Joku
on väittänyt joskus, ettei hyviä kirjoja ole olemassakaan, on vain hyviä
kirjoittajia. Mene ja tiedä.
”On
kirjoitettava hyvin elämästä, olipa se sitten millainen tahansa.” (Pirkko
Saisio)
Jussi
Siirilä (s. 1967): Kaikkien
aikojen tarina (v. 2014, Gummerus)
Valitsin kirja Lahden
kaupunginkirjaston hyllystä kansien perusteella – koska ne ovat vihreät. Kielletty
väri graafikoiden mielestä (tai ainakin ei-suositeltava). Vähän niin kuin numero
13. No, Siirilä oli ottanut riskin. Ehkä se olikin jokin juoni, koska se
kiinnitti ihan heti ainakin minun huomioni.
En tiennyt Siirilästä yhtään
mitään ennen tätä kirjaa ja hän on sentäs toiminut jo 10 vuotta kirjailijana ja
saattanut maailmaan 11 romaania. Ei paha kemiläiseltä kemian-alan
diplomi-insinööriltä.
Kirjan keskiössä on Hannu
Mäkäräinen, parhaat päivänsä nähnyt kirjailija, jolla juominen ja avioero
(kumpi syy ja kumpi seuraus?) olivat sysänneet sivuraiteelle. Hänen omien
sanojensa mukaan ”kauniit debytantit, liehulettiset bestselleristit olivat
ajaneet hänen ohitseen”. Hän alkaa suunnitella kavereidensa kanssa krematorion
perustamista Pieksämäelle, mutta hanke vesittyy, kun rahoittajaa ei löydy.
Jotakin on kuitenkin henkensä pitimiksi tehtävä. Dokumentti thaimaalaisista
marjanpoimijoista saa tuulta alleen, mutta sekin raukeaa. Mäkäräinen muuttaa
takaisin vanhempiensa kotiin – pihamökkiin. Ja sitten ollaankin jo Lapissa
kirjoittamassa Thomas Fors – nimisen henkilön elämäntarinaa. Fors on itsekin
epäonnistumaan tuomittu introvertti, joka pakenee Lappiin poikansa sairautta,
jättää siis perheensä ja pestautuu englantilaisen firman palkkalistoille –
Kittilään suunnitellaan uutta Joulumaata.
Rahaa on tarkoitus repiä välittämättä
paikallisille ihmisille ja ympäristölle aiheutuvista seurauksista. Hänen
esimiehensä on Miss Grey, johon Fors lankeaa.
Hauskinta oli, kun neiti Grey
paljastuu entiseksi Irakin sotilaaksi, hermoheikoksi, joka saa raivokohtauksia
milloin mistäkin syystä. Fors pakenee Inarinjärvelle ja Mäkäräinen seuraa
häntä. Inarinjärvellä asuu (kelluvassa kodissa) Ruttu-Kalle ja sitten alkaakin
hänen esi-isiensä elämäkerran kirjoittaminen. Tarina alkaa 1930-luvun Altasta,
uskomaton tarina saamelaisten matkasta Helsinkiin markkinoimaan Lappia, porot
ja koirat mukana tietty. Saamelaiset rahdataan melkein saman tien Saksaan berliiniläiseen
eläintarhaan vetonaulaksi hottentottien ja pygmien viereen.
Ruttu on kansan mies. Hänen mielestään kirjailijat ovat syrjään ajautunutta väkeä, jotka eivät olleet lapsena tai myöhemminkään päässeet haluamiinsa porukoihin.
Välillä oli täysi työ pysyä
kärryillä! Kenen tarinaa tässä nyt kirjoitetaan ja kuka tässä kirjoittaa. Ja
onko jutuissa mitään perää, kertoja kertoo omiaan ja kirjoittaja tulkitsee,
huijaa ja valehtelee. Kirjassa on melkein 400 sivua ja alan herpaantua jo
sivulla 229. Tarina, tai oikeammin tarinat tarinoiden sisällä alkavat uuvuttaa.
Siirilä on verbaaliakrobaatti, mutta jatkuvat tekstillä kikkailut ja metaforat
alkavat kyllästyttää. Olo on kuin nuorallatanssijalla, putoanko vai enkö?
Tapa, jolla kerrotut tarinat, Mäkäräisen kirjoittama kirja ja hänen kertomansa sekoittuvat, on sekava, vaikkakin joiltakin osiltaan myös hauska. Montako tähteä? Sanoisin kaksi - kaksi ja puoli.
………………………………………………
Tämän kirjoitin sinä päivänä, kun kaikki muuttui:
Joogatunti (tai oikeasti se
on 1,5 tuntia) meni jokseenkin poskelleen. En pystynyt keskittymään olennaiseen
eli itseeni ja hengitykseeni. Olen kehitellyt nopean ja helpon tavan karistaa
maalliset murheet joogatunnin alussa. Makaan (tai kaikkihan me siellä makaamme)
lattialla, pimeässä ohjaajan hiljaista ääntä kuunnellen. Kuvittelen alleni ison
kanvaasitaulun, jossa on kaikki elämäni elementit, mieltäni vaivaavat jutut,
tekemättömät tai keskeneräiset asiat. Värien sekamelska. Sitten kuvittelen
eteeni maalipöntön täynnä valkoista maalia, otan siveltimen ja maalaan tämän
kanvaasin vitivalkoiseksi. Nyt on sitten vain minä ja valkoinen tausta. Kaikki
muu on siellä jossakin, kaukana. Tähän saakka metodi on toiminut paremmin kuin
hyvin, mutta tänään ei, tietyistä syistä. Miten voisin jatkaa elämääni, kun
omassa kotikaupungissani on väkivaltaisia ryhmittymiä täynnä vihaa, pelkoa ja
katkeruutta? Kummallista, miten yksi pahvitötteröpää suistaa minut melkein
raiteiltani. Ja lauma opetuslapsia murahtelee taustalla.
Kengät sanoo KKK …! BÖÖ! No, tötteröpää löytyi ja yritän jatkaa
elämääni, palata siihen normaaliin tunnelmaan, johon kuului aamukahvi patiolla,
pihan lintujen tarkkailu, lenkkeily ja lukeminen. Ei vain onnistu. Jotakin hajosi totaalisesti. Pääni meinasi
haljeta. Olo oli jotenkin epätodellinen. Miten tällainen yksittäinen
törttöilijä sai minut (ja monet muut) pois tolaltaan? Tosin nyt on vaarana,
että pahaan vastataan pahalla, joten ei siis minkäänlaista lynkkausmielialaa,
pliis! Toivon mukaan julkisuus, johon poika ei ollut varautunut, on hänelle riittävä rangaistus. Ja vanhemmat, katsokaa peiliin!
Tuntematon pelottaa aina, on
sitten kyse mistä tahansa elämän osa-alueesta. Mutta onko mitenkään järkevää
hyökätä, vaikka miten pelottaisi? Pelkotilojaan voi käydä purkamassa vaikka
psykiatrin vastaanotolla. Yritän taas maalata mielenmaisemaani valkoiseksi ja
hypätä vähäksi aikaa pois näistä synkistä jutuista.
Mutta Lahdessa ainakin
yritetään. Lahtelaiset yritykset haastettiin mukaan toivottamaan
turvapaikanhakijat tervetulleiksi kaupunkiin. Yhteiseksi kieleksi löydettiin se
sama mikä muuallakin maassa jo tätä ennen: jalkapallo.
Oman maan ja kansan asiat
kuntoon! Poistetaan työttömyys, hoidetaan vanhukset, autetaan lapsiperheitä. Mikä
ihana maa se olisikaan! Tai onhan sellainen jo olemassa. Sen nimi on Utopia.
Utopiaa on aina kiva kehitellä ja leikkiä ajatuksella, että asuisimme
onnelassa, jossa kukaan ei jätä ketään, köyhistä ja sairaista pidetään huolta,
vanhukset hoidetaan ja niin edelleen. Ja kaikilla on tarpeeksi rahaa. Mutta kuka
hoitaa? Kuka laittaa asiat kuntoon, kuka? Jokin näkymätön ihmemies, taikuri
taikasauvoineen vai yhteiskunta (Huom! yhteiskunta olemme me!)? Niin että kuka?
Maassamme on pienituloisia perheitä tai
yksinasuvia, nuoria ja vanhoja. Nyt teen omantunnonkysymyksen: Tunnetko
oikeasti yhtään oikeasti köyhää? Ja jos tunnet, mitä olet tehnyt auttaaksesi?
Oletko vienyt esimerkiksi ruokakassin lapsiperheeseen, jonka isä saattaa olla
työtön? Oletko pyytänyt naapurin lapsia yökylään, että rasittunut äiti saisi
vähän hengähtää? Tarjoatko autottomalle rollaattoria käyttävälle vanhukselle
kyydin kauppaan? Tarjoudutko pesemään vanhuksen ikkunat? (Turvapaikanhakijat
menevät muuten Kotkassa vapaaehtoistyöhön vanhainkoteihin. Nyt pelottaa, kohta
varmaan kuulemme kenen varpaille he jonkun mielestä astuvat!) Toisaalta, tässä
hyvinvointiyhteiskunnassa on monta verkkoa, jotka ottavat kiinni, ettet putoa
kivetykselle. Meillä on asumistuet, opintotuet, ilmaiset korkeakoulut,
toimeentulotuki jne. Ja nuorille työpajoja ja projekteja, jossa ajatukset
tulevaisuudesta saattavat kirkastua. Ruokaa, tuorettakin, saa
ruokajakelupisteistä, joita Lahdessakin on 5 – 6 kpl. Eikä siinä ole mitään
hävettävää, jos käy ruokajonossa. Se on myös ekologinen vaihtoehto. Eräskin
jakelupiste (entinen elokuvateatteri Lahdessa Aleksanterinkadun alkupäässä) jakaa
ruokaa joka päivä, 5 euroa/2 isoa kassia oman valinnan mukaan. Sinne marketit
lahjoittavat kaikki sellaiset tuotteet, joita ei voi enää myydä, mutta jotka
ovat syömäkelpoisia, leipomot antavat samana aamuna leivottuja tuotteita.
Tapoja auttaa on monia. Mutta
tähän tarvitaan nyt sitä peräänkuuluttamaani näkökulman muutosta. Jokainen
meistä voi oikeasti tehdä jotakin toisen hyväksi. Jotakin konkreettista. Ja se,
mitä siitä saa, on hyvä mieli pitkäksi aikaa. Samalla voi miettiä, kuka minua
auttaa jonakin päivänä, kun olen samassa jamassa, vanha ja sairas. Ehkäpä juuri
joku näistä maahamme saapuneista pakolaisista. Ollaan ihmisiä ihmisille!
Martin
Luther King: Pahinta ei ole pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti