perjantai 8. huhtikuuta 2016

Sovitus




Ian McEwan (s. 1948): Sovitus (Atonement) Otava v. 2002, 8. painos v. 2008 (541 s.)
Olen aikaisemmin arvioinut McEwanin kirjoja Sementtipuutarha ja Lapsen oikeus. Nyt tartuin tähän mielipiteitä jakavaan Sovitukseen. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta kirjan jälkeen saatan etsiä sen käsiini. Luin myös Vieraan turvan, tästä joskus myöhemmin.

Sovitus oli minusta vaikea kirja, enkä edes tiedä miksi. Suuria tunteita, rakkautta, odottamista, valheita, viipyilevää tilanteiden ja ihmissuhteiden kuvausta. Alkuasetelmassa eletään vuotta 1935 Tallis-nimisen perheen maatilalla Englannissa. Maata vaivaa helle ja Ewan kuvaakin näitä hikisiä päiviä pikkutarkkaan ja taianomaisesti, aika on pysähtynyt. Perheen isä on jossakin kaukana töissä ja Emily-äiti yrittää sairaudestaan (migreeni) huolimatta pitää lankoja käsissään. Tilalle saapuu vielä sukulaisperhe, jonka 9-vuotiaat kaksospojat katoavat. Etsijät hajaantuvat kuka minnekin ja illan tuoksinassa veljesten isosisko Lola raiskataan. 13-vuotias Briony Tallis valehtelee tunteneensa raiskaajan – oman Cecilia-siskon poikaystävän, Tallisien siivoojan pojan Robbien, johon Briony on itsekin rakastunut. Briony, jonka haveena on tulla kirjailijaksi, elää haavemaailmassa eikä ymmärrä valheensa seurauksia, hänhän on lapsi vielä. Tähän alkuasetelmaan oli mielestäni uhrattu liikaa sivuja ja välillä tuli uskonpuute – miksi tarina ei etene. Mutta jännite piti ja antoi vihjeen tulevasta, joten täytyihän tämä nyt lukea.

Robbie vangitaan. Sota alkaa ja Robbie lähtee vankeudesta rintamalle. Cecilia lupaa odottaa Robbieta. Sota antaa Robbielle muuta ajateltavaa. Sen kauheudet kuvataan yksityiskohtaisesti. Englannin armeija perääntyy. Dunkerquesta joukot evakuoidaan Englannin puolelle. Saksalaiset pommittavat perääntyviä joukkoja, tanner on täynnä haavoittuneita ja kuolleita. Mieletöntä sotaa ja sen seurauksia kuvataan niin yksityiskohtaisesti, että kirjasta muodostui mielestäni sodanvastainen kannanotto, jossa yksittäisellä ihmisellä ei ole minkäänlaista sananvaltaa puhumattakaan, että kukaan olisi voinut elää tuona aikana elämäänsä toisin.
Briony Tallis kouluttautuu sairaanhoitajaksi ja Dunkerquesta evakuoituja haavoittuneita tuodaan Lontoon sairaaloihin.( Tässäkin olisi mielestäni vähempikin tilanteen ja kauheuksien kuvailu riittänyt.) Hoitajat tekevät työtään uupuneina. Briony työskentelee äärirajoilla, ehkäpä hän näin ollen haluaa hyvittää/sovittaa valheensa. Lopulta Briony kerää rohkeutensa ja päättää keskustella Cecilia-siskon ja Robbien kanssa. Mutta onko anteeksianto mahdollista?

Ja sitten ollaankin Lontoossa v. 1999. Briony on nyt 77-vuotias, keho ja mieli ovat alkaneet rappeutua. Koko suku on kutsuttu juhlistamaan tämän kuuluisan kirjailijan syntymäpäiviä hotelliksi muuttuneeseen entiseen kotikartanoon.

Pidin paljon McEwanin kielestä, kielikuvista, herkkien hetkien ja tunnelmien kuvailuista. McEwan kuvaa hienosti ihmisen vanhenemista, elämän rajallisuutta ja luopumista.

Jos nyt jotakin negatiivista osaisi sanoa, niin ehkä jonkinlainen tiivistäminen varsinkin alussa, kun kartanoelämää kuvataan satojen sivujen verran, olisi ollut paikallaan, meinasi jo tulla uskon puute!. Ja toisaalta, Robbie on kärsinyt valheen takia hirvittävän vääryyden ja olisin jotenkin olettanut/toivonut, että hänen vihansa ja katkeruutensa olisi tullut paremmin esiin. Välillä tuntui, että hän suhtautui koko juttuun välinpitämättömästi, kohtalonomaisesti. Mutta kirjailijahan se kirjoittaa tarinoita ja päättää pääosin itse, minkälainen on lopputulos. Ja kun olet monta kirjaa kirjoittanut, alkaa olla jo näkemystä siitä, miten haluaa asiat ilmaista. Ehkä en katsokaan elokuvaa, vaikka se on saanut positiivisen vastaanoton. Kirja muuttui elokuvaksi pääni sisällä, joten katselen sitä varmaan vielä pitkään sen jälkeen, kun viimeinenkin sivu on luettu.


Oma pienoisromaanikäsikirjoitukseni (työnimi Onnenmaa) tuli arvostelupalvelusta ja nyt on todella onnellinen olo, mutta siitä sitten joskus myöhemmin! Nimestään huolimatta Onnenmaassa seikkaillaan kaikkea muuta kuin onnellisissa merkeissä. Takki on jotenkin tyhjä ja on pakko keskittyä johonkin konkreettiseen, korujen tekemiseen, kuntoiluun ja ystävien tapaamiseen. Ja lukemiseen, totta kai - tai ylipäänsä kaikkeen muuhun kuin kirjoittamiseen, koska esteitä tulee eteen jatkuvalla syötöllä ja jos ei tule, niin niitä voi aina keksiä!