Kontakteja ja lukuelämyksiä :) Nicolas Barreau (s. 1980): Pieni elokuvateatteri Pariisissa ja Ian McEwan (s. 1948): Sementtipuutarha

Pihapuuni harakat ovat saaneet jälkikasvua. Ihailtavaa huolenpitoa pienokaisista. Naapuriasunnon pihassa on lintujen juottoallas, jossa harakkavanhemmat käyvät pesemässä maastosta löytämänsä madot. Tänään näin ensimmäisen kerran tämän toimenpiteen. Tai en minä tiedä, onko se yksi ja sama yksilö - harakkaäiti, tuskin se on isäharakka. 

Seuraa minua -kirjani tiimoilta on tullut useita yhteydenottoja, viimeksi viime viikolla. Nämä ihmiset ovat tunteneet enoni, leikkineet hänen kanssaan kun hän oli pieni, kulkeneet kansakoulumatkat yhdessä, naurattaneet tyttöjä heinäpellolla. Voi ihanuus! Olen nyt jo kuullut niin mielenkiintoisia juttuja, että tekisi mieleni kirjoittaa Lähtö ja Seuraa minua uudelleen - tai ei nyt sentään, ehkä jatkoa. No senkin aika näyttää. Olen keskittynyt novelleihin, koska otin osaa Martti Joenpolvi -novellikilpailuun viidellä novellillani. Kotoa ei tule kukaan hakemaan, sanoi viisas isoäitini aikoinaan. Ja tottahan se on. Ja jos ei nyt tärppää, minulla on melkein parinkymmenen novellin kokoelma kasassa. Niitä ovat nyt sitten hovilukijani lukeneet ja itkeneet. Nuorimmaiseni kysyi kerran, että mikset kirjoita mitään iloisempaa. Itsekin olen sitä miettinyt. Ehkä senkin aika on vielä edessä, kunhan saan kaiken sieluani raastavan ensin itsestäni ulos. Ja sitten pitäisi vielä tehdä se murha.

Laihian mummolani kesällä 2014. Täällä minä rauhoitun.

ESS:n kulttuuritoimittaja ja valokuvaaja vierailivat kotonani pari viikkoa sitten ja juttu oli noin päällisinpuolin ok. Meillä oli todella hedelmällinen keskustelu kirjojen kustantamisesta ja kirjallisuudesta ylipäänsä. Kerroin hänelle, että haluaisin vain kirjoittaa, mutta jostakin syystä nyt on niin monta häiritsevää elementtiä, että keskittyminen on vaikeaa. Odotan vain, että pääsisin maaseudun rauhaan. Olen vastannut jokaikiseen lukijani sähköpostiin ja muuhun kommenttiin ja ollut todella otettu ja kiitollinen saamastani palautteesta. Huvittava yksityiskohta oli lehtijutussa (15.6.2015) se, kun kerroin "kuuluisuudesta" , että Laihialla minut tunnistetaan esim. pankkiautomaatilla, vaikka olen ollut sieltä poissa about 40 vuotta. Ja miksiköhän "kaikki" tuntevat meikäläisen, mutta minä en oikeastaan ketää? No koska minulla on jo vauvasta alkaen ollut punaiset hiukset! Ei siinä muuta tarvita. Yksi trauman aiheuttaja sekin.

En olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että elämästäni tulee näin helkutin (sori) mielenkiintoista ja ihanaa. Mutta olen sen ansainnut. Niin kuin meistä jokaikinen ansaitsee kaiken sen onnen, joka elämäämme tupsahtaa. Olkaamme kiitollisia - ja nöyriä!

Ja sitten näihin kirjoihin

Nicolas Barreau (s. 1980): Pieni elokuvateatteri Pariisissa (Eines Abends in Paris, v. 2012,  Tammi v. 2014)

Alain Bonnard perii sedältään pienen elokuvateatterin, jonka näytöksissä käy keskiviikkoisin punatakkinen nainen.

Uskomatonta chick littiä, mutta … meikäläinenhän tarttuu kaikkeen, missä vain vilahtaakin Eiffel-torni ja sana Pariisi. Vaikka totuus on tarua ihmeellisempää, tällaista ”satuilua” harvoin sattuu käteen. Eli siis Alain ihailee punatakkista naista (Mélanie) ja rohkenee vihdoinkin pyytää häntä kahville. Nainen lupaa tulla seuraavana keskiviikkona, mutta tekee ns. oharit. Alainilla ei ole puhelinnumeroa eikä osoitetta sukunimestä puhumattakaan. Hän suorastaan riutuu tuskaansa. Sitten elokuvateatteriin putkahtaa kuuluisa ohjaaja (Allen Wood J) ja kuuluisa filmitähti Solène, jotka haluavat filmata elokuvanpätkän juuri tässä samaisessa pikku elokuvateatterissa.

Ja sitten … tätä ette kyllä usko. Allen Woodilta on ”kadonnut” Pariisiin tytär ja vähän aikaa tuntuu siltä, että kyseessä on samainen punatakkinen Mélanie. Mutta eipä ollutkaan. Sitten Solène muistaa, että hänelläkin on samanniminen sisko Pariisissa ja … hohhoijaa! Loput saatte arvata. Ja Tammi on siis tämän kustantanut. Vähän väliä piti tarkistaa takakannesta, että kyseessä on mies-kirjailija. Mutta osaavathan miehetkin tällaista saippuaa kirjoittaa – näköjään. Onneksi kirja ei ollut pituudella pilattu.

Ian McEwan (s. 1948): Sementtipuutarha (The Cement Garden) ilm. v. 1978, Otava v. 2009

Viime blogikirjoituksessani arvioin samaisen kirjailijan uusinta teosta eli Lapsen oikeutta. Tämä aikoja sitten kirjoitettu Sementtipuutarha onkin sitten aivan erilaista kamaa, hänen esikoisromaaninsa. Perhekuvaus sekoitettuna kauhulla ja oksettavilla yksityiskohdilla. Perheen isä kuolee (valettuaan ensin puutarhan sementtiin) ja sitten kuolee äiti. Neljä lasta (16 – 6 v.) pelkäävät lastenkotiin joutumista ja salaavat äitinsä kuoleman. He upottavat äitinsä ruumiin sementtiin talonsa kellariin ja jatkavat elämäänsä ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tom, 6 v., haluaisi olla tyttö ja sisarukset ostavat hänelle peruukin ja pukevat hänet tytön vaatteisiin. Talossa haisee, sen tuntee nenässään myös vanhimman tyttären Julien poikaystävä. Hänelle kerrotaan, että kellarissa on heidän kuollut koiransa, joka on sementoitu peltiseen altaaseen.

Tarinan kerronta muistuttaa näytelmäkäsikirjoitusta, parenteesit *) paikallaan ja henkilöiden kulloinenkin sijainti kerrottu yksityiskohtaisesti. En tiedä, mihin genreen kirjailija on tämän tarinan ajatellut, minulle se ei ainakaan selvinnyt lukiessani, kohderyhmästä puhumattakaan. Välillä oksetti; insestiä (sisarusten välistä), mätänevä ruumis kellarissa rottien seassa, lapsilauma ilman huoltajaa sotkee talon, koska kukaan ei oikein jaksa siivota, helteinen kesä ja joka paikassa kärpäsiä.

On pakko sanoa, että jos olisin tämän tiennyt, en olisi lukenut. Ian McEwan on saanut kaikenmaailman palkintoja, joten hänen täytyy siis olla hyvä kirjailija. Teksti on totta kai sujuvaa, sitä en kiellä. Tuskin tämä on omasta elämästä, jotenkin keksityn tuntuinen (sepite), jos suoraan sanon, kaikessa inhottavuudessaan ja kuvottavuudessaan.

Eli luin kaksi outoa kirjaa ja uhrasin niihin kaksi kokonaista sadepäivää. Ensimmäinen kepeä chick lit ja toinen todella outo, suorastaan sairas. Lukekaa, jos siltä tuntuu, mutta olen edelleen sitä mieltä, että ihmiset, eivätkä varsinkaan lapset, käyttäydy näin; mennään pihalle ottamaan aurinkoa kunhan mamman ruumis on ensin upotettu kellarissa sementtiin. Mutta miksi tällainen kirja, herra McEwan?

McEwanin v. 1990 ilmestyneestä teoksesta Vieraan turva on tehty elokuva, joka sai nimekseen Muukalaisia Venetsiassa. Keskustelin tästä erään tuttavani kanssa ja hän oli sitä mieltä, että älä lue kirjaa äläkä katso elokuvaa. No, pidän nyt paussia McEwanista ja luen jotakin ihan muuta.

Tämän jälkeen on ihanaa lukea pienille ihmisille satuja, niitä oikeita ja ihania, joissa tapahtuu kivoja asioita, aurinko paistaa ja eläimet juttelevat keskenään. Suosikkini on aina ollut Pekka Töpöhäntä ja perinne jatkuu, näköjään. Vai miten olisi Grimmin sadut, joita äitini raahasi kirjastosta, kun olimme keskenkasvuisia? Olin sentäs vasta 7-vuotias ja veljeni 4.

*) esim. henkilöiden tulemiset ja menemiset, mistä ovesta, meneekö yläkertaan puhuessaan, katsooko etupihan ikkunasta kadulle jne.

Kesäteatteria

Eilen lauantaina kävimme ystäväni kanssa katsastamassa Pesäkallion kesäteatterin uuden katetun katsomon, toppatakit päällä :) Balladi prinsessasta aukeni vähitellen, mutta ellen olisi lukenut kirjaa pari vuotta sitten, olisin joissakin kohdissa ehkä tippunut kärryiltä, jonkinlaista sekavuutta tarinassa oli, vaikkakin roolisuoritukset olivat mainioita, artikulointi selkeää ja laulut kauniita. Menkää ihmiset katsomaan!

Saa nähdä mitä ihanaa syksy taas tuo tullessaan. Pieni matka ainakin on tiedossa. Hyvää kesää kaikille lukijoilleni!