Kesä ilman miehiä

Time flies, sanoisin. Satunnaista matkailua EU-virkailijasiskoni kanssa mm. Pohojanmaalla. Ihana hengittää raitista ilmaa, totesi hän ja iloitsi kolmen viikon lomastaan puhtaassa kotimaassaan, Brysselin ilma kun aina ei ole puhdasta ja raikasta. Ajoimme vähemmän tuttua reittiä Laihia – Kauhajoki – Isojoki – Honkajoki ja ihmettelimme missä kaikki asutus on. Poikkesimme kyläbaareihin, jotka ovat aivan uskomattoman ihania full service -paikkoja (mihin me tarvitsemme niitä iänikuisia keltatornisia?). Näissä baareissa söimme lounaan, ostimme jäätelöt, lottosimme, otimme bensaa, ostimme taskulampun, luimme iltapäivälehdet ja ihailimme lihaksikkaiden maajussien ruskettuneita ja tyytyväisiä olemuksia. Maalla nyt vain on elämä jotenkin rennompaa.

On annettu haastatteluja, vastattu kirjani lukeneiden kommentteihin ja mietitty toden teolla, saavatko LÄHTÖ ja SEURAA MINUA jatkoa. Mutta annetaan asian nyt hautua. Kesä se on minullakin, vai onko? Yritän ainakin pitää lomaa. Onnistuu jos onnistuu. Tiedossa on ainakin halonhakkuuta Laihialla.

Olen tavannut joukon mielenkiintoisia ihmisiä, istunut kuppiloissa tärkeän näköisenä muistiinpanovälineet pöydällä, tai kirja, tai kalenteri. Eli olen tehnyt sitä, mistä olen aina haaveillut. Mietin nyt, olenko oikeasti synnynnäinen haahuilija, joka vasta nyt pääsee toteuttamaan itseään. Koska olo on niin syntisen vapautunut. Välillä tietenkin pipoa kiristää, kun pitäisi joku murhata. Joku vanha hahmo käsikirjoituksessa tai sitten joku uusi ja tuntemattomampi, johon minulla ei vielä ole tunnesidettä. Muutaman kirjan olen taas lukenut, totta kai, ja lukemattomat kirjat odottavat analysointia. Tässä pari viime viikkoina lukemaani:

Siri Hustvedt (s. 1955): Kesä ilman miehiä (The summer without men), Otava 2011

30 vuoden avioliitto on päättymässä, koska mies haluaa pitää paussin. Mia Fredrickson saa hermoromahduksen ja vetäytyy kotikaupunkiinsa äidin helmoihin. Siellä hän suree ja valittaa kohtaloaan – jonkin aikaa – mutta ympäristön ihmiset, lähinnä äidin ystävät, pitävät huolen, että Mialla on muuta ajateltavaa. Ainakin hän pohtii, onko paussi sittenkään pitkän liiton loppu. Mielenkiintoinen kirja, kuin suoraan omasta elämästäni ja muistutti LÄHTÖ-kirjani asetelmaa. Loppu onkin sitten kuin Disney-leffasta. Olihan sitä kiva elää vähän aikaa noin kokeilumielessä muunlaista elämää kuin sitä samaa vanhaa, ajatteli mies ja päätti palata.

Kirjan nimi antoi odottaa jotakin ihan muuta, ihanaa kesää ”tyttöjen kesken”, saisi kerrankin tehdä mitä haluaa, shoppailla, uida ja bailata. Mutta se olikin sitten tällainen, eikä ollenkaan hassumpi.

Ian McEwan (s. 1948): Lapsen oikeus (The children act), Otava 2015

30 vuoden avioliitto hajoaa, kun mies rakastuu nuorempaan naiseen. Vaimo, Fiona Maye, on asianajaja, joka käyttäytyy tässäkin tilanteessa säntillisesti ja arvokkaasti, tai ei ihan, hän repäisee kunnolla ja vaihtaa lukot! Rohkea veto J! Kirja sisälsi lukuisia selostuksia oikeudenkäynneistä ja tarkkoja kuvauksia prosessien kuluista. Jos olisin ollut oikeusoppinut, olisin saanut niistä varmasti enemmän irti, jotkut selostukset olivat melko puuduttavia. Aviokriisi, pettäminen ja jättäminen, jäivät kirjassa melkein sivuseikaksi. Kun vaimon olisi pitänyt surra, huutaa ja paiskoa vaikka lautasia seinään (olisi ollut sinänsä terve reaktio minun mielestäni tuossa tilanteessa), hän menee nukkumaan tietenkin jokin oikeuden pöytäkirja seuranaan (kuten myös silloin, kun aviomies vielä jakoi hänen kanssaan vuoteen). Tuttua ja turvallista käyttäytymistä. Ylimääräiset tunnekuohut olisivat saattaneet suistaa vakavasti otettavan asianajajan suorastaan – niin mihin?

Yhtä aikaa oman aviokriisin kanssa Fiona saa työpöydälleen tapauksen, jossa on kyse lapsen elämästä ja kuolemasta. 17-vuotias Adam sairastaa leukemiaa, mutta hänen vanhempansa eivät halua ainoaa tehokasta hoitoa, verensiirtoa. He ovat Jehovan todistajia, ja verensiirto on heidän uskontonsa vastaista. Tämä on myös Adamin oma mielipide (tai siis uskonyhteisön ja Adamin vanhempien). Sairaala hakee oikeudelta lupaa, jolla vanhempien ja alaikäisen potilaan oma tahto voidaan sivuuttaa. Lapsen etu on perheoikeuden johtava periaate. Fiona alkaa hoitaa tapausta sedänverellään, mutta hän tekee kohtalokkaan virheen. Loppu on Adamin ja Fionan osalta traaginen ja McEwan onnistuu tässä loistavasti. Mutta nuoren blondin matkaan lähtenyt aviomies huomaakin, että ruoho ei sittenkään ollut vihreämpää aidan toisella puolella ja vähitellen hän hivuttautuu takaisin kohti Fionan makuuhuonetta. Olihan sitä kiva elää vähän aikaa noin kokeilumielessä muunlaista elämää kuin sitä samaa vanhaa, ajatteli mies ja päätti palata. Mielestäni jotenkin helppo ja ennalta-arvattavissa oleva loppu tämän avioliiton osalta.

Itse summaisin tarinan näin: Teot ja sanat, vähäpätöisetkin, vaikuttavat ihmisten koko elämään. Näinhän se menee. Sanat ovat kuin kiviä, joita jätämme jälkeemme. Ne ovat ja pysyvät.

30 vuoden avioliitto hajosi aikoinaan myös omalta osaltani. Ei kai siinä mitään outoa ole ja maailmankirjallisuuskin ammentaa siitä loistavia kirjoja. Omasta tekeleestäni puhumattakaan. Ainakin pystyin eläytymään Mian ja Fionan elämiin, vaikka ihmettelinkin heidän ratkaisujaan.

Älä unelmoi elämääsi vaan elä unelmaasi

Tästä osoituksena olen nyt tällä tiellä. Ja jos ja kun olen pystynyt tsemppaamaan muutamia muita ihmisiä ympärilläni toteuttamaan unelmaansa, olen enemmän kuin onnellinen. Meillä on vain tämä yksi ainutkertainen elämä – eläkää se, ihan oikeasti. Useasti saattaa tuntua siltä, että elämä on pettänyt meidät, että eihän tässä näin pitänyt käydä. Uraudumme; aamurutiinit, töihin, takaisin kotiin, televisio auki, pieni lenkki illansuussa jne. Rutiinit tuovat toki turvallisuuden tunteen, sen huomaa usein vasta, kun jotakin tapahtuu, jotakin mikä laittaa päivärytmimme sekaisin. Mutta rutiineista voi joskus ainakin yrittää poiketa.

Muista, että kukaan muu ei voi tehdä sinua onnelliseksi kuin sinä itse. Kasva ja muutu! Universumi kyllä pitää muusta huolen! Yksin et ole mitään ja olemassaolollesi on aivan varmasti jokin syvempi tarkoitus. Ehkä voit helpottaa jonkun elämää, myös omaasi. Aloittaa voi vaikka hymyilemällä vastaantulevilleJ (no, riskinsä siinäkin) tai peilikuvallesi, tai työkaverille, tai naapurille ...

Nuorimmaiseni Ainon ekan biisin sanoitus osuu ihan nappiin: (www.ainovalossa.fi)

”… matkalla jos mutkan kohtaan, sen suoraks polkaisen …etsin valoo pimeydestä löysinkin sen sydämestä … tänään juovun elämästä, ei mua pelot enää estä…”  Ja sitä rataa.

Onnea elämäänne, siihen vanhaan ja ehkä myös uuteen tai ainakin uudenlaiseen, pääasia että olette onnellisia!

Lahdessa on meneillään perinteinen kirjailijakokous LIWRE 2015 Mukkulan kartanon alueella, jonne minäkin aion suunnistaa, jotta näkisin ja kuulisin ihan oikeita kirjailijoita. Kokouksen suojelijana on Jenni Haukio, runoilija ja tasavallan presidentin puoliso.

www.liwre.fi

”Kirjailija hyppää tyhjyyteen. Hän haluaa kertoa jotakin tärkeää, mutta ei voi tietää kuullaanko häntä. Hän voi joutua torjutuksi, kielletyksi, vaietuksi, väärin ymmärretyksi, (Meidung pahimmassa tapauksessa, sanoisin). Mikä saa hänet jaksamaan?

Kirjailija kirjoittaa auki vaihtoehtoisia maailmoja ja käyttää aineksena paitsi faktoja ja mielikuvitusta, myös omaa ja läheistensä elämää. Joskus hän tulee sohaisseeksi arkoihinkin paikkoihin. Hän tarvitsee vapautta, mutta mikä on vapauden hinta?”

Tätä mietin nyt ja tutkailen seuraavaa kirjaa, jota arvioin seuraavassa blogikirjoituksessani, Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa (Eines Abends in Paris, v. 2012, Tammi v. 2014). Alain Bonnard perii sedältään pienen elokuvateatterin, jonka näytöksissä käy keskiviikkoisin punatakkinen nainen. Alain ihastuu naiseen (50 sivua jo mennyt eikä mitään ole tapahtunut), mutta … sitten naista ei enää näy. Kirja on luettava tänään, koska siinä on vain viikon laina-aika.

Ihania kesäpäiviä! Ja muistakaa lukea! Olen ilolla seurannut Seuraa minua – kirjani myyntilukuja, etenkin e-kirjaa on ladattu kiitettävästi, vielä muutaman viikon tarjouksessa alle kympillä/lataus.