Yllätysvieras ja Marko Hautala/Käärinliinat

Landella edelleen. Sateista on, mutta ihanaa.Ja ellei sada niin nopsasti pihahommiin. Kaikkien muiden pihat ovat täynnään ihania perennoja, kasvimaan kylvökset suorassa kulmassa eikä rikkaruohon rikkaruohoa missään. No, meikäläisellä nyt on kaikkeen vähän tällainen boheemi ote, toisaalta ihanaa, että olemme täällä kylän perällä aarniometsän laidassa ihmetteleviltä katseilta suojassa.

Ostin sukulaiseltani käytetyn kuntopyörän. Askel kohti syrjäytymistä, laukaisi toinen sukulainen. Nyt ei tartte lähteä kylille polkemaan. Laitoimme nuorimmaiseni kanssa vempaimen keskelle pihaa ja nyt voi sitten polkea vesisateessa (kin) – ei minnekään.

Mutta elämä on ihanaa! Ja se olisi melkein täydellistä ilman yllätysvierastamme, joka tuli tervehtimään muutama päivä sitten. Istuin kamarissa työpisteelläni, kun tajusin, että joku tuijottaa. Käänsin katseeni tuvan ja kamarin väliselle kynnykselle ja siinä se oli, pieni hiiri (tosin tämä näytti kyllä melko tuhdilta ja hyvinvoivalta, ei mikään ruipelo). Pyysin anteeksi olemassaoloani ja tunkeutumista taloonsa. Samassa se luikahti astiakaapin alle, mutta kurkisti sitten vielä kerran sen näköisenä että mitä!

Annoimme tämän suloisen hiiren tietenkin olla, ei siitä mitään haittaa ole ajattelin ensin, päivät se nukkuu (ilmeisesti), koska mitään ei kuulu, mutta auta armias kun asetumme yöpuulle. Herra tai rouva hiiri herää ja aloittaa omat bakkanaalit. Tullaan ja mennään tuvan ja kamarin väliä, rapistellaan mennen tullen papereita ja hypitään hyllyjen päällä. Mietin, mistä se tulee sieltä kaapin alta ja sitten hoksasin. Kaapin alla on molemmissa sivuissa pienen pienet raot. Ja pakkohan rako oli tukkia, se oli kuin tehty 300-sivuiselle kirjalle. Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä mahtui aukkoon juuri ja juuri. Olen sen joskus lukenut ja pitäisi kai lukea uudelleen. Mutta nyt sillä on tärkeämpi tehtävä. (Kirjallisuusihmiset varmasti käyvät nyt kimppuuni. Sori, sori, se oli eka kirja, joka sattui käteeni. Tai oikeammin toka, koska eka olisi ollut Kirjavaliot-sarjan kirja, jossa on neljä tarinaa: Leijonan isku, Talo yrttitarhassa, Tähtien virta ja Myrsky hyisellä merellä. Mutta siinä oli liikaa sivuja, eikä se mahtunut tuohon rakoon.)

Marko Hautala (s. 1973): Käärinliinat (Tammi v. 2009)

Valitettavasti emme ole Markon kanssa sukulaisia, tai siihen tulokseen joskus jossakin kirjailijatapaamisessa päädyimme. Mutta yllättäviä yhtäläisyyksiä elämästämme löytyy. Varmaankin jo tiedätte, että olen asunut oppikoulunuoruuteni Neekerikylässä Vaasassa. Se ei ole mikään excuse vaan fakta, josta olen todella ylpeä. Nykyään se on nimeltään Aaltopuisto, koska Alvar Aalto sen aikoinaan suunnitteli Strömbergin työntekijöiden asuinalueeksi.

Samantyyppistä asuntoaluesuunnittelua on mielestäni Lahden Riihelässä, jossa asuimme 20 vuotta. Alue oli samalla tavalla suunniteltu, vaikka Alvarilla ei ollut siinä minkäänlaista roolia. Rivitalot muodostivat ympyrän ja keskellä oli leikkipaikka ja kävelytie. Lähistöllä oli luistinrata, pieni ala-aste ja päiväkoti, kauppa aivan lähellä, kävelytien päässä. Lenkkipolut ja mustikkametsät vieressä. Mitä ihminen vielä kaipaa? No olihan siellä se pakollinen lähibaarikin, mutta se oli siellä alkupäässä kaupan vieressä. Eikä siitä koskaan mitään haittaa ollut. Ehkä olen unohtanut. Mutta siis tämä Neekerikylä. Nimi tuli siitä (otaksun), että talot olivat tumman ruskeita, mutta nyt ne ovat vitivalkoisia. Kävin siellä muutama kesä sitten, kun Neekerikylä-kyltti oli vielä paikoillaan. Jokin kuppikunta sai senkin sieltä poistettua. Nyt tuntuu taas, että mikään ei ole niin kuin ennen.

Eksyin taas aiheesta, niinkö? No en oikeastaan. Neekerikylän vieressä oli nimittäin Huutoniemen B-mielisairaala (Käärinliinat-kirjassa Högholm), jota olen hieman valottanut omissa kirjoissanikin. Ja Marko Hautala on ammatiltaan psykiatrinen sairaanhoitaja ja kotoisin Vaasasta. Hänen kirjansa sijoittuu juuri tähän samaiseen B-mielisairaalaan. Marko (tai siis hoitaja Mikael) kertoo mielisairaalan arjesta kuin kuka tahansa omasta työpaikasta, palavereista, henkilökemioista ja ihmissuhteista ylipäänsä.

Kirjan pahis on potilas Olavi Finne, joka on tappanut veljensä pienen pojan. Tosin hän väittää, että se oli kissa, jonka hän tappoi. Mikaelilla, hoitajalla, on kotona nuori vaimo Saana, joka on kuolemaisillaan syöpään. Mikael siirretään harmittomalta vaikuttavan Olavin omahoitajaksi, jotta raskas arki helpottuisi, mutta … Olavi alkaa kertoa outoja tarinoita ja Mikael alkaa tutkia hänen hoitohistoriaansa. Onko Olavi sittenkään sairas? Ja sairastaako hän oikeasti skitsofreniaa? Högholmin sairaalan henkilökunta on osaavaa, mutta jokaisella on myös omat traumansa. Raja mielenterveyspotilaan ja heitä hoitavien henkilöiden välillä saattaa joskus olla häilyvä. Kirja on tarkkanäköinen kuvaus mielisairaalamiljööstä. Ääneen pääsevät niin potilaat kuin hoitajatkin. Arki on karua, eikä sitä kirjassa ole kaunisteltu. Nimi Käärinliinat on hyvin symbolinen. Loppu oli hieman sekava ja se piti lukea pariin kertaan, eikä se sittenkään ihan auennut. Mutta hyvä vain, että lukijalle jää pohdittavaa. (Tästä en ole aina niin varma).

Tykkäsin kirjasta ja annan 4,5 tähteä. Osa tähdistä tulee siitä, että vaikka päähenkilö eli Olavi on tappanut pienen pojan, siihen ei jäädä makaamaan eikä teolla mässäillä missään vaiheessa.

Luin takavuosina Marko Hautalan tokan kirjan Itsevalaisevat (Tammi v. 2008). 15-vuotias tyttö katoaa ja isä päättää selvittää katoamisen ja siihen johtavat syyt. Nuoret nielevät kokonaisia eläviä kaloja, kyseessä on jokin mystisen kalan kultti, johon lapset ovat liittyneet. Scifiä siis. Hautala osuu vanhempien huonoon omatuntoon: rakas lapsi on aina myös taakka vanhemmilleen. Tässä jokseenkin (ehkä) kirjan opetus. Lapsen voi menettää myös muulla tavalla kuin kuoleman kautta.

Suosittelen myös Markon kirjaa nimeltä Unikoira (todellista kauhua). Kuokkamummo pitäisi lukea seuraavaksi, mutta tulen ensin täältä maalta kaupunkiin, itsesuojeluvaistoa, sanoisin. Tykkään lukea ja nauttia, en lukea ja pelätä. Täällä kun vessa on pihan perällä ja synkkä metsä heti ulkorakennusten takana. Eikä koko kyläryppäässä kuin minä ja melkein naapurin yksinäinen vanhempi mieshenkilö. Vintissä asuu liito-orava ja takapihalla käyskentelee fasaani. Ja sitten vielä se hiiri.