahan sitä unelmoida, ja pitääkin, koska muuten ei jaksa.

Koska hoitopaikkoja ei meille suurille ikäluokille riitä, muodostuu palvelutalojen oville mittavia jonoja aina kun on kuultu, että siellä on paikka vapautunut. Olo on kuin nakkikioskilla aamuyöstä, tönitään ja haastetaan riitaa, monet etuilevat, mutta heidät passitetaan lievää väkivaltaa käyttäen jonon hännille. Jotkut ovat tulleet jalkakäytävälle makuupussin ja eväitten kanssa jo aamuyöstä. Siinä sitten muistellaan Rollareitten esiintymistä olikohan se nyt Yyterissä joskus 60-luvulla. Jotkut opiskelevat makuupussiensa uumenissa kiinaa pystyäkseen kommunikoimaan Kiinasta palkattujen hoitajien kanssa. Yksi rukoilee ja tekee ristinmerkkejä mumisten jotakin mantraa. Pelastusarmeija jakaa lämmintä keittoa.

Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen. Ei meidän välttämättä tarvitse minnekään kotoamme lähteä, ellemme oikeasti halua. Voimme aina  palkata Robertin itseämme palvelemaan. En ollut ajatellut asiaa toden teolla aikaisemmin, kunnes sain työkaveriltani Orimattilan taideyhdistys ry:n julkaiseman runokirjan Kaukana siintää unien sininen vuori, jossa yhdessä runossa kerrotaan Robertista. Runon on kirjoittanut Reetta Nurmi. Ihmeellisintä tässä on, että olen kaukaisessa menneisyydessäni tuntenut Reettan, hänen maalaamansa kukkataulu on ollut kymmeniä vuosia seinälläni. Niin vain vanhat ystävät putkahtelevat esiin mitä ihmeellisimmissä paikoissa, juuri kun sitä vähiten odotit, kohtaat hänet kadulla tai kuten tässä tapauksessa, avaat runokirjan ja siinä on hänen runonsa! Niin elävä, niin hauska, niin mukaansa tempaava runo - mutta ikävä kyllä myös totta jonakin päivänä.

ROBOTTI ROBERT

kukahan minua vanhana hoitaa
robotti varmaan siihen joutaa

kilautan aamulla lantin sen kitaan
eikä tarvitse sanoa yhtään mitään
se tietää annostella pillereitä kuusi
ja aamulla luukusta tulee perunamuusi

jos haluaa että se huutaa huomenta
tiputtaa siihen vain euroja 
niin yksinkertaista on sen toiminta

kahvikupposet on annosteltu tehtaalla valmiiksi
ja jos kaipaa siihen pullaa seuraksi
on kutsuttava huoltomies avuksi
se tulee pistämään ohjelman uusiksi

robottia ei saa pysäyttää
vaikka Minuuttivelliä ei haluakaan

insinöörit on päättäneet sen muodosta
onko se kulmikas vai pyöreä
(pyöreään ei niin kolhi itseään)

joskus kuitenkin puhelen robotille
vaikka tiedän ettei se vastaile
haluan, että se on kodissani luotettava
ettei se syö ylimääräisiä lantteja
tai huutele huomenta monia kertoja

Robertissa on vielä kehittämisen varaa
ei se minulle ovia avaa
puhumattakaan, että pyyhkisi pölyjä
huiskii vain ilmaa harjalla

kaukosäätimessä nappulat on niin pieniä
että en näe niitä kunnolla
muutenkin se on aina hukassa
eikä Robert löydä sitä edes eurolla.

Kyllä maailmassa riittää kehitettävää
ja aina ollaan menossa parempaan
mitä sitä tulevasta huolehtimaan
jos ei vaikka vanhuutta tulekaan.

Reetta Nurmi, 2009

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Haastattelua ja junamatkailua

Puolentoista tunnin mittainen haastattelu torstaina 30.5.2013 by Marjaana Kontu Uusi Lahti -lehdestä julkaistiin lauantain 1.6.2013 ammattimaisella tatsilla tiivistettynä. Tässä linkki..
 http://www.e-pages.dk/uusilahti/53/13


Viikonloppu sujui helteisessä Helsingissä, mm. veljentytön kevätjuhlassa, joka sujui rennosti ala-asteelaisten esityksiä katsoessa. Ainoan jännitysmomentin muodosti se, lauletaanko täällä Suvivirsi vai ei. Ja kyllä laulettiin, tosin säestys oli niin korkealta, että vain harvat pystyivät laulamaan. No väliäkö sillä!

Myöhemmin iltapäivällä istuimme Kauppatorin kahvilassa nuorimmaiseni kanssa ja katselimme, kun yksi sadoista turisteista heitteli linnuille piirakanpaloja. Alle aikayksikön päämme päällä lenteli ainakin sadan lokin parvi, mutta ei se nyt kauheasti elämänmenoa haitannut sekään. Auringonpaiste, tuulenvire, melkein kaikki tai ainakin maailman pääkielet suloisena sekamelskana ... Kappelin edessä musiikkiesitys ... nurmikoilla istuskelevia ihmisiä, jäätelökioskeja, vanhoja ja nuoria, lapsiperheitä, koiria... Täytyy sanoa, että elämältä se maistui! Tämän päivän taltioin muistojeni koriin, koska pian tästäkin on kulunut kuukausia, vuosia, vai oliko siitä jo kymmenen vuotta?

Junassa matkalla Lahteen sain viereisille penkeille vanhoja parhaimpiinsa pukeutuneita ikäihmisiä. Kauniisti harmaantunut pariskunta kertoi olleensa pojanpojantyttären ylioppilasjuhlassa. Voi mikä riemu ja ylpeys heidän silmistään kuvastui ja millä rakkaudella he puhuivat lapsenlapsistaan. Jalka oli kuitenkin vielä tulevaisuuden oven raossa, he suunnittelivat Meksikon-matkaa, koska molemmat täyttäisivät piakkoin 85-vuotta ja on lähdettävä sukulaisia pakoon! Ja sitten he nauroivat ilkikurisesti ja tarttuivat toisiaan kädestä. Jos jotakin maailmassa kadehdin, niin juuri tällaista näkyä, yhdessäolon riemua, jossa iällä ei ole mitään merkitystä. He ovat elossa, heillä on unelmia ja mikä parasta, he myös toteuttavat unelmansa! Ja aivan varmasti he tajuavat, että mikä päivä tahansa voi olla viimeinen, mutta väliäkö silläkään nyt on, katsotaan nyt kaikki kortit loppuun saakka!

Yleensä kaivan heti yleiseen kulkuneuvoon päästyäni muistiinpanovehkeet esiin, mutta viime aikoina olen alkanut kuunnella enemmän ja enemmän kanssamatkustajien keskusteluja, yleensä keskustelen heidän kanssaan, mutta totta kai heidän aloitteestaan. Ihmiset ovat monesti niin yksinäisiä, että mikä tahansa kontakti saattaa pelastaa päivän. Hauskinta oli, kun mörkin näköinen mustavaatteinen nuori poika mustiksi värjättyine hiuksineen naama täynnä metallisia renkaita puhui kännykkäänsä kovalla äänellä ja uhosi antavansa jollekin kunnolla turpiin. Katsoin hänen sinisiin silmiinsä ja hymyilin. Oli ihanaa nähdä, että hän hymyili takaisin. Ja kun yhdeltä täti-ihmiseltä puuttui matkalipun hinnasta 10 senttiä, juuri tämä samainen nuorukainen otti lompakkonsa esiin ja ojeni konduktöörille tädiltä puuttuneen kolikon. Ja taas nuorukainen sai leveän hymyn palkakseen. Täti-ihminen iski minulle silmää ja tajusimme heti, mitä meidän nyt pitää tehdä. Otin kassistani suklaalevyn ja täti-ihminen pillimehupurkkeja. Tarjosin nuorukaiselle suklaata ja täti-ihminen antoi hänelle mehupurkin, jotka nuorukainen otti vastaan ja kiitti kauniisti. Asemasillalle päästyämme hän vielä katsoi meitä molempia, hänelle ja toisillemme vieraita tätejä ja sanoi moi! ja heilautti kättään. Jotenkin olin niin iloinen loppuillan. Kaiken krääsän ja rekvisiitan alla on aina ihminen, kunpa muistaisin sen aina!