Tuulia Matilainen: Hullu koira, Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

En ole viikkoon katsonut uutisia enkä lukenut lehtiä, en paperisia enkä sähköisiä. Osa syy tähän on se, että kaikki se negatiivisuus, mitä media meille tänään tarjoaa, on minulle vahingoksi. Tunnen, että mieltäni muokataan jos johonkin suuntaan. Että koko ajan pitäisi ottaa kantaa ja olla jotakin mieltä asioista, joille en voi mitään. Ja painettuun sanaan ”uskominen” on meissä varmaan sisäsyntyistä, meille voi syöttää oikeastaan mitä vain, emmekä vieläkään tohdi kyseenalaistaa. 

Arvo Ylppö, tuo viisas lastenlääkäri, sanoi aikoinaan 100-vuotishaastattelussaan pitkän iän salaisuutta kysyttäessä, että syökää kaikkea kohtuudella älkääkä murehtiko asioita, joille ette mitään voi. Siinä samassa lopetin murehtimasta sademetsien tuhoa ja jäätiköiden sulamista, koska ne ovat sen mittakaavan juttuja, että vaikka hakkaisin päätäni seinään, ne tapahtuvat.

Olenkin kirjoittamisen ja murehtimisen sijasta lukenut ja lukenut. Tässä mietteitä parista kirjasta.

Tuulia Matilainen (s. 1972): Hullu koira (v. 2015, Haamu-kustannus, Vaasa)

Haamu on vaasalainen pienkustantamo, jota kiehtovat tarut ja tarinat, vähän kummallisetkin, outoja juttuja kaikenikäisille.

Tartuin tähän kirjaan kirjastossa ihan randomilla. Joskus on terveellistä lukea sellaisia kirjoja, joiden kirjoittajista ei ole kuullut mitään. Monetkin blogit ovat täynnä samoja palkintoja saaneita kirjoja, joita on pakko lukea vaikuttaakseen uskottavalta kirjallisuuden ystävältä.

Hullu koira kertoo taluttajista, ihmisistä, jotka taluttavat taloihin jääneet henget kuolleiden luo – konkreettisesti ulos ovista. Aiheesta huolimatta kirja ei ole pelottava kauhukirja. Enemmänkin tulee mieleen kansanperinne, taluttajat ovat ikään kuin kuolemanvirran lauttureita.

Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Viroon, jossa talutettavia on kosolti johtuen maan rankasta historiasta, kun Viro miehitettiin. Monista jäi henki elävien huoneisiin ja taluttajat saavat toimeksiantoja enimmäkseen sukulaisilta.

Taluttajarinkiin kuuluva Lena, kertoja, on yksi kahdeksan naisen ja yhden miehen porukasta.

"Olen aistinut henkiä ympärilläni lapsesta saakka, mutta saatoin hengen ulos elävien maailmasta ensimmäisen kerran vasta ollessani jo kolmenkymmenen. Oli oikeastaan sattumaa, että löysin tehtäväni."

Rinki pitää yhteyttä toisiinsa modernissa toimintaympäristössä, sähköpostitse ja matkapuhelinten ja sosiaalisen median välityksellä. Henkien auttamisessa on vaaransa. Kuollut voi asettua taluttajan sieluun taloksi, tappaa taluttajansa hitaasti sisältä käsin. Lena rakastuu yhteen talutettavistaan ja on nääntyä, mutta toinen saman kohtalon kokenut taluttaja pelastaa hänet.

Luin kirjan (137 sivua) yhdeltä istumalta. Koska olen itse lapsena ollut todistamassa muutamaa henkikokemusta, en pelännyt pätkän vertaa. Minusta kaikki tuntui aivan luonnolliselta. Olen kirjoissani valottanutkin näitä kokemuksiani, jotka ikävä kyllä aikuisten toimesta mitätöitiin.

Kirjaa oli ihana lukea. Harvoin (voisin sanoa että tuskin koskaan) olen ollut näin fiiliksissä sanoista ja ilmaisuista. Teksti oli kuin kevyitä höyheniä aaltojen päällä, ilmavaa ja kaunista, pehmeää ja lumoavaa. Suomenkieltä parhaimmillaan.  Google kertoo, että Tuulia Matilainen on monipuolinen kirjailija, v. 2008 hän julkaisi lasten kehitykseen liittyvän Lapsi elää rutiineista -kirjan ja v. 2009 Kiireisen arjen kotiruokakirjan.

Alice Munro (s. 1931): Viha, ystävyys, rakkaus (v. 2002, Tammi)

Once again! Lainasin kirjan jo toistamiseen kaupunginkirjastosta. Mutta … En ymmärrä mikä näissä novelleissa nyt on, kun ei nappaa. Novellien tapahtumapaikka on pääasiallisesti maaseutu, samat paikannimet vilahtavat eri novelleissa, meinaan mennä sekaisin – mihin edellinen loppui ja mistä seuraava alkoi. Verkkainen tapahtumien kehittely alkoi ottaa hermoon.

Enemmänkin nämä ovat pienoisromaaneja kuin novelleja. Niistä puuttuu novellin määrätynlainen napakkuus. Tarinoita venytetään ja vanutetaan, kunnes lukija (eli siis minä) alkaa väsyä jahkailuun. Ja kun lukija viritetään sitten oikein kunnolla odotukseen, niin mitään ei tapahdukaan. Tai tapahtuu toki, mutta lähinnä ihmisten mielissä. Aika moni haluaa pettää kumppaniaan ja moni pettääkin. Niitä, jotka eivät petä, epäillään. Pinnan alla kuohuu, sanoisin, ja ihmiset yrittävät pitää kynsin hampain kiinni kulisseista. Yhden iltapäivän mittainen kiihkeä rakkaussuhde riittää loppuelämäksi.

Novelleissa on kyllä komiikkaa, huumoria ja lämpimiä sävyjä, sitä en kiellä. Ja varmasti Alice on Nobelinsa ansainnut. Ehkä odotin liikaa, mene ja tiedä. Hänen kirjoittamistyylistään kyllä pidän, en niinkään siis sisällöstä.

Novelli on vaikea laji, olen itsekin väsännyt novellikokoelman, jota viimeistelen, enkä vielä tiedä, olenko mitenkään onnistunut. Tiettyjen lainalaisuuksien täyttyminen on toki itsestäänselvyys. Taija Tuomisen lupaamaa Novellikirjoittamisen opasta odotellessa toivotan kaikille ihanaa syksyä, kynttilänvaloa ja pehmeitä shaaleja, uunien lämpöä, kissan kehräystä ja rakkautta, paljon rakkautta!