torstai 29. lokakuuta 2015

Myrkyttikö CIA koko kylän?


Flunssan takia en päässyt Helsingin kirjamessuille, mutta aina ei voi voittaa. Tutkailin omaa kirjastoani, yritin laittaa kirjoja edes jonkinlaiseen järjestykseen; genret, kotimaiset, ulkomaiset, vieraskieliset jne. Työ on kesken, on ollut oikeastaan aina. Mitään ei tahdo löytyä. Ja kun tulen aktikvariaattireissuilta tai kirpputoreilta (tai roskakatoksesta, ihan totta! parhaat löydöt sanoisin ja ilmaiseksi!) muistan jo eteisessä, että mullahan on jo tämä kirja – jossakin.

Syksy on ihanaa aikaa lukemiselle. Mutta niin on kesäkin, riippukeinussa tai puutarhassa. Kuin myös talvi, viltin alla kynttilänvalossa. No, lukea voi aina ja kaikkialla. Luin juuri jostakin, että lukevat ihmiset ovat onnellisempia kuin ei-lukevat. Mietin tätä ja tulin siihen tulokseen, että kirja on kuin matka, voit irrottautua tutusta elämästä ja käydä jossakin muualla, elää vähän aikaa jonkun toisen elämää. Virkistävää, eikö totta. Minä olen tällä viikolla ”viettänyt aikaani” Sevenneillä Etelä-Ranskassa Massiesin linnassa eli olen lukenut seuraavan kirjan:

Anneli Vainio: Kastanjavuorten kylä (Kirjapaja
v. 2011)

Kastanjavuorten kylä vie nojatuolimatkalle vehreään ja vuoristoiseen Etelä-Ranskaan, jossa ränsistyneestä linnasta on kahdeksassa vuodessa remontoitu viihtyisä koti. Elämä on täynnä yllätyksiä, niin linnan remontin kuin kylän väenkin suhteen.

Lääkäri Anneli Vainio tapasi elämänsä miehen, kanadalaisen Robertin, aikoinaan Brysselissä. Heidän yhteinen matkansa vei Etelä-Ranskan jokilaaksoon, josta kodiksi löytyy vanha rapistunut kartano. Päivät täyttyvät remontoimisesta, uusista ystävistä, ranskalaisesta ruuasta, puutarhatöistä, pitkistä kävelyistä vuoristossa. Vaikka arki välillä koetteleekin, elämä kylässä on täyteläistä ja värikästä, se maistuu, tuntuu ja tuoksuu.

Lempielokuvani on Toscanan auringon alla, jossa eronnut amerikkalainen nainen matkustaa Italiaan ja ostaa talorähjän, jota alkaa remontoida. Mietin usein, miksi minua kiehtoo sekä tällaiset elokuvat että kirjat. Normaali ihminenhän ei tällaiseen ryhdy, vai ryhtyykö? Remontoimaan romutaloa (= remontoijan unelma), koska haluaa – no se ei ole vielä meikäläiselle selvinnyt. Masokismia? Itse mietin mökillä ollessani, maalaisinko eteisen vai tapetoisinko makuukamarit. Asiaa pähkäiltyäni tulen siihen tulokseen, että miksi? Ei niissä vanhoissa ole mitään vikaa. Eivät ne kyllä täytä läheskään sisustuslehtien kriteereitä, mutta mitä väliä? Elämässä on muutakin.

Kuitenkin ihailen suuresti tällaisia talojen ja linnojen remontoijia. Kyllä se vaatii todella paljon tahtoa ja kunnon vision ja tietysti rahaa. Mutta rahaa on pankit pullollaan, sanoi pappani aina, raha ei ole ongelma. Tehdään suunnitelma, aikataulut, budjetit sun muut, siinä se on. Ja sitten sitoudutaan vuosiksi. Välillä tulee varmasti uskon puute, mutta sehän on normaalia kaikissa ihmisen touhuissa.

Päiväkirjamainen prosessikuvaus eri työvaiheista oli kiinnostavaa luettavaa. Jokaikisen tiilen ja hirren käsittely ja asentaminen oli kuvattu uskomattoman pikkutarkasti. Ranskalaisen kyläyhteisön lämmin ja ihmisläheinen arkielämän kuvaus oli myös maukasta. Arki muodostui rutiineista, joita noudatettiin tarkasti. Esim. patongit (une baguette) haettiin joka aamu klo 7.30 leipomosta. Kirja viliseekin ranskankielistä ruokasanastoa ja toimii vaikka oppaana ranskalaiseen keittiöön. Lukuisat ihanat reseptit on harmi kyllä upotettu tekstiin, ne olisi voinut laittaa kirjan loppuun. Nyt ne pitää kaivaa esiin kirjan sivuilta.

Mutta eräs todella mielenkiintoinen juttu kirjassa oli, se liittyy jauhoihin ja leipomiseen. Ranskassa on edelleen kielletty täysjyväruis. Syy tähän löytyy vuoden 1951 tapahtumista Pont-Saint-Esprit`n kylässä, jossa sadat ihmiset sairastuivat, kymmenkunta kuoli ja 50 joutui mielisairaalaan. Syyksi arvioitiin rukiinjyvissä asustava loissieni Claviseps purpurea. Sieni aiheuttaa levottomuutta, vapinaa, kouristuksia, hallusinaatioita jne., hengityselimet lamaantuvat ja kuolema on lähellä. Tämän olemme varmaankin kuulleet moneen kertaan ja nähneet asiasta dokumentteja. Torajyvästä kehittiin lääkkeitä, mm. Leiras 1950-luvulla ergotamiinia, joka on mm. migreenilääke.

Torajyvää ja yhtä ainoaa leipomoa syytettiin, mutta joku teki tarkempia tutkimuksia asian ympärillä ja tuli siihen tulokseen, että syyllinen on CIA, jonka edustajia majaili kylässä juuri turman aikoihin. Kaksi entistä agenttia antoivat haastattelun, jossa vahvistivat asian – kyseessä oli CIA:n salainen koe, LSD:tä pudotettiin lentokoneesta kylän pelloille, vilja saastui ja kulkeutui ihmisten elimistöön. Ja tämän takia, 60 vuotta myöhemmin, ranskalaiset mussuttavat edelleen patonkia ja ranskanleipää!

Nautin tästä kirjasta. Se oli kirjoitettu lämpimällä ja ihmisläheisellä otteella ihmisten erilaisuutta ja paikallisia tapoja kunnioittaen. (Tosin puutarhanhoidon ja istuttamisen yksityiskohtainen kuvaus tuntui hieman puuduttavalta, mutta Vainio on varmasti ihan oikea viherpeukalo!)

Ja tässä oikeaoppisen ranskalaisen patongin ohje, s´il vous plait:

2,5 dl haaleaa vettä
1 rkl kuivahiivaa
350 g vehnäjauhoja
hyppysellinen sokeria
1 tl suolaa

Vesi, hiiva ja puolet jauhoista sekoitetaan ja annetaan seistä viitisen minuuttia. Sitten lisätään suola, sokeri ja loput jauhoista tiiviiksi massaksi.Taikinaa alustetaan n. 10 minuuttia, sitten nostatetaan liinan alla n. 1 tunti. Sitten se vaivataan uudestaan ja annetaan nousta vielä 1 tunti. Ja sitten muotoillaan pitkulaisia patonkeja, jotka paistetaan 250 asteen uunissa kunnes kuori on kullanruskea. Taikinan voi myös kaulita ja rullata kuin kääretortun, muista sulkea päät niin ettei patonki ala uunissa purkaantua.
Itse en käytä sokeria ja lisään taikinaan pari ruokalusikallista oliiviöljyä. Lisäksi heitän vielä lasillisen vettä uunin alaosaan paistamisen puolessavälissä, kuori rapeutuu entisestään.

Teatteria
Perjantai-iltana on sitten vuorossa musikaali Myrskyluodon Maija Lahden kaupunginteatterissa, siitä sitten seuraavalla kerralla.



930-luvulla torajyvästä opittiin li suosittu lääke muun muassa migreeniin, hermostollisiin vaivoihin ja masennukseen.




perjantai 9. lokakuuta 2015

Tarina tarinassa ja vihreät kannet!

Joku on väittänyt joskus, ettei hyviä kirjoja ole olemassakaan, on vain hyviä kirjoittajia. Mene ja tiedä.
”On kirjoitettava hyvin elämästä, olipa se sitten millainen tahansa.” (Pirkko Saisio)

Jussi Siirilä (s. 1967): Kaikkien aikojen tarina (v. 2014, Gummerus)

Valitsin kirja Lahden kaupunginkirjaston hyllystä kansien perusteella – koska ne ovat vihreät. Kielletty väri graafikoiden mielestä (tai ainakin ei-suositeltava). Vähän niin kuin numero 13. No, Siirilä oli ottanut riskin. Ehkä se olikin jokin juoni, koska se kiinnitti ihan heti ainakin minun huomioni.
En tiennyt Siirilästä yhtään mitään ennen tätä kirjaa ja hän on sentäs toiminut jo 10 vuotta kirjailijana ja saattanut maailmaan 11 romaania. Ei paha kemiläiseltä kemian-alan diplomi-insinööriltä.

Kirjan keskiössä on Hannu Mäkäräinen, parhaat päivänsä nähnyt kirjailija, jolla juominen ja avioero (kumpi syy ja kumpi seuraus?) olivat sysänneet sivuraiteelle. Hänen omien sanojensa mukaan ”kauniit debytantit, liehulettiset bestselleristit olivat ajaneet hänen ohitseen”. Hän alkaa suunnitella kavereidensa kanssa krematorion perustamista Pieksämäelle, mutta hanke vesittyy, kun rahoittajaa ei löydy. Jotakin on kuitenkin henkensä pitimiksi tehtävä. Dokumentti thaimaalaisista marjanpoimijoista saa tuulta alleen, mutta sekin raukeaa. Mäkäräinen muuttaa takaisin vanhempiensa kotiin – pihamökkiin. Ja sitten ollaankin jo Lapissa kirjoittamassa Thomas Fors – nimisen henkilön elämäntarinaa. Fors on itsekin epäonnistumaan tuomittu introvertti, joka pakenee Lappiin poikansa sairautta, jättää siis perheensä ja pestautuu englantilaisen firman palkkalistoille – Kittilään suunnitellaan uutta Joulumaata. 

Rahaa on tarkoitus repiä välittämättä paikallisille ihmisille ja ympäristölle aiheutuvista seurauksista. Hänen esimiehensä on Miss Grey, johon Fors lankeaa.
Hauskinta oli, kun neiti Grey paljastuu entiseksi Irakin sotilaaksi, hermoheikoksi, joka saa raivokohtauksia milloin mistäkin syystä. Fors pakenee Inarinjärvelle ja Mäkäräinen seuraa häntä. Inarinjärvellä asuu (kelluvassa kodissa) Ruttu-Kalle ja sitten alkaakin hänen esi-isiensä elämäkerran kirjoittaminen. Tarina alkaa 1930-luvun Altasta, uskomaton tarina saamelaisten matkasta Helsinkiin markkinoimaan Lappia, porot ja koirat mukana tietty. Saamelaiset rahdataan melkein saman tien Saksaan berliiniläiseen eläintarhaan vetonaulaksi hottentottien ja pygmien viereen.

Ruttu on kansan mies. Hänen mielestään kirjailijat ovat syrjään ajautunutta väkeä, jotka eivät olleet lapsena tai myöhemminkään päässeet haluamiinsa porukoihin.
Välillä oli täysi työ pysyä kärryillä! Kenen tarinaa tässä nyt kirjoitetaan ja kuka tässä kirjoittaa. Ja onko jutuissa mitään perää, kertoja kertoo omiaan ja kirjoittaja tulkitsee, huijaa ja valehtelee. Kirjassa on melkein 400 sivua ja alan herpaantua jo sivulla 229. Tarina, tai oikeammin tarinat tarinoiden sisällä alkavat uuvuttaa. Siirilä on verbaaliakrobaatti, mutta jatkuvat tekstillä kikkailut ja metaforat alkavat kyllästyttää. Olo on kuin nuorallatanssijalla, putoanko vai enkö?

Tapa, jolla kerrotut tarinat, Mäkäräisen kirjoittama kirja ja hänen kertomansa sekoittuvat, on sekava, vaikkakin joiltakin osiltaan myös hauska. Montako tähteä? Sanoisin kaksi - kaksi ja puoli.
………………………………………………

Tämän kirjoitin sinä  päivänä, kun kaikki muuttui:

Joogatunti (tai oikeasti se on 1,5 tuntia) meni jokseenkin poskelleen. En pystynyt keskittymään olennaiseen eli itseeni ja hengitykseeni. Olen kehitellyt nopean ja helpon tavan karistaa maalliset murheet joogatunnin alussa. Makaan (tai kaikkihan me siellä makaamme) lattialla, pimeässä ohjaajan hiljaista ääntä kuunnellen. Kuvittelen alleni ison kanvaasitaulun, jossa on kaikki elämäni elementit, mieltäni vaivaavat jutut, tekemättömät tai keskeneräiset asiat. Värien sekamelska. Sitten kuvittelen eteeni maalipöntön täynnä valkoista maalia, otan siveltimen ja maalaan tämän kanvaasin vitivalkoiseksi. Nyt on sitten vain minä ja valkoinen tausta. Kaikki muu on siellä jossakin, kaukana. Tähän saakka metodi on toiminut paremmin kuin hyvin, mutta tänään ei, tietyistä syistä. Miten voisin jatkaa elämääni, kun omassa kotikaupungissani on väkivaltaisia ryhmittymiä täynnä vihaa, pelkoa ja katkeruutta? Kummallista, miten yksi pahvitötteröpää suistaa minut melkein raiteiltani. Ja lauma opetuslapsia murahtelee taustalla.

Kengät sanoo KKK …!  BÖÖ! No, tötteröpää löytyi ja yritän jatkaa elämääni, palata siihen normaaliin tunnelmaan, johon kuului aamukahvi patiolla, pihan lintujen tarkkailu, lenkkeily ja lukeminen. Ei vain onnistu.  Jotakin hajosi totaalisesti. Pääni meinasi haljeta. Olo oli jotenkin epätodellinen. Miten tällainen yksittäinen törttöilijä sai minut (ja monet muut) pois tolaltaan? Tosin nyt on vaarana, että pahaan vastataan pahalla, joten ei siis minkäänlaista lynkkausmielialaa, pliis! Toivon mukaan julkisuus, johon poika ei ollut varautunut, on hänelle riittävä rangaistus. Ja vanhemmat, katsokaa peiliin!

Tuntematon pelottaa aina, on sitten kyse mistä tahansa elämän osa-alueesta. Mutta onko mitenkään järkevää hyökätä, vaikka miten pelottaisi? Pelkotilojaan voi käydä purkamassa vaikka psykiatrin vastaanotolla. Yritän taas maalata mielenmaisemaani valkoiseksi ja hypätä vähäksi aikaa pois näistä synkistä jutuista.


Mutta Lahdessa ainakin yritetään. Lahtelaiset yritykset haastettiin mukaan toivottamaan turvapaikanhakijat tervetulleiksi kaupunkiin. Yhteiseksi kieleksi löydettiin se sama mikä muuallakin maassa jo tätä ennen: jalkapallo.

Oman maan ja kansan asiat kuntoon! Poistetaan työttömyys, hoidetaan vanhukset, autetaan lapsiperheitä. Mikä ihana maa se olisikaan! Tai onhan sellainen jo olemassa. Sen nimi on Utopia. Utopiaa on aina kiva kehitellä ja leikkiä ajatuksella, että asuisimme onnelassa, jossa kukaan ei jätä ketään, köyhistä ja sairaista pidetään huolta, vanhukset hoidetaan ja niin edelleen. Ja kaikilla on tarpeeksi rahaa. Mutta kuka hoitaa? Kuka laittaa asiat kuntoon, kuka? Jokin näkymätön ihmemies, taikuri taikasauvoineen vai yhteiskunta (Huom! yhteiskunta olemme me!)? Niin että kuka?  Maassamme on pienituloisia perheitä tai yksinasuvia, nuoria ja vanhoja. Nyt teen omantunnonkysymyksen: Tunnetko oikeasti yhtään oikeasti köyhää? Ja jos tunnet, mitä olet tehnyt auttaaksesi? Oletko vienyt esimerkiksi ruokakassin lapsiperheeseen, jonka isä saattaa olla työtön? Oletko pyytänyt naapurin lapsia yökylään, että rasittunut äiti saisi vähän hengähtää? Tarjoatko autottomalle rollaattoria käyttävälle vanhukselle kyydin kauppaan? Tarjoudutko pesemään vanhuksen ikkunat? (Turvapaikanhakijat menevät muuten Kotkassa vapaaehtoistyöhön vanhainkoteihin. Nyt pelottaa, kohta varmaan kuulemme kenen varpaille he jonkun mielestä astuvat!) Toisaalta, tässä hyvinvointiyhteiskunnassa on monta verkkoa, jotka ottavat kiinni, ettet putoa kivetykselle. Meillä on asumistuet, opintotuet, ilmaiset korkeakoulut, toimeentulotuki jne. Ja nuorille työpajoja ja projekteja, jossa ajatukset tulevaisuudesta saattavat kirkastua. Ruokaa, tuorettakin, saa ruokajakelupisteistä, joita Lahdessakin on 5 – 6 kpl. Eikä siinä ole mitään hävettävää, jos käy ruokajonossa. Se on myös ekologinen vaihtoehto. Eräskin jakelupiste (entinen elokuvateatteri  Lahdessa Aleksanterinkadun alkupäässä) jakaa ruokaa joka päivä, 5 euroa/2 isoa kassia oman valinnan mukaan. Sinne marketit lahjoittavat kaikki sellaiset tuotteet, joita ei voi enää myydä, mutta jotka ovat syömäkelpoisia, leipomot antavat samana aamuna leivottuja tuotteita.

Tapoja auttaa on monia. Mutta tähän tarvitaan nyt sitä peräänkuuluttamaani näkökulman muutosta. Jokainen meistä voi oikeasti tehdä jotakin toisen hyväksi. Jotakin konkreettista. Ja se, mitä siitä saa, on hyvä mieli pitkäksi aikaa. Samalla voi miettiä, kuka minua auttaa jonakin päivänä, kun olen samassa jamassa, vanha ja sairas. Ehkäpä juuri joku näistä maahamme saapuneista pakolaisista. Ollaan ihmisiä ihmisille!

Martin Luther King: Pahinta ei ole pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus.