Fjodor Dostojevski (s. 1821 - 1881): Kirjoituksia kellarista (alkuper. v. 1864, Gummerus 1996)

Jokainen meistä on taatusti lukenut ainakin yhden Dostojevskin teoksen, joko vapaaehtoisesti tai lukion äidinkielen opinnoissa (kuten minä). Nuorena ei ollut minkäänlaista ymmärrystä saatikka kärsivällisyyttä syventyä näihin tiiliskiviin. Luin, mutta en sisäistänyt, koska ei ollut elämää takana, mihin olisin voinut lukemaani peilata. Luin ehkä liian varhain. Rikos ja Rangaistus tuli luettua 14-vuotiaana, joten siihen aikaan ei todellakaan ollut perspektiiviä näin syvällisiin pohdintoihin. Mutta nyt aika on toinen ja minä (toivonmukaan) kasvanut myös sekä lukijana että kirjoittajana.

Kirjoituksia kellarista on melko ohut, sivuja vain 169, mutta voi miten kauan meni tämän parissa. Olin hurmaantunut, pitkästynyt, tuskastunut, ja mitä kaikkea. Pitkiä lauseita, jopa puolen sivun mittaisia vuodatuksia, monologia parhaimmillaan tai pahimmillaan. Ja tämän kirjan löysin omasta kirjahyllystäni! Ei aavistustakaan, miten ja milloin se on sinne joutunut.

Kyseessä on nelikymppinen mies, joka elää kellariloukossaan yhdessä palvelijansa kanssa, jolle hän maksaa pientä korvausta olemattomista palveluista. Päivät kuluvat haahuilussa ja mielikuvituksen pyörteissä. Yksinäisyydessään ja eristäytyneisyydessään hän keksii outoja juttuja itsestään, ympäristöstään ja tapaamistaan ihmisistä ja kirjaa niitä ylös. Kirjaa on sanottu nykyaikaisen psykologisen romaanin lähtökohdaksi, tiivis tutkielma ihmisen päänsisustasta. Dostojevski oli aikaansa edellä, se on totta.

Välillä tuli uskonpuute. Paneeko Dostojevski lukijaansa halvalla? Pitääkö hän meitä pilkkanaan vain ja ainoastaan sen takia, että tunnistaisimme itsemme – ainakin osittain – päähenkilön elämänkuvioista?  Uskon, että kaikissa meissä asuu pieni erakko, syrjäänvetäytyvä, pelokas ja arka ihminen, joka haluaisi vetää oven kiinni perässään ja sulkea kaihtimet. Yksin on hyvä olla – tiettyyn rajaan saakka, ja varsinkin, jos se on vapaaehtoista. Kellari-ihminen oli varmasti koulukiusattu, hänet syrjäytettiin työnhaussa, rakkaudessa, lapsuudessa jne. Häntä pilkattiin selän takana. Tällaisia ihmispoloja on ihan oikeasi olemassa. Tunnen ainakin yhden. Hän kävelee minua vastaan joka viikko kerran pari, katse suunnattuna alaspäin. Hänen olemuksensa jäykistyy, mitä lähemmäksi hän tulee. Ja minun kohdallani hän on ilmiselvästi paniikissa, mutta pakotietä ei ole. Armahdan häntä joskus ja vaihdan toiselle puolelle katua, vaikka mieli tekisi kävellä suoraan hänen eteensä ja sanoa Moi! mitä kuuluu? En kuitenkaan ota sitä riskiä, koska en tunne häntä, pitkänhuiskea komea mies, valloittava hymy, näin sen kerran, vaikka ei hän minulle hymyillyt, vaan varmaan jollekin oivallukselleen. Arka, ujo, pelokas? Tai ehkä introvertti, joka ei halua small talkia huvin vuoksi, jonka ajatukset ovat paljon tärkeimmissä asioissa. Mutta ei kai kukaan tahallaan vetäydy, tuosta noin vain, ja alkaa kehitellä itselleen omaa ”kellaria”, joka on sekä turvapaikka että vankila.

Mutta takaisin siihen noin nelikymppiseen mieheen, jonka päänsisustan Dostojevski levittää eteemme. Pitäisikö meidän nyt sääliä tätä tyyppiä? Onko hän syrjäytynyt vai mielipuoli vai molempia? Antisankari? Jonkinlainen määritelmä kirjaan liittyvistä uskonnollisista aspekteista elää, mene ja tiedä. Jokatapauksessa kirjan uskonnolliset kohdat poistettiin, sääli sinänsä kokonaisuutta ajatellen.

Summa summarum: unohtumaton lukukokemus kaiken kaikkiaan. Osittain ahdistava, osittain jopa huvittava. Ja koko ajan oli se tunne, että kellaria ei ole olemassakaan. Että kysymyksessä on itse kunkin sisin, se osa meitä, jota emme halua syystä tai toisesta paljastaa. Olemme muistojemme ja aivoitustemme kellarissa itsemme vankina. Ei voi kuin ihailla Dostojevskia. Hän oli todellakin aikaansa edellä. Ihmiset eivät ole hyviä tai pahoja, he ovat hyviä ja pahoja.

Seuraavana lukulistalla:

Metropoliitta Panteleimonin  Murha kirjapiirissä (Myllylahti v.2016). Ja mikä sattuma! Kirjan kansilehdeltä luen, että murha tuntuu mukailevan Dostojevskin Rikos ja Rangaistus – kirjan tapahtumia! Kyseessä on Metropoliitta Panteleimonin neljäs rikosromaani. Sekä Tapani Baggen tänä vuonna julkaisema ohjekirja dekkarinkirjoittajille, Se murhaa joka osaa. Kirja perustuu Baggen pitkään kokemukseen sekä ammattikirjailijana että dekkaripajojen vetäjänä. Kyseessä on hänen sadas kirjansa.

”