tiistai 21. marraskuuta 2017

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

Eppu Nuotio (s. 1962): Myrkkykeiso (Otava 2017)

Ellen Lähde menetti varhaiseläkkeelle jäätyään miehensä. Suru oli suuri, mutta Ellen oli päättänyt selviytyä ja jatkaa elämäänsä. Poika perheineen asuu Berliinissä, joten Ellenillä on aikaa; hän on aktiivinen marttailija ja puutarhafriikki, kuntoilee, matkustelee ja tapaa ystäviään.

Ellen kuuluu Marttojen Kotiapu-rinkiin ja eräänä päivänä hän saa kutsun Kairikon perheeseen hoitamaan kaksivuotiasta pikkutyttöä. Mirkka Kairikko on remontoimassa perheen kesämökkiä Smultronställetissä (miksei voinut suomentaa: Mansikkapaikka?) Timo Kairikon oli määrä hoitaa tyttöä, mutta hänen voimavaransa eivät riitä, joten Ellen tulee kuin lahja taivaalta avuksi.

Mutta Mirkkaan ei saada yhteyttä, hän ei vastaa puhelimeen eikä tekstiviesteihin. Hänellä on isosisko Anneli, joka tulee myös hätiin ja asettuu taloksi Kairikkoon. Anneli on ollut ja on yhä edelleen rakastunut Timoon. Anneli on jäänyt omasta mielestään aina Mirkan varjoon; vanhemmat myivät kesämökinkin Mirkalle, vaikka tiesivät, että Anneli olisi halunnut sen.
Ellen alkaa pohtia Mirkan mysteeriä ja ottaa avukseen naapurustossa asuvan Samuel-nuorukaisen, joka hallitsee tietotekniikan. Netti on ihmeellinen maailma, sieltä löytyy myös Mirkasta lisätietoa kuin myös Samuelin salaperäisestä äidistä. Ihmissuhteet ovat kiemuraisia, Mirkan katoamisen taustalla voi olla kuka tahansa, niin monella on ollut jotakin tekemistä naisen kanssa. Motiiveja ja johtolankoja riittää. Lopulta mikään ei ole sitä miltä näyttää.

Ellenin henkilöhahmo ajetaan sisään tässä ensimmäisessä Ellen Lähde – romaanissa, joten uskon ja toivon, että hänen roolinsa jämäköityy. Romaanin alussa esitellään joukko ihmisiä ja menin jossakin vaiheessa sekaisin ja piti palata takaisin alkuun tsekkaamaan keitä nämä nyt olivatkaan. Ellenin yksityiselämää raotetaan sen verran, että saimme tietää hänellä olevan nuori rakastaja Ami, joka käy pari kertaa viikossa ja vanhempi herrasmies, jonka kanssa mennään taidenäyttelyihin ja konsertteihin. Kätevää – niin kauan kuin miehet pysyvät rooleissaan J Muutamassa romaanissa olen törmännyt samankaltaiseen ilmiöön. Ei paha, sanoisin, varsinkin jos miehet asuvat eri paikkakunnilla.

Romaanissa sivutaan väkivaltaa, mutta sillä ei missään vaiheessa mässäillä. Kerronta on rauhallista ja kaikki henkilöhahmot pääsevät ääneen. Romaanista huokuu yhteisöllisyys. Kaikki tapahtumat, niin hyvät kuin pahat, koskettavat koko yhteisöä. Jotenkin epäsuomalaista.  Mutta missä ovat poliisit? Loppu jäi hieman vaisuksi, syyllinen paljastui, mutta mikä oli hänen rangaistuksensa. Sitä ei tarina kerro. Jään odottamaan jatkoa.

.

torstai 14. syyskuuta 2017

Taina Haahti: Kaikki mitä tiedät huomisesta

Taina Haahti (s.1960): Kaikki mitä tiedät huomisesta (Siltala 2011, 2. painos)

Helen ja Martti Partolan 30-vuotinen avioliitto vetelee viimeisiään. Martti on löytänyt parikymmentä vuotta nuoremman naisen. Kliseinen alku, mutta kiinnostukseni heräsi osittain siksi, että olen itse kokenut pitkän avioliiton päättymisen.

Romaanissa on monta näyttämöä. Pitkän liiton viimeiset hengenvedot, eron jälkeinen elämä Helenin kannalta ja ja Helenin kiinteät ystävyyssuhteet Irmaan ja Annikaan sekä Helenin rakkaussuhde itseään puolta nuorempaan Mikaeliin.

Partolat viettävät huikeaa ja kadehdittavaa jet-set –elämää, josta ei puutu mitään. Asunto West Endissä, huvila meren rannalla jne. Illanistujaisia ja edustuspäivällisiä. Helen viettää ystäviensä kanssa ravintolailtaa ja huomio kiinnittyy komeaan nuoreen mieheen. Otaksun, että muutos Helenissä alkoi juuri tuosta pienestä huomiosta, ehkä hän tajusi kaipaavansa jotakin muuta kuin yhdentekevää ja tyhjää seurapiirirouvan elämää.

Vähitellen avataan tarinaa ja mennään pintaa syvemmälle. Helenin ja Martin toinen pojista on syntynyt vammaisena ja kuollut muutama vuosi aikaisemmin. Martti ei koskaan pystynyt rakastamaan poikaa eikä pojan kuolema liikuta häntä mitenkään.

Helen romahtaa, kun Martti muuttaa pois. Ei hyvästejä, kiitoksista puhumattakaan. Helen tarttuu pulloon vähän liiankin usein ja masentuu. Onneksi on nämä ihanat ystävättäret, jotka vetävät Heleniä takaisin normaaliin elämään. Katkeruus, suru ja kostonhimo valtaavat kuitenkin Helenin mielen. Kun jäät yksin kuin nalli kalliolle, teet usein ajattelemattomiakin juttuja ja ryntäilet sinne tänne kuin viimeistä päivää. Niin tuttua.

Omaisuutta Helenillä on niukasti, hieman sijoituksia ja pieni yksiö Kalliossa. Martti on sitä mieltä, että Helen saa lähteä tyhjin käsin, hän käy jopa numeroimassa kaikki talon tavarat. Helen varastaa kodistaan yhden arvotauluista.

Loppua kohti tarina tiivistyy ja jännityskerroin nousee huippuunsa. Nämä kohtaukset oli todella taitavasti toteutettu ja lukija johdetaan tahallaan harhaan.Teksti on mukaansa tempaavaa ja sujuvaa, kielikuvat herkullisia. Vaikka tarina on traaginen, siinä on myös koomisia elementtejä. Naisten välistä ystävyyttä on kuvattu herkullisesti. Ja loppu on niin huikea, että melkein huuda: Helen mieti, tee nyt oikea ratkaisu! Ratkaisu, johon Helen päätyy … no lukekaa. ja varsinkin miehet, suosittelen tätä kirjaa myös teille, tiedätte mitä naisten päässä liikkuu.

Kirjan opetus: aina pitäisi olla varasuunnitelma, koska you never know!

Tämän kirjoitin Bagnoregiossa Italiassa. Välillä on vaikea keskittyä, kun mittari näyttää 26 astetta, uima-allas odottaa ja ympärillä mahtava luonto oliivipuineen ja viiniköynnöksineen. Mutta tämä on nyt tässä. Seuraavaksi mutteripannukahvit! 





lauantai 2. syyskuuta 2017

Ian McEvan/Rannalla

Ian McEwan (s. 1948): Rannalla ( Otava 2007)


Taitaa olla nyt neljäs Ian McEwanin romaani, josta kirjoitan, vaikka Sementtipuutarhan jälkeen vannoin, etten enää ikinä lue yhtäkään McEwanin kirjaa. Mutta jotakin näissä on, ne koukuttavat eikä koskaan tiedä, mihin tarina johtaa, tai mikä oli syy ja seuraus tapahtumien kulkuun.


Rannalla sijoittuu 60-luvun Englantiin. Florence ja Edward, ovat menneet naimisiin ja vuokraavat rannikolta hotellihuoneen hääyötään varten. Kauan odotettu tapahtuma, rakastelu ensimmäistä kertaa, on kuitenkin katastrofi.  Edward on jo vuoden verran kärvistellyt erektionsa kanssa ja kun odotettu hääyö vihdoin viimein on totta, mies laukeaa ennen aikojaan ja saa Florencen inhon ja kauhun valtaan. Florence pakenee rannalle. Edward seuraa häntä ja haukkuu suut silmät täyteen ja nimittelee Florencea mm. frigidiksi. He kuitenkin keskustelevat asiasta – Florence jopa ehdottaa Edwardille, että tämä voisi käydä vieraissa.

Se, miksi kaikki meni pieleen, jää jonkin verran arvoitukseksi. Pari vaivihkaista lausetta keskellä kirjaa antaa lukijan kuitenkin ymmärtää, että Florencelle on lapsuuteen liittyvä trauma,näin minä sen ymmärsin.

McEwan käyttää paljon aikaa poliittisten jännitteiden ja tapahtumien selvittelyyn, mikä on kyllä kiinnostavaa luettavaa, tulihan kerrattua tavallaan myös 60-luvun maailmanhistorialliset tapahtumat.
Myös nuorten perhetaustoja selvitetään kymmeniä sivuja. Jokatapauksessa Florence, viulisti, oli paremmista piireistä, joihin Edward, työläiskodin kasvatti, ui kuin kala ihmetellen sitä kaikkea yltäkylläisyyttä, missä Florence oli elänyt koko ikänsä. Edwardin perhe oli köyhä, isä yritti pitää perhettä pystyssä, koska äiti oli onnettomuuden jäljiltä aivovammainen. Äidin touhut toisaalta kauhistuttivat, toisaalta niissä oli jotakin tragikoomista.

Eräs aikaisempi tapahtuma Edwardin menneisyydessä tuo lisäjännitteen romaanin tapahtumiin. Ihailin nimenomaan, miten taitavasti McEwan kuljettaa juonta, takaumat molempien nuorten kasvuympäristöön saavat aivan uusia ulottuvuuksia kirjan loppupuolella.
Avioliitto tietenkin mitätöitiin, eivätkä nuoret tavanneet toisiaan enää koskaan. Rakkaus Florenceen ei koskaan hävinnyt ja Edward miettii rannan tapahtumia vielä 60-vuotiaana, kunpa hänellä olisi ollut kärsivällisyyttä käsitellä hääyön tapahtumia toisin. Mutta tällaista on elämä, menneisyyttä ei voi muuttaa. Yksi tapahtuma, itse asiassa muutama sana, saattaa muuttaa elämän suunnan ratkaisevasti. 

En tiedä, yrittikö McEwan selittää lukijoilleen, että liiallinen erilaisuus ei voi johtaa kuin suhteen tuhoon. Kummallako on enemmän merkitystä, yhtäläisyyksillä vai eroavaisuuksilla, vaikea sanoa, mutta miettimisen aihetta kirja kyllä antoi.

Kirjoitin tätä Agriturismo Te Cort da Rinossa Cividalessa lähellä Udinea Pohjois-Italiassa. Varjossa 28 astetta lämmintä, tuulta ei ollenkaan. Aamulla heräsin tasan klo 6.00 kylän kirkonkellojen iloiseen soittoon. Seuraavaksi heräsivät tilan aasit ja vuohet ja pikkuinen Zeus-koira. Kävin aamupalalla, avasin tietokoneen ja kirjoitin tämän blogitekstin yhdeltä istumalta.
Matkasimme läpi Euroopan ja yövyimme Liettuassa, Puolassa, Tsekeissä ja Itävallassa. Maat makasivat kukin omalla tavallaan, silmänkantamattomiin ulottuvat viljapellot lainehtivat teiden molemmin puolin, tiet olivat hyviä ja ruoka-annokset mahtavia ja maittavia, hotellit viihtyisiä ja henkilökunta avuliasta, ihan kaikkialla. 

Udinesta matkamme jatkui muutamaksi viikoksi Bagnoregioon Rooman yläpuolelle, sitten palaamme takaisin Italiaan Elban saarelle. Ja sieltä – kuka tietää minne tiemme vie. Tavoitteena on viimeistellä pienoisromaani Toisenlainen joulu (nimi muuttui matkan varrella ja on nyt Olemassa olematta). Se kävi jo kahden arvostelupalvelun läpi ja hiominen on kestänyt ja kestänyt. Kunnes se on nyt ihan oikeasti valmis. Kirja kertoo keski-ikäisestä naisesta (kuinkas muutenJ). Nimeksi piti tulla ensin esim. Mummin muistelmat. Mutta siitä olisi saattanut saada väärän käsityksen. Eivät tämän päivän mummit ole enää olleet kyökkipiikoina tai lehmipaimenina – ehei – heillä on takanaan 60-luvun nuoruus, seksuaalinen vapaus, opiskelut ja avioerot nettideittailusta puhumattakaan. Kuvioissa on kaksi rakastajaa, joista toinen ei ole kantaväestöön kuuluva.

Googlatkaa tuo Bagnoregio, tulette yllättymään.
.


torstai 13. heinäkuuta 2017

Kaisa Kurki: Herätetty yö - Pahan prinsessan päiväkirja




Kaisa Kurki: Herätetty yö – Pahan Prinsessan päiväkirja
(Mediapinta 2017/Suomi 100 runokirjaa)

Viimeistelty taitto, virheetöntä tekstiä, kauniit kannet. Otsikko oli mielestäni paljonpuhuva ja odotinkin angstista teinivuodatusta. Miten väärässä olinkaan. Sanoisin, että kädessäni on runokirja, jota en suosittele heikkohermoisille enkä missään tapauksessa lapsille.

Kyseessä on ilmiselvästi omaelämäkerrallinen runoteos, jota lukiessani jouduin niin syviin vesiin etten ikinä. Sisimmässäni vuorottelivat raivo ja epäusko, viha ja turhautuminen. Miten ja miksi tällaista pääsee tapahtumaan. Pieni tyttö alistetaan jo varhain lahkon sääntöjen mukaiseen elämään, jossa kaikki on kiellettyä, kaikki on syntiä, aivan kaikki.

Elämä oli hiuskarvan varassa
ikuista pelkoa pienelle lapselle
joka uskoi kaiken ja kasvoi siihen”

Ja kun herääminen seksuaalisuuteen tapahtuu, alkaa sen yhden yön odotus, kaikki muu ennen avioliittoa on kiellettyä.

Ja saarnaaja sanoi raamattutunnilla että rokki oli syntiä
koska siinä oli yhdynnän tahti.”

Ei voin kuin kuvitella, miten ristiriitaiseksi elämä muodostuu, kun lahkon säännöt rajoittavat kaikkea ja mieli tekee elää normaalia elämää, olla kuten muut. Pelko ja huono omatunto istuvat harteilla koko ajan.

Ihmiset tanssivat
niin ne kiemurtelevat helvetissä
äiti sanoi
enkä mennyt edes vanhojen tansseihin
Piti elää
kahdessa maassa
niinkuin ei täällä olisikaan”

Ja sitten eräänä päivänä kirjoittajan elämään astuu mies, äidin valitsema.

”Ja äiti toi Hänet meille
Tässä on sinulle hyvä mies
samasta lahkosta”

Mies osoittautuu täydelliseksi narsistiksi. Hän piinaa vaimoaan, suoranaisesti kiduttaa häntä. Koska hän on Kuningas.

Lapset syntyvät ja maanpäällinen helvetti jatkuu, ainaista pelkoa ja varuillaan oloa, narsistihan voi tänään olla hyvä ja huomenna paha, hän tekee mitä haluaa seurauksista piittaamatta.

Elämään tuovat lohtua unenomaiset ihastukset. Ensimmäinen prinssi, toinen prinssi, kolmas prinssi ja Hellitty, nainen, jolla on samanlainen kohtalo.

”Säie sitoi meidät
tietämättämme yhteen
lapsuus lahkossa”

Jos tapaisin Kaisa Kurjen, mitä sanoisin hänelle? Itkisinkö hänen kanssaan? Taputtaisinko olalle ja sanoisin että kyllä se siitä? Kannustaisinko jatkamaan elämää ja unohtamaan kaikki kauheudet? Lohduttaisinko sanomalla, että olet sinulla on varmasti edessäsi paljon hyviä vuosia? Vai sanoisinko päin naamaa, että miksi annoit sen kaiken tapahtua. En tarkoita nyt uskonlahkon pihtejä, koska tuolloin Kaisa oli vielä pieni tyttö, vaan sairasta parisuhdetta. Miksi et lähtenyt? Eikö sinulla ollut ketään, jonka puoleen olisit voinut kääntyä kysymään neuvoa, ketään joka olisi kuunnellut? Miksi ja miksi? Mitä olisin tehnyt samassa tilanteessa? Pienet lapset, työ, elämää jaksamisen äärirajoilla. Hyvä kun jaksaa aamulla nousta. Elämän suuret ratkaisut eivät ole helppoja.

Runot ovat herkkiä, unenomaisia, niissä soi elämän tumma sävel. Mietin, miten joku jaksaa tällaista elämää. Koko elämä pelkkää alistamista, henkinen murha, sanoisin, ja syylliset jäävät tuomitsematta.  Eikö kurjuus koskaan lopu? Kiusatun ja piinatun ihmisen ainoa toive on

”Rakastella kauniisti
kerran elämässä”

Vaatimaton toive, joku voisi ajatella, mutta minusta uskomattoman hieno oivallus.
Toivotan Kaisalle kaikkea hyvää. Mutta paha on saatava ensin ulos kehosta, jotta tilalle voi tulla jotakin kaunista. Yksi rankimmista lukukokemuksista, sanoisin. Turhauttavinta on se, että paha ei saa palkkaansa. Mietin, miten moni nainen tälläkin hetkellä miettii ulospääsyä sairaasta parisuhteesta. Uskoisin, että liian moni.
Tähän runokirjaan palaan varmasti joskus myöhemmin, mutta annetaan ajan nyt kulua.

Etsin lohtua ja avaan Uuno Kailaan runokirjan (Runoja vuodelta 1945):

Olin nuori
”… minä toisilla nuoret kasvot näin
ja vihasin omaa itseäin
ja kipeää elämääni.
Ah, silloin tietänyt vielä en,
että tuskan saappailla samoten
ei kuljeta tietä turhaan”

lauantai 20. toukokuuta 2017

Jari Salonen: Kuokkavieraat


Jari Salonen (s. 1954): Kuokkavieraat (Otava 2016) , 368 s.

Jari Salonen on mainostoimittaja, joka on työnsä ohessa kirjoittanut mm. novelleja ja laulunsanoja artisteille. Kuokkavieraat on hänen esikoisromaaninsa.

Tapahtumat keskittyvät Lauttalan pikkukaupunkiin. Tarina alkaa jouhevasti miljonäärin, teollisuusneuvos Jokimaan tyttären Jatta Jokimaan ökyhäillä. Morsiamen ryöstö venyy huolestuttavan pitkäksi ja sulhanen Seppo Alarasilainen tekee katoamisilmoituksen. Jatta Jokimaan toilailut ovat lehtien vakiotavaraa, joten etsinnät aloitetaan viiveellä, koska ilmassa on epäily siitä, että kysymys on nytkin naisen tempusta.

Lunnasvaatimus on tiputettu postilaatikkoon, 10 miljoonaa euroa. Kuoressa on myös kuva Jatta Jokimaasta, joka roikkuu käsiraudoista kattoon kiinnitetyssä rautarenkaassa. Ylikomisario Oili Jaakola (lempinimi Opettaja) tutkii katoamista. Kaikki häävieraat haastatellaan, mutta mitään ei löydy. Vieraat oli huumattu, juomiin oli sekoitettu jotakin, joten vieraiden havainnot tapahtumien kulusta olivat hataria. Autohavainnot kartoitetaan, naapureita haastatellaan.

Eläkeikää lähestyvä komisario Jukka Zetterman saa komennuksen Helsingistä Lauttalaan lyötyään hampaat kurkkuun kuulusteltavaltaan. Hänen tutkittavakseen annetaan Lauttalaa piinaavat asuntomurrot. Parikseen hän saa ylikomisario Harjun ja miehillä synkkaa heti alusta alkaen. Zettermanin pitkä avioliitto vetelee viimeisiään, hän on yksinäinen ja turhautunut. Marja-vaimosta on yhtäkkiä tullut viileä ja etäinen. Zetterman on kuitenkin perillä Jatta Jokimaan katoamisesta ja hän laittaa erikoiskoordinaattorin ominaisuudessa lusikkansa soppaan.

Sitten alkaa tapahtua. Lähistöltä löytyy ammuttu traktorinkuljettaja ja nuori nainen, nuori mies loukkaantuu vakavasti. Luodit on ammuttu lähietäisyydeltä. Nuorukainen jää henkiin, mutta on niin huonossa kunnossa, ettei pysty heti antamaan lausuntoa.

Maatilalta löytyy poltettu auto, kesämökkiläinen löytää tontiltaan ruumiin. Zetterman on varma, että kaikki tapahtumat liittyvät toisiinsa, mutta hänet hyllytetään, koska esimiesten mielestä hänen tutkintalinjansa on epäilyttävä. Mutta Zetterman ei hellitä. Hän palaa Helsinkiin ja tekee inventaariota elämästään ja tavaroistaan. Marja on laittanut asunnon myyntiin.

Oivallinen tarina ja rauhallinen juonenkuljetus viehättivät. Teksti on sujuvaa ja soljuvaa. Huomaa, että asialla on tekstinkäsittelyn ammattilainen – ei virheitä. Välillä jännitin kirjailijan puolesta, saako hän lopussa kudottua kaikki langat yhteen. Turhaan jännitin, loppu oli yllätyksellinen, eikä liikaa vihjeitä tarjoiltu tarinan edetessä. Toivon ja uskon, että Kuokkavieraat saa jatkoa.


Vuosien saatossa eniten lukijoitani saavuttaneet tekstit:

1.   Tapani Bagge/Se murhaa joka osaa/2.12.2016      (ylivoimainen ykkönen)

2.    Claire Macintosh/Annoin sinun mennä/9.1.2017

3.    Anja Snellman/Syysprinssi/7.7.2016




sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Näytelmä: Kauppamatkustajan kuolema, Arthur Miller (1915 – 2005) Elokuva: Salesman, ohjaus Asghar Farhadi (s. 1972)

Luen paljon kaikenlaisia kirjoja. Viime aikoina novellit ja näytelmät ovat olleet kuitenkin päällimmäisinä listalla. Monet meistä kirjoittavista ihmisistä kirjoitamme myös kolumneja lehtiin, esseitä, näytelmiä, novelleja yms. Aika ajoin YLE julistaa kuunnelmakäsikirjoituskilpailuja, joihin kannattaa lähettää joko valmis teksti tai synopsis. Tässä tekstissäni valotan erästä näytelmäklassikkoa, jonka iranilainen ohjaaja upotti Oscar-palkittuun elokuvaansa.

Arthur Miller
Kauppamatkustajan kuolema, Arthur Miller (1915 – 2005)

Kauppamatkustajan ensi-ilta oli v. 1949. Tv-taltiointi kyseisestä näytelmästä nähtiin Suomessa v. 1961, pääosassa Tauno Palo. Tv-uusintoja on odotettu ja tiedusteltu, mutta Millerin näytelmien esitysoikeuksia valvova taho ei ole antanut lupaa tv-uusinnalle.

Kaupparatsu Willy Loman saa potkut työstään ja alamäki alkaa, kaikki unelmat on haudattava ja kestettävä toteutumattomien lupausten aiheuttama häpeä. Fokus on rahassa ja rahan vallassa.  Avioliitto vetelee viimeisiään ja onneton Willy näkee ainoana ratkaisunaan lopettaa elämänsä oman käden kautta.
Useat kuuluisat ohjaajat ympäri maailmaa ovat tarttuneet tähän näytelmään, joka on saanut useita palkintoja. Kyseessä on draamaklassikko, jonka sanoma on edelleen ajankohtainen. Tunnistamme siitä ainakin osittain itsemme. Ura, kiire, raha, maine ja kunnia ovat päällimmäisinä, unohdamme helposti oman minuutemme emmekä uskalla tai osaa hakea apua. Valitettavan moni päätyy Willyn kaltaiseen ratkaisuun.

Asghar Farhadi
The Salesman, ohjaus Asghar Farhadi (s. 1972)

Se, miksi tutustuin tähän Millerin näytelmään, on osittain aivan sattumaa. Näin alkuviikosta ranskalais-iranilaisen elokuvan The Salesman, joka voitti helmikuussa parhaan vieraskielisen Oscarin, ohjaaja on iranilainen Asghar Farhadi.

Nuorehko pariskunta Emad ja Rana ovat mukana teatteriryhmässä ja esittävät avioparia Arthur Millerin näytelmässä Kauppamatkustajan kuolema. Aluksi tuntuu epäselvältä, miksi Farhadi on valinnut juuri tämän näytelmän, sillä päällisinpuolin tarinoilla ei ole yhteistä tarttumapintaa. The Salesman (Forušande) alkaa tehokkaalla kohtauksella, jossa kerrostalo on sortumassa, ja asukkaiden on rynnättävä nopeasti ulos. Emadin (Shahab Hosseini) ja Ranan (Taraneh Alidoosti) on muutettava asumiskelvottomasta talosta pois ja etsittävä nopeasti uusi asunto. Sortuva talo on ehkä vertauskuva heidän rakoilevalle liitolleen.

Emadin ja Ranan avioliitto muistuttaa Millerin näytelmän traagista avioliittoa. Molemmissa on kyse avioliiton kulisseista ja miehisyyden ristiriidoista. Epäselväksi jäi raiskattiinko Rana vai ei ja tunsiko Rana tekijän, rangaistiinko kuitenkin väärää miestä, koska Rana vaikeni. Emad ei pysty ymmärtämään vaimoaan, joka vaikenee ja haluaa olla yksikseen eikä kerro pahoinpitelynsä yksityiskohtia.

Huikea ohjaus ja huikeaa näyttelijäntyötä. Tosin englanninkielinen nimi johti ainakin minut harhaan; leffassa ei puhuta sanaakaan englantia. Turhaan ei tämä elokuva saanut Oscaria. Suosittelen ja annan 5 tähteä.
(Kuvat Googlen kuvapalvelusta)


maanantai 13. helmikuuta 2017

Oili Valkila: Loista kirjoittajana

Oili Valkila: Loista kirjoittajana: BOD 2016  (pehmeäkantinen, 152 sivua)
-       Älä suotta odottele inspiraatiota

Oili Valkila on suomen kielen maisteri, toimittaja ja kirjailija. Tässä kirjassa hän painottaa kirjoittamista systemaattisena ja arkisena tapahtumana, mitään mystistä inspiraatiota ei kannata ruveta odottelemaan (Jippii!). Systemaattisuus ei kuulemma tapa luovuutta, tässä olisi poisoppimisen paikka ainakin meikäläisellä. Kirja ohjeistaa niin kaupallisen tekstin, blogikirjoitusten, verkkokirjoittamisen kuin kaunokirjallisenkin tekstin tuottajia.

Systemaattista tekstin tuottamista ei ainakaan Suomessa ole opetettu nyt keski-iässä oleville (toivottavasti nykyään tilanne on toinen). Ainekirjoitustunnilla annettiin aihe ja siitä sitten oli ruvettava kirjoittamaan, lineaarinen jatkumo otsikosta loppulauseeseen ei antanut mahdollisuutta lisätä tai muokata tekstiä, kun sen kerran oli kirjoittanut.  Aikaa esim. 2 tuntia.  Ja voi miten pelättiin aineiden palautuspäivää. Punakynä oli laulanut. Minut haukuttiin suurin piirtein pystyyn … kun Hautalan aine on taas pitkä kuin nälkävuosi! Oliko koskaan puhe siitä, miten pitkä aine saisi olla? En muista. Pelkkää pelkoa, arvostelua ja nöyryyttämistä. Eikä ikinä ymmärretty, että olemme kaikki erilaisia, myös kirjoittajina. Ja voi, miten se on jäänyt tuonne takaraivoon. Vieläkin tekstin ns. suoltamisvaiheessa on vaikea olla korjaamatta virheitä, vaikka tekstiin on nykytekniikalla helppo palata, korjata, poistaa ja lisätä.

Kaikki me pelkäämme jonkinlaista blokkia ja koemme valkoisen paperin kammoa. Mutta mitään inspiraatiota ei kannata jäädä odottelemaan. Monet meistä tietävät, miten kirjoittamisen esteet hallitsevat meitä, varsinkin jos kirjoitat kotona, vaikka keittiön pöydän ääressä lasten lähdettyä kouluun. Raivaan tässä nyt ensin vähän tätä huushollia, kahvi tippumaan, postikin tuli ja se on tsekattava. Tutut rutiinit hallitsevat elämäämme ja meillä on taipumus siirtää epämieluisat tehtävät jonnekin tuonnemmaksi. Mutta Valkilalla on ratkaisu, apuun tulee prosessikirjoittaminen (alkujaan Kaliforniasta) eli teksti syntyy aina ideoinnista lähtien selkeää prosessia noudattaen. Ja jos tulee jumi, kirjoita tajunnan virtaa, aina sieltä aivojen syövereistä jotakin nousee. Ja tallenna kaikki tällaiset välikirjoitelmatkin, niihin voi aina palata. Prosessimaisuus kirjoittamisessa siirtää huomion sisältöön ja ajatteluun. Mutta liian korkealle ei rimaa kannata tässäkään asettaa. Valkila lupaa, että menetelmä on selkeä ja varma tapa kaikenlaisten tekstien aikaansaamiseen. Hyvältä kuulostaa myös ohje siitä, että ”norsun voi nauttia systemaattisesti pieninä paloina”.

Keskeinen työkalu on tavoite. Tärkeä on myös dead line, että edes suurin piirtein olisi selvillä milloin käsikirjoitus olisi juonen ja sisällön osalta valmis lähetettäväksi esim. mallilukijoille. Pituus ei ole itseisarvo, mutta sujuvuus on. Tiiliskiviromaani saattaa olla koukuttava ja mielenkiintoinen, jos se on sujuva. Joskus taas voi ajatella, että eikö kirjoittaja pystynyt tiivistämään asiaansa, kun piti kirjoittaa melkein tuhatsivuinen juttu. Itse olen kirjoittanut kolumneja lehtiin, sieltä tulee tarkka merkkimäärä, jonka sisään teksti on saatava mahtumaan. Selkeä ohje ja rajaus jotenkin rauhoittavat.  Eikä pidä aliarvioida alitajunnan merkitystä, se työskentelee parhaiten unen aikana, joten kannattaa jakaa työskentely lyhyempiin rupeamiin, ettei väsähdä tai kyllästy. Kuuntele intuitiotasi ja luota siihen.

Kirja sisältää lukuisia tehtäviä, jotka eivät ole liian monimutkaisia tai työläitä. Esim. tutustu kohderyhmääsi. Olen itse työelämässä törmännyt usein siihen, että jotkut ammattiryhmät kirjoittavat tosilleen ja tavallinen tallaaja jää pimentoon, koska ei ymmärrä mistä puhutaan. Kansanomaistaminen ei ole mitenkään hävettävää, on pyrittävä selkeään ja ymmärrettävään ilmaisuun.

Tärkeää on tietenkin myös palaute. Kouluaikoina palaute oli yleensä negatiivista. Parhaimmillaan palaute mahdollistaa saajansa oppimisen ja kehittymisen kirjoittajana. Hyvä palaute kertoo, missä olet onnistunut ja mitä pitäisi kehittää. Siitä on sitten hyvä jatkaa tekstin tuottamista ilman että pahoitit mielesi.

Nyt laitan Oili Valkilan kirjan kirjahyllyyni muiden loistavien ohjekirjojen joukkoon, ihan siihen Tapani Baggen (Se murhaa joka osaa), Taija Tuomisen (Minusta tulee kirjailija), Mika Waltarin (Aiotko kirjailijaksi?) ja parin muun ohjekirjan viereen.
********************************************************
Edellinen postaukseni käsitteli Claire Macintoshin kirjaa Annoin sinun mennä. Te, jotka olette kyseisen kirjan lukeneet, huomasitte varmaan, että johdin tahallisesti harhaan erään hahmon suhteen. Tämän tein vain ja ainoastaan siksi, etten olisi paljastanut jutun juonta! Anteeksi!

Tällaisia mietteitä tällä kertaa. 

torstai 19. tammikuuta 2017

Annoin sinun mennä/Clare Mackintosh

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä (Gummerus 2017), kirja ilmestyy viikolla 5/2017

Kovin vähän löysin tietoa tästä brittiläisestä kirjailijasta, joka ennen kirjailijaksi ryhtymistään työskenteli poliisissa rikostutkijana ja järjestyspoliisina.

5-vuotias poika kuolee kotikadullaan auton tönäisemänä. Hetkeä aikaisemmin äiti oli päästänyt pojan kädestä irti. Rikoskomisario Ray Stevens tutkii onnettomuutta yhdessä ylikonstaapeli Kate Evansin kanssa. Syyllistä etsitään, mutta tutkimukset lopetetaan vihjeiden puutteen takia. Tapahtumalla ei ole silminnäkijöitä, kukaan ei ole nähnyt tai kuullut mitään erityistä, auton väristäkään ei ole tietoa. Pojan äiti oli kuitenkin huomannut, että autoa ajanut henkilö oli huomannut yliajon, mutta oli paennut paikalta. Tutkimukset junnaavat paikallaan, kunnes ne lopetetaan, muita juttuja tulee koko ajan lisää.

Stevens on raikas tulokas dekkarikirjojen sankareiden joukkoon, suorastaan normaali näiden renttupoliisien kavalkadissa. Ray on kunnon perheenisä, joka kipuilee työn, perheen ja näköpiirissä olevan ylennyksen välimaastossa. Murrosikäinen poika aiheuttaa hankaluuksia. Vaimo Mags on jättänyt poliisin työt ja jäänyt kotiin huolehtimaan jälkikasvusta, mutta suunnittelee opiskelevansa opettajaksi. Ray on ihastunut Katen nuoruuteen ja raikkauteen (he jopa suutelevat kerran).

Noin vuoden kuluttua tapahtumasta rikoskomisario Ray Stevens ottaa jutun uudelleen käsittelyyn apunaan Kate. Pojan äiti, Jenna Gray, joka on joutunut luopumaan taiteilijanurastaan, pakenee tapahtumia merenrantamökkiin Walesin rannikolle kauas ihmisistä ja sivilisaatiosta. Jennalla on itsellään synkkä menneisyys, jota hän ei pääse pakoon.

Vihdoin saadaan yksi varteenotettava vihje, selviää auton väri ja malli ja alkaa etsintä, joka muistuttaa neulan etsimistä heinäsuovasta. Mutta monta mutkaa on vielä matkassa, ennen kuin tekijä ja motiivi paljastuvat. Aluksi kaikki näyttää olevan täysin selvää, epäilty tunnustaa teon, mutta kaikki ei todellakaan ole sitä miltä näyttää. En nyt kerro enempää. Juuri kun luulet olevasi jotenkin kärryillä, tapahtuu todella mieletön käänne.

Takakansitekstissä sanotaan näin: ”Tämä nokkela ja piinaava psykologinen trilleri menee ihon alle.” Niin totta. Juonenkuljetus oli niin nerokasta, etten tiedä, mihin sitä vertaisin. Ehkä romaaniin Nainen junassa, joka ei mielestäni yltänyt tämän kirjan tasolle, mutta oli kuitenkin koukuttava.

Pidin Rayn perhe-elämän kuvauksesta kaikkine arkisine huolineen, joten uskon, että jatkoa on luvassa. Macintoshilta on jo ilmestynyt toinenkin romaani, I see you. Annoin sinun mennä – kirjan loppu saattaa ennakoida, että kyseessä on jatko-osa, mutta sehän selviää viimeistään, kun kirja on markkinoilla.

Mietin, miksi joku ihminen antaa kohdella itseään kaltoin kerta toisensa jälkeen. Vaikea ymmärtää. Pelko, totta kai, on osasyy. Pelko lähtemisestä ja siitä, että jotakin vielä hirveämpää tapahtuu. Ja kun oma tahto on murrettu, sieltä on vaikea nousta.

Vähän ennen loppua, kun asiat selviävät, tulee jonkinlainen katharsis, toivo paremmasta huomisesta. Itselläni on jääkaapinovessa motto: ”Kysymys ei ole siitä, kuinka monta kertaa sinut lyödään maahan, vaan siitä, kuinka monta kertaa nouset ylös.” 

Tämä kirja ampaisee aivan varmasti myyntilistojen kärkeen. Jotenkin tuli kuitenkin sellainen tunne, että Clare Mackintosh on pseudonyymi, ehkä olen väärässä.