Kun aika loppuu, Elina Hirvonen (v. 2015, WSOY)

Näillä näkymin viimeinen blogikirjoitukseni – tänä vuonna. Jatkan kärsimystänne kunnes lopetan. Välillä kirjoittamiseen tulee jumi ja nämä bloggaukset pitävät meikäläisen jotenkin ruodussa, saan ainakin jotakin aikaan ja on ihanaa ja vapauttavaa lukea jonkun muun tekstiä ja uppoutua toisiin maailmoihin.

Viime tekstissä otin esiin mm. Angervoinen, Ingervoinen –kirjan, jonka fokus on lapsen yksinäisyydessä. Ja kuin sattuman kauppaa eteeni putkahti ystäväni toimesta toinen samaan genreen kuuluva, lapsen yksinäisyyttä käsittelevä teos, tosin tästä oli satumaa kaukana eikä todellakaan ratsastettu auringonlaskuun.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (v. 2015, WSOY)

Kirjan takakannen niukka sisällönkuvailu kertoo, että romaani sijoittuu kahdenkymmenen vuoden päähän. Miksi? Minusta se iski juuri tähän päivään, mutta kai sille on jokin tarkoitus.

Isä, äiti ja kaksi lasta, tyttö ja poika. Isosisko joutuu huolehtimaan veljestään, koska vanhemmat ovat kiireisiä yliopistoihmisiä. Äidin substanssi on ilmastonmuutoksessa, isä on arkkitehti. Lapset kasvavat kiinni toisiinsa. Aslakilla ei ole kavereita, hän on outo lintu ja hän on pikkupoikana kokenut jotakin kauheaa, jonka muisto vaikuttaa todennäköisesti hänen loppuelämäänsä ja ratkaisuihinsa. Angervoinen löysi mielikuvituskaverin, mutta Aslak ajautuu netin välityksellä väärään seuraan. ”Hän yritti kuvitella, miltä tuntuisi pitää asetta kädessään, miltä tuntuisi nähdä ihmisten kaatuvan ja kuolevan kadulle, miltä tuntuisi tehdä jotakin sellaista?”

Aslak on kasvissyöjä, eläinten ja heikompiosaisten puolella. Hän vihaa koko ihmiskuntaa, rikkaita ja välinpitämättömiä – eli hänellä on ideologia. On pakko suorittaa harvennus, ampua viattomia kadulla kulkevia ihmisiä Lasipalatsin katolta. Uskon, että jos ajatus tappamisesta (tai jostakin muusta) alkaa kyteä päässä, siitä pääsee eroon vain tappamalla. Pakkomielle, sairaalloinen sitoutuminen tähän murskaavaan aivojen sisällä tapahtuvaan pikkuhiljaa etenevään prosessiin, onko kyse enää ideologiasta. Sairas mieli, perimä, lapsuuden traumat? Tässä tapauksessa pisteenä iin päällä oli nettiyhteys ”libanonilaiseen tyttöön”, joka kertoi, että useassa maassa isketään samanaikaisesti.

Maailmasta katoaa toivo, sitä se on, ja tässä eletään siis 2030-lukua eikä mikään ole muuttunut. Dystopia tämä ei kuitenkaan ole, ehkä. Tämä on siis minun mielipiteeni kirjasta. Jokainen meistä kokee jokaisen lukumatkan erilaisena ja keskiöön nousevat usein ne asiat, joiden kanssa olemme itse painineet. Tässäkin oli ilmeisen suuressa roolissa puhumattomuus ja kommunikoinnin vaikeus. Täytyy muistaa, että vanhempina, kiireisinäkin, olemme vastuussa siitä, että olemme kartalla lastemme ja heidän tekemisiensä suhteen. Koska näin voi käydä kenelle tahansa meistä. Ja sukupolvelta toiselle siirtyvät kokemukset vaikuttavat meissä kaikissa, halusimme tai emme.

Mielenkiintoinen kirja, soljuvaa tekstiä, ahdistava aihe. Mitkä syyt ajavat radikalisoitumiseen? Halu tulla kuulluksi ja hyväksytyksi, halu kuulua johonkin porukkaan? Äiti hokee todennäköisesti loppuelämänsä; mitä tein väärin? Sisar, joka toimi Mogadishussa kriisityöntekijänä, aavistaa etukäteen mitä tuleman pitää. Olisipa hän jäänyt Aslakin lähelle, sitä nyt tässä itken.

Tosiasia on, että maapallon ilmaston lämpeneminen aiheuttaa vakavia ongelmia niin ihmisten kuin kansojenkin välille. Köyhät köyhtyvät ja niukkuudesta tullaan taistelemaan henkeen ja vereen. Tällä hetkellä esimerkiksi Afrikan väestö on n. 1,1 miljardia ja v. 2100 se on ennusteen mukaan yli 4 miljardia. Jäävätkö afrikkalaiset maanosaansa, jos vesi loppuu tai tulee katovuosi katovuoden perään, elintila supistuu entisestään. Se jää nähtäväksi. Minusta olisi korkea aika ruveta tekemään suunnitelmia Afrikan auttamiseksi, mennä paikan päälle ja rakentaa kattava avustusjärjestelmä. Olen huolestunut asiasta, vaikka en tuolloin ole enää elossa. Yhtäkkiä sana ilmastonmuutos konkretisoituu, se ei ole enää pelkkä abstraktinen ilmaisu.

Ote kirjasta:” Eheä maailma ei tarvitse puolelleen ketään, tuhoutuneen pelastamiseen tarvitaan jokaista.”

Tähän synkkään ja surulliseenkin ajanjaksoon sopii mielestäni paremmin kuin hyvin nuorimmaiseni eleetön esitys, Maria Magdalena, olkaa hyvät.

http://www.ainovalossa.fi/