Ian McEwan (s. 1948): Ikuinen rakkaus, Otava, v. 1998
Tässä sitä taas ollaan, McEwanin seurassa, vaikka Sementtipuutarhan jälkeen
vannoin, että en ikinä enää lue hänen kirjojaan. Vieläkään en ole hänen
faninsa, en tiedä, mikä mättää.
Jokatapauksessa tartun hänen kirjoihinsa, ne vetävät puoleensa, ehkä niiden
arvoituksellisuus antaa haasteita, koska hänen kirjoissaan mikään ei ole sitä,
miltä näyttää.
Kyseessä on psykologinen jännityskertomus. Clarissa ja Joe, lapseton avopari,
nauttii kesäpäivän lämmöstä piknikillä lähipuistossa. Puolen
sivun seesteinen aloitus muuttuu hetkessä painajaiseksi. Lähistöllä tapahtunut
ilmapallo-onnettomuus laukaisee uskomattoman tapahtumaketjun, jolla on
pelottavat seuraukset.
Onnettomuudessa kuolee kahden pienen lapsen isä.
Paikalla häärää myös muiden silminnäkijöiden mukana Jed Parry-niminen mies,
joka tekee tuttavuutta Joen kanssa, tai oikeastaan hän alkaa piinata Joeta ja
väittää tämän katsoneen häntä ”sillä silmällä”.
Jed vannoo Jumalan
nimeen ja alkaa käännyttää Joeta, koska uskoo, että pelastus tulee aivan
varmasti hänellekin. Hän myös vannoo ikuista rakkauttaan Joehen. Mutta Joen
tieteellinen maailmankatsomus panee käännytystä vastaan, hän on neuvoton, koska
Jed Parry lähettää useita viestejä ja kirjeitä per viikko. Sekä vaanii
Clarissan ja Joen talon lähettyvillä. Clarissa ei ole koskaan nähnyt koko
miestä ja hän alkaa epäillä Joen mielenterveyttä. Avioliitto alkaa rakoilla. Jed
Parry on uhannut ”ryhtyä toimenpiteisiin”.
Joe on tiedemies ja
alkaa tutkia Parryn mahdollista taudinkuvaa ja löytää de Clérambaultin
oireyhtymän. Siinä henkilöllä on harhaluuloja toisen henkilön rakkauden
kohteena olemisesta ja syyttää kohdetta (nyt siis Joeta) aloitteentekijäksi.
Henkilö on kehitellyt itselleen usein uuden psyykkisen todellisuuden. Syynä
saattaa olla kykenemättömyys kiinteiden ihmissuhteiden luomiseen, vaikea
isä-suhde jne. Joe hankkii aseen, koska pelkää tosissaan Parryn mahdollisia
toimenpiteitä.
Tässä kohden googlaan
sanan erotomania = De Clérambaultin
oireyhtymä. Kyse ei ole hiipivästä hulluudesta vaan tauti puhkeaa
äkillisesti esim. jonkin traumaattisen kokemuksen seurauksena. Katalysaattorina
toimi tässä tapauksessa (ehkä) kuumailmapallo-onnettomuus, joka vaati
kuolonuhrin.
Ikuinen rakkaus on
mielenkiintoinen ihmismielen syövereihin uppoutuva romaani, joka antaa paljon
ajattelemisen aihetta. Kirja tempasi mukaansa ensilehdiltä, vaikka välillä oli
puuduttavaa lukea Joen yksityiskohtaisia ajatuksenjuoksuja sekä Parryn pitkiä vuodatuksia
käännytyskirjeissään, näitä olisi pitänyt mielestäni karsia. Mutta McEwan osaa
asiansa. Juuri kun olet turhautumassa näihin sepustuksiin, tulee käänne, joka
avaa tarinaan aivan uusia näkökulmia. Tosin aluksi oli vaikea tajuta, oliko Parry
kiinnostunut Joesta eroottisessa mielessä, vai ei. Joka tapauksessa kyse on
piinaavasta ja sairaalloisesta kiintymyksestä ja lopulta Joe muuttuu itse vainoharhaiseksi
ja lukijan on vaikea pysyä tarinankuljetuksen virrassa mukana. Kuka tässä kertomuksessa on sairas, piinaava Jed
Parry vain pakkomielteinen Joe?
Lukulistalla on
seuraavaksi mm. McEwanin Rannalla,
jota on kehuttu hänen parhaakseen. Mutta ei vielä. Ikuisen rakkauden jälkeen
oloni on sekava ja turhautunut. Kenelle McEwan näitä kirjoja kirjoittaa? Sitä
nyt tässä pohdin.
Mummolan
epämääräisestä kirjakasasta valitsin sadepäivän lukemiseksi minulle tuiki tuntemattoman
Patricia Cornwellin Pahan jäljillä, Otava, v. 2004. Tai en siis ole
koskaan häneltä mitään lukenut.
Patricia Cornwell (s. 1956) on yhdysvaltalainen
jännityskirjailija, joka toimi ennen kirjailijaksi ryhtymistä rikosreportterina
sekä avustajana kuolinsyyntutkijan toimistossa. Ja sitten huh!huh! Saatan olla sivistymätön,
valikoiva ja hienosteleva lukija, kun tämä Kay Scarpetta nyt ei oikein
natsannut. Mihin kategoriaan Cornwellin kirjat oikein kuuluvat, kuitenkin hän
on näitä kirjoittanut jo parisenkymmentä? Scarpetta on kuolinsyyntutkija ja
voisin tämän kirjan perusteella suorittaa alemman patologintutkinnon, niin
yksityiskohtaista ja niin tarkkaa ja oksettavaa oli ruumiinavausten ja avauksissa käytettävien välineiden kuvaus. Nämä ovat naisten romaaneja - kuulemma.
Money talks, sillä naisethan ostavat
suurimman osan maailman kirjoista ja Cornwellhän todellakin myy. Ja totta kai
Cornwell kirjoittaa siitä, minkä parhaiten hallitsee. Ehkä minäkin brassailisin
ruumiinavaussanastolla, jos olisin sen alan ihminen.
Tapahtumat sijoittuvat kolmelle
näyttämölle ympäri Yhdysvaltoja, henkilögalleria on moninainen ja uusia
tyyppejä marssitetaan tupaan jatkuvalla syötöllä. Sekavaa ja omituista. Suurta
pahaa metsästetään intensiivisesti, mutta pahantekijöiden motiiveja ja taustoja
ei kerrota sen kummemmin. Ihan kuin kaikkien pitäisi ihan varmuuden vuoksi
pelätä. Ja murhaaja paljastuu ihan kuin sattumalta, mutta ei syvennytä
tapahtumiin miksi?-periaatteella. Mutta tämähän on minun mielipiteeni, näin minä tämän koin. Mutta nyt tiedän,
kuka on Kay Scarpetta! Päivää ja näkemiin! Palaan perinteisten dekkarien
äärelle, siellä sentään vallitsevat edes jonkinlaiset lainalaisuudet. Ihmisiä
ei niissä pelotella ulkoisella pahalla siinä mielessä kuin ainakin tässä
Cornwellin romaanissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti