Minä ja Robinson

Siirryin pari viikkoa sitten persimoneihin (kuvassa), niitten kilohinta tipahti nimittäin vähintäänkin kohtuulliseksi. Granaattiomenien hakkaaminen (ne puolitetaan ja siemenet hakataan lautaselle vaikkapa puukauhan avulla, kyllä irtoaa) aiheutti melkein jännetuppitulehduksen. No, näillä mennään.

Ja juuri kun elämä alkoi Lahden tapahtumien jälkeen taas kantaa, tuli uusi shokki – Pariisi. Eikö tämä koskaan lopu! Olo on tyhjä ja surullinen. Päätin paeta todellisuutta lapsuuteni kesiin mummoloissa, joissa elämä lähenteli kuvittelemaani paratiisia. Ja aina paistoi aurinko.

Opin lukemaan 5-vuotiaana ja siitä lähtien olen lukenut melkein kaiken, mitä eteen on tupsahtanut. Kotona kaupungissa kirjasto oli kansakoulun yhteydessä, mutta maalla se oli kaukana, mutta eipä sinne kukaan olisi ehtinytkään pelto- ja navettatöiltä. Lukemista silti riitti, päivän lehti esimerkiksi. Virsikirjakin kävi paremman puutteessa. Ja naapurin mummolle tuli Nyyrikki. Aloin muistella tuota jännittävää lehteä, jonka nimi oli kirjoitettu koivunrunkoa mukailevalla tyylillä. Näin sanoo Nyyrikistä wikipedia:

”Yli 100-vuotias klassikko!

Nyyrikki on Suomen perinteikkäämpiä edelleen ilmestyviä aikakauslehtiä. Se aloitti ilmestymisensä jo vuonna 1904! Nyyrikki sisältää monien kirjailijoiden laadukkaita kotimaisia novelleja ja jatkokertomuksia. Nyyrikki vie lukijansa kypsän naisen elämän äärelle, suomalaiseen todellisuuteen ja arkielämään. Elämän koko kirjo ihanissa ja todenmakuisissa novelleissa ja jatkokertomuksissa! Jokaisessa Nyyrikissä on pitkiä novelleja, jatkokertomuksia, pakinoita, runoja ja horoskooppi.

Joka toinen tiistai ilmestyvä Nyyrikki on mahtava 32-sivuinen lukupaketti. Yhdessä vuosikerrassa on luettavaa jopa 33 romaanin verran. Nyyrikin saa ainoastaan tilaamalla suoraan kotiin!”

Mitä niitä kirjoja lukemaan, kun Nyyrikki korvaa novellit, runot, pakinat ja romaanit!

Mutta naapurin mummo tykkäsi, kun vierailin hänen luonaan aina kyseisen lehden ilmestymispäivänä. Toisaalta, lehtihän ilmestyy vieläkin, mutta missä se luuraa, kun en ole vilaustakaan nähnyt kymmeniin vuosiin? Ai niin, senhän saa vain tilaamalla.

Akseli Gallen-Kallelan matkakirjan löytyminen vintin purujen seasta oli todellinen aarre. Mutta aivan eka kirja, jonka luin kannesta kanteen siitä kuitenkaan mitään ymmärtämättä oli Robinson Crusoe – lapsille lyhennetty (Daniel Defoe s. noin 1660 – k. 1731), joka ilmestyi v. 1719 ja jota on sanottu ensimmäiseksi bestselleriksi. WSOY:ltä tämä kyseinen versio kirja ilmestyi v.1945. Mielenkiintoisten piirrosten tekijä on ikävä kyllä jäänyt merkitsemättä.

Luin kirjan nyt uudelleen ja hämmästyin. Mystisyys oli haihtunut kuin tuhka tuuleen, tilalle astui kyynisyys ja miljoonat kysymykset kuten: Robinson haki laivan hylystä kissan ja koiran. Kissa lisääntyi ja kohta kissoja oli niin paljon, että niitä piti alkaa ampua. Oliko saarella ennestään kissa tai kissoja? Saarella vierailee villi-ihmisiä, mustia, joiden vierailu tarkoitti aina jotakin pahaa.

Robinson tappaa ja teurastaa (”Hakkasimme ne kuoliaiksi.” ”Päätimme ampua miehiä heidän nukkuessaan.” jne)., eläimiä tietty syödään ja tunkeilijoita tapetaan. Sitten hän tapaa Perjantain, joka kuuluu ihmissyöjien heimoon. Kaiken kaikkiaan kirja on kuin partiolaisen käsikirja tai selviytymisopas autiolle saarelle haaksirikkoisille – paitsi että saari ei ollut autio ja Robinson haki laivanhylystä kaiken, mitä tarvitsi rakentamiseen ja maanviljelyyn. Nyt tuo kaikki tuntuu huijaukselta. Kuin tosi-tv:n Selviytyjät-ohjelma. Monien mutkien ja 28 saarella vietetyn vuoden jälkeen Robinson pääsee vihdoin pois, mutta muuttaa melkein saman tien Brasiliaan, jossa häntä odottaa valtaisa omaisuus (!). Otin kirjan niiiin tosissani pienenä, mutta tajuan nyt, että kyseessä on tarina, mutta joka ehkä kuitenkin olisi voinut tapahtua jollekulle jossakin päin maailmaa – tai sitten ei.

Ymmärrätte varmaan, että tätä kirjaa en aio lapsenlapsilleni lukea.

Orvokki Annala: Angervoinen, Ingervoinen (v. 1985, WSOY, kuvitus Matti Lassila)

Täytyy ihan ensimmäiseksi mainita, että kyseessä on kirja, jota luin lapsilleni kyyneleet silmissä, kun he olivat pieniä. Vasta jokin aika sitten tajusin, että Orvokki Annala asuu samassa rapussa kuin minä! Vaude! Tapasinkin hänet pihamaalla viikko sitten, mutta kesti tovi ennen kuin tajusin, että tämä on juuri se henkilö, joka kyseisen lastenkirjan on kirjoittanut. Ehkä pyydän itseni jonakin päivänä kylään. Annala (s. 1938) on tuottelias kirjailija; novelleja, artikkeleita, käännöksiä, haastatteluja, lastenkirjoja, aikuisten romaaneja jne.

Kirjan takakansiteksti ei mielestäni vastaa kirjan sanomaa (”jännittävä ja tiheätunnelmainen satu kahden ystävyksen seikkailusta Sateenkaarivuoren aarteen lähteille”). Angervoinen, pieni poika, oli orpo ja hänet oli sijoitettu sukulaisperheeseen. Hän oli yksin, yksinäinen ja surullinen eikä hänellä ollut yhtään ystävää. Joskus hänen piti mennä peilin eteen tarkistamaan, että oli varmasti olemassa. Yhtäkkiä kuvaan astuu mielikuvitusystävä Ingervoinen ja seikkailu alkaa.

Kyseessä on hieno kirja lapsen yksinäisyydestä. Lopulta Angervoinen ja Ingervoinen löysivät sateenkaaren pään ja sieltä aarteen – puhdasta kultaa. Kuvitus on upea ja monivivahteinen.

Ihmettelemme, miksi sodat eivät maailmasta lopu. Sama ihmetyksen aihe vaikkakin pienemmässä mittakaavassa on lasten yksinäisyys. Se, kun kukaan ei oikeastaan ole kiinnostunut, kukaan ei jaksa kuunnella. Mitä tekee nykyajan huomiotta jäänyt yksinäinen lapsi? Hän saattaa mielikuvitella itselleen kaverin, hän saattaa uppoutua kirjojen maailmaan (lasten ja nuorten lukuinnostus on kasvamaan päin), hän saattaa piirtää ja maalata, hän saattaa pelata videopelejä. Mutta hän saattaa myös ajautua vääriin porukoihin, jossa tuskansa voi purkaa monella eri tavalla ja saada sitä hyväksyntää, mitä kotona ei koskaan saanut. Häiriökäyttäytyminen alkaa jo päiväkodeissa. Hoitajia potkitaan, purraan ja nimitellään. Minkälainen lapsi käyttäytyy näin? Lapsi, jota ei kodissa arvosteta, jota ei huomioida, jota ei kiitetä, jota ei rakasteta – ei ainakaan tarpeeksi.