Kiinalainen juttu/Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit, 2015, Otava

Pasi Pekkola on lahtelainen v. 1981 syntynyt kirjailija, joka ensi teoksellaan Unelmasieppaaja (2013) oli ehdokkaana Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kirjailija Harri Sirola kummittelee Unelmasieppaajassa, tosin fiktiivisenä henkilönä, tätä kaikki piirit eivät ihan nikottelematta nielaisseet.

Valotan tässä Sirolan elämänkuvioita sen takia, että näillä idoleilla ja heidän elämänkuvioillaan saattaa olla itse kullekin kauaskantoisia seurauksia, niin hyvässä kuin pahassa, he ja heidän elämänkuvionsa jäävät alitajuntaamme. Sirola oli ollut vuosia Pekkolan idoli ja kun hän 20-vuotiaana kuuli, että Sirola on tehnyt itsemurhan hyppäämällä Kampissa metron alle vain 43-vuotiaana, hetki oli veretseisauttava. Sirola ei löytänyt paikkaansa maailmassa, vaikka kirjailijanura alkoi loistavasti Abiturientti-romaanilla (1980, WSOY.) Sirolan syvä masennus saattoi olla osasyynä tähän tragediaan. Mainittakoon, että Sirola oli Anja Kaurasen rakastettu (nyk. Snellman). Snellman kirjoitti pienoisromaanin Syysprinssi (1996), jossa hän dokumentinomaisesti valottaa heidän suhdettaan.

Mutta nyt Pasi Pekkolaan ja Lohikäärmeen väreihin. Lukukokemus oli sekä antoisa että hämmentävä. Tapahtumat sijoittuvat eri vuosikymmenille ja akselille Helsinki – Shanghai – Neljän tuulen kylä Kiinan maaseudulla. Pekkola kuvaa niin tarkkaan ja taianomaisesti Shanghain vilinää, että aistin kaikki sen tuhannet tuoksut, liikenteen melun, ihmisten äänet … En ole koskaan käynyt Pariisia suuremassa kaupungissa enkä voi kuin mielikuvitella, minkälaista elämä Shanghaissa voi pahimmillaan ja parhaimmillaan olla; ei hetken rauhaa minään vuorokauden aikana. Paljon houkutuksia, värejä, ystäviä, yksinäisyyttä, prostituutiota, luxusta – kaikki yhtenä sekamelskana. Väkiluvultaan maailman suurin kaupunki, yli 20 miljoonaa asukasta, tarkoittaa myös sitä, että autokanta kasvaa kilpaa väkiluvun kanssa, joten saastuminen on tosiasia.

Eli tällaisessa ympäristössä Pekkola on kirjansa kirjoittanut, näköalapaikalla. Kyseessä on draama. Suomalainen Tomi tapaa prostituoidun, Pikku-Lohikäärmeen (Xiaolong), jonka houkuttelee kanssaan Suomeen. Nainen on raskaana ja hän uskottelee, että lapsi on Tomin, koska haluaa lapselleen paremman elämän. Mutta… Suomi on hiljainen, ihmiset rujoja, on pimeää ja kylmää, myös Tomin kylmyys surettaa Xiaolongia. Ja sitten hän toteuttaa suunnitelmansa, hän jättää Tomin ja Kimi-vauvan ja palaa Kiinaan rakkautensa ja lapsensa isän luo (tosin Kimin oikea isä ei saa koskaan tietää Kimistä). Kimi varttuu Suomessa isänsä hoidossa aikamieheksi ja eräänä päivänä hän päättää lähteä etsimään äitiään. Monien mutkien kautta hänen kulkunsa johtaa Neljän tuulen kylään, äidin kotikylään. Äidin tunteneet alkavat valottaa hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä äidin isän elämää. Ja nyt tullaankin asian ytimeen, sanoisin. Mao Tsetung ja kulttuurivallankumoukseen, jonka tapahtumia Pekkola kuvaa pienen ihmisen näkökulmasta.

Mao tuli valtaan v. 1949.  Punakaartilaiset kävivät intellektuellien ja maan johtajien kimppuun ja maa vajosi anarkiaan. Kulttuurivallankumous vaati n. miljoona uhria ja tilanne erityisesti kaupungeissa muuttui täydeksi sekasortoiseksi kaaokseksi, jota ei enää johtanut kukaan, ei edes itse Mao. Mao kuoli v. 1976 ja kulttuurivallankumous päättyi. Pieni punainen kirja oli oltava joka ikisellä kiinalaisella taskussaan, vain Raamattua oli painettu maailmassa enemmän. Ja kansa lauloi Itä on punainen – laulua joka kylässä ja notkelmassa. Tiedän, että Pekkola on päässyt keskustelemaan tästä ajanjaksosta niiden kiinalaisten kanssa, jotka ovat kulttuurivallankumouksen mielivaltaiset kauhut kokeneet. Tätä kirjaa tuskin kiinaksi käännetään, ihme olisi jos näin tapahtuisi. Siinä missä omaan historiaamme palataan jatkuvasti sekä tieto- että kaunokirjallisuudessa, Kiinassa asiat ovat vieläkin tabuja ja edelleen taiteilijat menevät sensuurimankelin läpi. Kauheuksien, mielivaltaisten väkivallantekojen ja raakuuksien jälkeen elämää oli jatkettava ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tämä oli kirjan rankinta luettavaa. Ja miten taitavasti ja yksityiskohtaisesti Pekkola kuvaa tapahtumia, syitä ja seurauksia, ihmisiä, lapsia ja lasten ja aikuisten mielenliikkeitä, prostituutiota ja ihmisten ratkaisuja ketään tuomitsematta. Elämän oli jatkuttava.

Xiaolong: ”Emme voi estää surun lintuja lentämästä päämme yli, mutta voimme estää niitä pesimästä hiuksiimme.”

Voisin kysyä Pasi Pekkolalta, jos hänet tapaisin, oliko kirjan lopun ratkaisu juuri niin kuin hän oli sen ajatellut, vai joutuiko/halusiko hän muuttaa sitä jostakin syystä.  Xiaolongin kokemus Suomen ankeudesta oli ehkä hieman kliseinen, varsinainen jöröjukkien maa. Kyseisen kuvauksen perusteella en ehkä haluaisi asua maassa nimeltä Suomi. Tosin vuosi oli 1983 ja ilmapiiri tuolloin vielä nurkkakuntainen ja muualta tulleita vieroksuvampi kuin nykyään (tästä en nykyään kyllä olisi enää niinkään varma). Ja kokemushan oli kiinalaisen nuoren naisen, joka kotimaassaan oli tottunut siihen, että aina oli ihmisiä ympärillä. Nyt hän käytännöllisesti katsoen eli pienen vauvan kanssa kahdestaan, koska Tomi oli paljon työmatkoilla. Mietin, mitä olisin itse tehnyt vastaavassa tilanteessa, enkä löydä nyt vastausta. Häviäisinkö jälkiä jättämättä, jättäisinkö lapseni? Lähtisinkö takaisin suuren rakkauteni luo silläkin uhalla, että rakkaus on saattanut muuttua, että se olikin vain unelma, joka ei ehkä toteudukaan? Mikä on uhrauksen hinta ja voiko näitten ratkaisujen kanssa elää normaalia elämää?

Todennäköisesti kirjaa on kirjoitettu/muokattu sekä Suomessa että Kiinassa, nämä eri maissa kirjoitetut osiot jotenkin ”paljastuivat”, ehkä olen väärässä. Itselleni kirjoitusympäristö on tosi tärkeä. Minun pitää olla siellä, mistä kirjoitan ja mihin tarinani liittyy, jotenkin se vain on helpompaa. Pasi Pekkolasta en tiedä. Hän on saattanut sittenkin kirjoittaa tämän upean romaanin Kiinassa, jossa hän työskenteli muutaman vuoden.

Suosittelen lämpimästi tätä ihanaa kirjaa, joka on täynnä draamaa, kärsimystä ja taistelua, mutta myös selviytymistä. Mielenkiinnolla odotan Pekkolan seuraavaa romaania. Uskon, että Kiinalla on siinäkin osansa.