Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Antti
Majander ottaa kantaa tekijänoikeuksiin ja lähdeviitteisiin
Näkökulma-kirjoituksessaan 17.1.2016.
”On itsestään selvää, että kirjallisuus syntyy
kirjallisuudesta. Tyhjyydestä ammentavaa alkuperäistä neroutta ei ole olemassa.”
Joten lopussa olevalle runolle
olen pyytänyt tekijältä julkaisuoikeuden, minusta se on paitsi kohteliasta myös
tarpeellista, ihan aina. Omiakin kirjojani on lainattu muutama kerta ja minulta
on pyydetty niihin oikeus.
Paula Hawkins: Nainen junassa (2015, Otava)
Kyseessä on murhatarina. Rachel matkustaa joka päivä töihin paikallisjunalla
Lontooseen ja takaisin. Paitsi että hänellä ei ole enää työpaikkaa. Potkut tuli
liiallisesta alkoholin käytöstä. Tätä näytelmää hän jatkaa vuokraemännän takia.
Talot ja kylät lipuvat ohi. Pienet asemat ja radanvarren asutus ja
talojen asukkaat tulevat ”tutuiksi” ja Rachel alkaa kehitellä talojen
asukkaiden ympärille tarinoita. Talojen joukossa on myös se talo, jossa asuu
nyt Rachelin entinen mies uuden vaimonsa ja pienen lapsen kanssa.
Eräästä talosta katoaa nainen ja Rachel luulee tietävänsä asiasta
jotakin enemmän kuin tiedotusvälineet. Hän on empaattinen ja ystävällinen
ihminen, joka pelkkää yksinäisyyttään sekaantuu asiaan ja kertoo poliisille
havainnoistaan. Asiassa on vain yksi mutta. Rachel on koko ajan pienessä
pöllyssä, joten uskottavuus poliisien silmissä kärsii. Muistot, kuvitelmat ja
humalaisen houreet sekoittuvat Rachelin päässä. Loppu onkin sitten hyytävää
luettavaa.
Henkilökohtaisesti minua häiritsi todella paljon Rachelin runsas
alkoholinkäyttö. Hän oli jumiutunut eronsa jälkeiseen katkeruuteen. Jäin
kaipaamaan selitystä sille, miksi tekijä eli siis murhaaja käyttäytyi kuten
käyttäytyi. Minusta hän oli puhdasverinen psykopaatti.
Kirja tempasi mukaansa, vaikka aluksi tuo Rachelin ryyppääminen otti
päähän, kohta sitä ei edes huomannut, siihen jotenkin tottui. Todella
jännittävä ja pihdeissään pitävä esikoisteos Paula Hawkinsilta.
Leijonasydän (2013)
Aleksi Bardyn käsikirjoittama ja Dome Karukosken ohjaama elokuva oli
yksi väkivaltaisimmista leffoista, jota olen koskaan nähnyt. Ja luen mukaan
myös kaikki länkkärit. Joten turha meidän on Tarantinoa tai Peckinpahia
moittia.
Leijonasydän rakentuu väkivallan ympärille (tämä on siis minun
henkilökohtainen mielipiteeni). Turpaan lätkitään ketä milloinkin, kaikki asiat
hoituvat väkivallalla, verta roiskuu koko ajan. Jonkinlainen kehitystarina oli
kai kyseessä. Minusta kukaan ei kehittynyt sen kummemmin mihinkään suuntaa. No
ehkä pääosanesittäjä, joka alkoi jossakin vaiheessa yrittää eroon
natsiporukoista, vaikeaa sekin oli. Jossakin vaiheessa alkoi naurattaa,
uskottavuus jotenkin kärsi, elokuvasta ja sen sanomasta tuli jokseenkin naivi
yritys tuoda esiin yhteiskunnallisia ongelmia. Katharsista ei tullut, loppukin
oli kammottava ja verinen. Miksikö katsoin? No sen takia, että halusin nähdä,
minkälainen kehitystarina on kyseessä. Tympäisevä elokuva, vaikka yleensä
katson kotimaisia leffoja jo ihan kannatuksen vuoksi. Onneksi tämä tuli
telkusta, ei tarvi itkeä lipunhinnan perään.
Toisaalta, olen saattanut ymmärtää taas kerran kaikki ihan väärin,
anteeksi. Tämähän on vain minun mielipiteeni. Ja Leijonasydänhän laskettiin
ilmestyessään suomalaisen elokuvan eliittiin ja se on voittanut palkintoja
lukuisilla kansainvälisillä areenoilla. Elokuva oli 198 817 katsojallaan Suomen vuoden 2013 kolmanneksi
katsotuin kotimainen elokuva. (Hm!)
Tarantino/The
Hateful Eight (länkkäri)
Monet Tarantinon leffat ovat meille enemmän tai vähemmän tuttuja, mm.
hänen esikoisohjauksensa Reservoir Dogs, Pulp Fiction, Sin City jne. The
Hateful Eight sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan jälkeiseen aikaan. Se
kertoo palkkionmetsästäjästä ja hänen vangistaan, jotka joutuvat kuuden muun
ihmisen kanssa majataloon lumen saartamiksi. Tarantino puolustelee elokuvan
väkivaltaisuutta perustelemalla sillä, että kyseessä on kannanotto poliisien käyttämää väkivaltaa vastaa (!)
Tarantinoa on arvosteltu
jos minkälaisilla määreillä: sokeasti palvottu, itseään toistava jne. Näin
hänen haastattelunsa telkusta pari viikkoa sitten. Nerokkaana ihmisenä hän oli
keksinyt elokuvaansa oivallisen kauhuefektin: lumen ja pakkasen. Jestas. Nytkin
tätä kirjoittaessani ulkona on runsaasti lunta ja kunnon pakkanen (onneksi).
Minkäänlaista kauhua en kuitenkaan tunne, vaikka ilta on pimentynyt. Joku voisi
käsikirjoittaa lumen kourissa kamppailevaan Helsinkiin jos jonkinlaisen kauhuleffan.
Ei taitaisi toimia, mehän olemme tottuneet kaikenlaisiin säihin.
Tämän kolmetuntisen leffan
jätän suosiolla väliin. Mutta Tarantinohan saa kaiken vain sormiaan
napsauttamalla. Onko hän jääräpää, joka ei kuuntele ketään? Vai eikö kukaan uskalla kertoa hänelle, että
tätäkin leffaa olisi voinut tiivistää.
Kaikille lukijoilleni ihanaa
ja toiveikasta vuotta 2016 tämän runon myötä!
Elina Salminen: Jos minä jostain alkaisin, 2015. Sain tämän runokirjan joululahjaksi, enkä voi
kuin ihmetellä, miten joku on osannut pukea sanoiksi kaiken sen, minkä itsekin tunnen.
Jotain muuta
Onko väärin pyytää lisää
vaikka on saanut elämältään
jo melkein kaiken
enemmän lihavia vuosia
kuin moni koko aikanaan
ihmeitä ilman määrää
lukemattomia lahjoja
joista ei ole huomannut kiittää
kun on kuvitellut ne ansainneensa
omilla oikeilla toimillaan
onko siis väärin
pyytää vielä lisää
pyytää jotain muuta
kaivata tuntemattomia teitä
näiden valmiiksi tallattujen tilalle
vieraita puita niiden varsille
ja oksille uusia lintuja
tulemaan äänellään tutuiksi
ja laulamaan syvälle sydämeeni saakka
jos ei ole väärin pyytää
eikä aivan kohtuutonta
minulle sopisi niin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti