Laihian auringon (lue: vesisateen) alla

Terkkuja landelta. Vettä sataa, piha on kuin viidakko, mutta ei haittaa, koska rauha on niin sanotusti rikkumaton ja voin keskittyä kirjoittamiseen. Tai oikeammin sanottuna voisin. Jokin ihme jumi on nyt käsillä. Tätä en olisi uskonut. Olen ollut mökillä  yli viikon ja yrittänyt ylittää kaikki tielleni heitetyt esteet: nurmikon leikkausta, vintin tsekkaamista, taulujen uudelleenasettelua, vanhojen valokuvien katselua ja naapurivierailuja. Ja voi, voi, tänään tulee vielä pitkä leffa Toscanan auringon alla. Sitä ei voi missata, vaikka osaan melkein kaikki repliikit ulkoa. Mutta ensin saunaan.

Mummolani minikirjastosta poimin summanmutikassa kirjan, jonka lupasin lukea, tuli sieltä mitä tuli. Ja tällainen tuli: Eeva Tenhunen: Kuolema sukupuussa, vuodelta 1985, kustantaja WSOY.

Eeva Tenhunen (oik. Eeva Leena Palosuo) syntyi Sortavalassa v.1937. Hän on suomalainen rikoskirjailija, joka oli syntyisin oppineesta perheestä, itsekin filosofian kandidaatti, joka toimi mm. opettajana. 

Kuolema sukupuussa on hänen toiseksi viimeinen kirjansa. Ja nyt pitäisi sitten kirjoittaa arvio tästä. Ei tämä nyt näin helkutin vaikeaa voi olla. Laitan nyt tulet hellaan, kattilan tulelle ja haen puutarhasta pari raparperia ja kohta on raparperikiisseli valmis, kermavaahto (sellainen pullo) odottaa jääkaapissa.

Nyt istun taas tässä läppärin ääressä. Lääkitys ei nyt ole kohdallaan, tai sitä ei siis ole. Täytynee harkita. Tarkistan peilistä kasvojani, silmäni eivät seiso päässä, vaikka äsken niin luulin. Naapurin rouva tuli viereiseen mökkiin ja kävi tervehtimässä. Tervetuloa vain kaikki, saanpahan muuta ajateltavaa.

Luin kirjan kahdessa erässä. Tulihan taas jotakin puuhaa sen sijaan, että olisin kirjoittanut tai siis muokannut jo valmista käsikirjoitustani. Koska minun pitää murhata joku (tai siis jonkun hahmoistani täytyy se likainen työ tehdä), luin sittenkin mielenkiinnolla tämän Tenhusen sukutarinan, jossa salaisuus salaisuuden jälkeen paljastuu tai on paljastumaisillaan. Pääosassa on Emilia-täti, suvun vanhin, joka ilkeilee ja valehtelee ja yrittää kertoa jonkin salaisuuden, mutta muu suku eli sekalainen seurakunta ei taaskaan jaksa kuunnella hänen jatkuvaa höpötystään siitä, miten kaikki oli ennen jotenkin paremmin. Ja sitten tämä Emilia-täti murhataan. Tarinaan liittyy sukulaisnaisen eli Leenin italialainen aviomies, josta Leeni on hakemassa avioeroa. Tätä Carloa tietenkin epäillään tädin murhasta (älkää kysykö miksi), mutta herra itse löytyy joesta murhattuna. Ensin tietenkin epäillään itsemurhaa (älkää kysykö miksi).

Ja niin kuin usein hyvissä tarinoissa tapahtuu, murhaaja onkin se kiltti sukulaistyttö Tupu, joka kutoo villapaitaa miehelleen ja joka leipoo ja hymyilee ja on ystävällinen kaikille. No, hän sitten yksinkertaisuuttaan tunnustaa Leenille, että tappoi tädin ja sitten Carlon, joka oli juuri tullut joltakin matkalta ja nähnyt tädin tapon. Loppu olikin sitten kuin juosten kus… Jotenkin epäuskottava. Poliisitutkinta oli kuin suoraan kesäteatterin farssista. Ja Tupu juoksee junan alle, neljä vaunua ajaa hänen ylitseen. Tekojen motiivit jäivät hieman epäselviksi, mutta niinhän se useinkin on, kun ihmisiä on samassa tilassa runsain mitoin. Joku on seurustellut jonkun kanssa nuorena, mennyt naimisiin sitten väärän henkilön kanssa tai jotakin muuta vastaavaa, varastanut vanhoja valokuvia tai suudellut serkkuaan. Mutta menneinä vuosikymmeninä luokkajako oli vielä tosiasia ja sitä kirjassakin tuodaan esiin. No, faktat faktoina. Saattaahan tämäkin stoori perustua tositapahtumiin.

Summa summarum: Ei ollenkaan hassumpi kirja, sujuvaa tekstiä, kevyttä kesälukemista. Tälle antaisin 2,5 tähteä. Koska en ole lukenut muita Tenhusen kirjoja, en voi sanoa tästä, että oliko ehkä paras hänen tuotannostaan tai huonoin vai jotakin siltä väliltä. Mutta näillä mennään.

Täällä maalla on sitten aitoja ihmisiä. Erään vanhan rouvan luona vierailin edellispäivänä.  Keskustelimme vanhenemisesta yleensä ja siitä, miten omaa fyysistä ja psyykistä kuntoa olisi hyvä pitää yllä. Varoittavana esimerkkinä hän kertoi erään tuttavansa dementoitumisesta, johon hänen mielestään syynä oli jatkuva ja liiallinen ristisanatehtävien täyttö. Että näin!

Koska olen täällä maalla vielä ainakin pari viikkoa, otan summanmutikassa mummolan Lundia-hyllystä jonkin toisen kirjan, ei ne hassumpia ole, vaikka muutama Liza Marklundinkin tuossa itseään tyrkyttää. Ja tämän toisen valitsemani kirjan arvioin sitten joskus myöhemmin. Onneksi täällä ei ole yhtään Kalle Päätaloa J. Ei kannata suuttua, en nimittäin ole lukenut yhtä ainutta Päätalon kirjaa – vielä. Mutta enpä ole lukenut Alastalon saliakaan – enkä aiokaan.

No syntyihän tämä teksti, yhdeltä istumalta jopa, tai siis melkein. Nyt juon kupillisen pakuriteetä (pakuri itse kerättyä), johon lorautan tilkan vapaan lehmän maitoa (sallittakoon tässä pieni mainos). Ja taas on tehty hyvä työ. En kyllä huomannut mitään eroa vangitun lehmän maitoon, samalta maistui. Illan hämärässä kävin vielä sulkemassa saunan pellin, että vesi olisi vielä aamullakin lämmintä ja voisin tiskata aamiaisastiat. Ja yli esteiden taas huomennakin – heti aamusta puutarhan kimppuun!