Vera Vala (s. 1976): Kosto ikuisessa kaupungissa (Gummerus,
v. 2013)
Vera Valalta on ilmestynyt
viisi Arianna de Bellis – dekkaria, joista kyseinen kirja on järjestyksessään
toinen. Tapahtumapaikka on Rooma, jossa suomalais-italialainen Arianna de
Bellis toimii yksityisetsivänä.
Ariannan ystävä,
parlamentaarikko Anna Lucarelli, pyytää selvittämään minkälaisissa piireissä
sisarpuolensa Laura Lucarelli liikkuu, keitä hän tapailee jne. Laura on
menestyvä assyriologi roomalaisessa yliopistossa, mutta hän on myös radikalisoitunut
ympäristöaktivisti. Arianna ei pääse tutkimuksissaan alkua pidemmällä, kun
Laura löydetään murhattuna.
Ariannalla itsellään on selvitettävää
menneisyytensä kanssa. Hänellä on kolmen vuoden mittainen musta aukko, josta
ajasta hän muistaa ainoastaan pieniä hetkiä, mutta ei pysty kutomaan
muistikuviensa verkosta loogista kokonaisuutta. Näissä muistikuvissa pulpahtaa
aika ajoin esiin salaperäinen el Lobo.
Lauran murhaa
selvitellessään Arianna joutuu mitä oudoimpiin tilanteisiin, kohtaa mitä
oudoimpia henkilöitä ja asettaa itsensä vaaratilanteisiin, joista selviää viime
tingassa.
Romantiikkaa on kirjassa
juuri sopivasti, Arianna ihastuu komeaan ulkomisteri Bartolomeoon. Tunne on molemminpuolinen,
mutta jonkinlainen kissa – hiiri – leikki on meneillään.
Tarina etenee mallikkaasti
ja loogisesti, suomenkieli on soljuvaa ja mikä parasta, virheetöntä. Italiankielen
sanat toimivat ihanasti mausteina. Kosto ikuisessa kaupungissa toimi mielestäni
hyvin myös itsenäisenä romaanina, mutta luen kyllä ekankin osan, koska haluan
tietää, mikä tai kuka on el Lobo. Onko hän todellinen vai Ariannan kuvitelma. Toivon, että hän on todellinen ja viimeistään
viimeisessä osassa he saavat toisensa. Huokaus! Tosin salaisuutta raotetaan
kirjan lopussa.
Miljöökuvaukset ja viittaukset
esim. rakennusten historiaan ovat kirjan melkein parasta antia. Tuntuu kuin
kävelisi itse Rooman kapeilla kujilla. Lisäksi henkilöiden kytkennät toisiinsa
ja anarkistipiireihin oli kuvattu todella mielenkiintoisesti. Lahjontaa,
kiristystä ja poliittista kähmintää mm. yliopiston avautuvien paikkojen jaossa.
Näinköhän Vera Valan romaanit julkaistaan italiaksi?
Tiina Hautala: Aaveiden kaupunki (Haamu Kustannus, v. 2016)
Tarinat tulevat Vaasasta,
syntymäkaupungistani. Kirja on saatettu tehdä hieman kieli poskessa, ainakin
otsikot ovat hykerryttäviä, esim. Backmanin talo – Rantakadun ylimääräinen
vuokralainen, Wasastjernan talo – Ainaiset avoimien ovien päivät, Loftetin
taloryhmä – Konsulinnan juhlat jatkuvat.
Palosaaren kirjasto, jossa
itsekin oppikouluaikoina vietin aikaa, kuuluu tähän kummitustalokategoriaan. Öiseen
aikaan kirjojen järjestys oli muuttunut, niitä oli aseteltu käytäville
omituisiin kasoihin jne. Kirjastossa oli esillä myös paikallisten taiteilijoiden
töitä ja taulujen paikkaa oli yön aikana muutettu. Oli siinä kirjastonhoitajalla
selittämistä, kun taiteilija saapui kirjastoon aamutuimaan. Jokin selitys
tapahtumiin saattoi olla se, että lukusalin paikalla oli joskus muinoin ollut
asunto, jossa oli tehty veriteko.
Käyn kaffeilla joka ikinen
kerta Vaasassa käydessäni Loftetin talossa Konsulinnan kahvihuoneessa
keskustassa. Siellä jos missä aistii menneen ajan lumon. Konsulinnan kekkerit
olivat aikoinaan seurapiiritapaus, kulttuurikerman kohtauspaikka. Laulu soi ja
viini virtasi. Hurjista juhlistaan huolimatta konsulinna teki
hyväntekeväisyystyötä köyhien lasten hyväksi.
Olen Marko Hautala –fani (ei
ikävä kyllä ole minulle sukua, vaikka molemmat vaasalaisia olemmekin). Ja Markohan on
Tiinan aviomies. Marko on kirjoittanut kokonaisen kirjan yhdestä Aaveiden
kaupungin kummitustarinasta, Kirjan nimi on Kuokkamummo,
jonka taustalla on vaasalainen urbaanilegenda. Marko Hautala on kirjoittanut myös muita kauhukirjoja, esim. Käärinliinat,
josta kerroin aikaisemmin. Nykyään kummitustarinoihin suhtaudutaan ehkä
rennommin kuin takavuosikymmeninä. Tarinoiden keruu ainakin on helpottunut,
enää ei pelätä hullun mainetta. Englantilaiset ovat hyödyntäneet näitä
kummitusjuttuja markkinoinnissa, kartanossa kuin kartanossa asuu joku
laahustaja tai kynttilää kantava vanha nainen.
Paikalliset
aavetarinat kertovat myös seudun historiasta ja ihmisistä ja heidän
ajatusmaailmastaan, heidän tavastaan elää. Kannattaa kuulostella ja tutkailla
ympäristöä, aistia, sanoisin.
Mutta onko kenelläkään
oikeutta arvostella tai mitätöidä ihmistä, jolla on tällaisia yliluonnollisia
kokemuksia. Mielestäni kysymys on herkkyydestä. Joillakin aistit ovat
valppaammat kuin toisilla, niin se vain on. Itselläni on muutama kokemus
selittämättömistä tapahtumista alkaen siitä kun olin 7-vuotias. Kirjoitan tätä
Laihian mummolassani. Hirsitalo naksuu, kun lämpötila vaihtuu, mutta mikä on
tuo vintiltä aika ajoin kuuluva ääni, tasainen kopsutus. Tiedän, että siellä
asuu ainakin liito-orava, joten laitetaan ne äänet oravan piikkiin. Tai sitten
jonkun muun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti