Onnen etsintää

Uusi koti

Marraskuun postaus jäi väliin, koska muutin. Uusi koti on aivan Lahden keskustassa ihanassa ja rauhallisessa kerrostalossa puiston laidalla ja mikä tärkeintä – maan pinnalla. Tavarat ovat nyt paikoillaan, suurin piirtein. Tavaramäärä alkoi siinä määrin ahdistaa, että oli pakko tehdä tämä riuhtaisu. Tilasin kierrätyskeskuksen auton hakemaan osan tavaroistani, piano meni tyttärelleni Muurameen ja muutama huonekalu hajasijoitettiin, mm. äitini kellariin ja Laihian mökilleni. Entisessä asunnossani ei ollut todellakaan mitään vikaa, mutta minulla on tämä 7 vuoden sykli – syndrooma, tosin tajusin sen vasta jo muutettuani. Ainakin tässä tuulettuu pää, jos ei muuta, ja tutustuu uusiin ihmisiin. Uudet naapurit kättelivät ja toivottivat ystävällisesti tervetulleeksi. Yläkerran nuori mies kertoi auliisti alueen palveluista, hautausmaa on sitten tuolla ylhäällä Mustankallion mäellä, hän sanoi. Toki huomasi mitä tuli sanottua, mutta nauroimme mahat kippurassa tälle kommentille. Naapurin rouva kävi heti tervehtimässä kolmen kilpikonnansa kanssa. Yllättävän nopeita ovat, yhtä etsittiin puoli tuntia banaanilaatikoiden seasta.Talossa on kerhotilat ja askarteluhuone, jippii! Teatteriin ja kirjastoon on muutama sata metriä, kaikki on niin lähellä. Ja lenkkipolut lähtevät melkein taloni vierestä. Ihminen voi olla siis onnellinen myös kerrostalossa, kuten huomaatte.

Pakko näin aluksi kertoa yksi hauska juttu. Alkusyksyn blogikirjoituksessani sohaisin todennäköisesti muurahaispesää eli arvostelin Galleria Kipinän teostarjontaa, lähinnä aihepiirejä. Ja kuinka ollakaan, sain pari viikkoa sitten kutsun heidän taideraatiinsa. Ehkä halusivat sinne tällaisen asiasta mitään ymmärtämättömän osallistujan. Olisin todellakin halunnut osallistua kyseiseen tilaisuuteen, mutta minulla oli jo aikaisemmin sovittu tilaisuus samalle kellonlyömälle. Seuraavaa kutsua odotellessa!

Kirjoittamisesta

Kirjoittamisen etu tai haitta, miten vain, on joskus jopa liiallinenkin itsetutkistelu. Kun keksii hahmoja ja menee tai ainakin yrittää mennä heidän päänsä sisään, tulee usein miettineeksi, minkälaiseen ratkaisuun olisin itse päätynyt ja miksi. Joskus on vaikea hyväksyä omien hahmojen ratkaisuja, varsinkin jos hahmot toimivat omien periaatteitteni vastaisesti. Silloin yritän etsiä ja perustella syitä heidän käytökseensä. Tosin liika selittely voi syödä uskottavuutta, mutta kaikki johtuu aina jostakin. Joidenkin hahmojen (ja todellisten henkilöiden) elämänkaari on joskus ennalta-arvattavissa. Alkoholistin poika juo itsekin – vai juoko? Onko kodin esimerkki sittenkään periytyvä vai päättääkö jälkikasvu, että voi toimia eri tavalla kuin vanhempansa. 

Puhutaan paljon auktoriteeteista ja auktoriteettien kunnioittamisesta, olivat he sitten omia vanhempia tai opettajia. Kyseenalaistaminen on aina terveellistä ja tarpeellista varsinkin jos haluat tietää enemmän tai epäröit vastaanottaa tarjottua tietoa ainoana oikeana totuutena.  Mutta … Eräs helsinkiläinen päiväkotiryhmä teki vierailun museoon. Siellä opas kertoi museosta ja sen periaatteista. Tähän sitten yksi 6-vuotias valopää tokaisi: ”Turpa kiinni!” Vaikea tähän on mitään kommentoida.

Välillä teen koruja tai lasitöitä tai kudon muutaman parin pieniä sukkia. Hermolepoa, sanoisin. Tuloksena on jotakin konkreettista, jotakin mitä voin näyttää ystävilleni, koska monikaan ei ymmärrä, että kirjoitan joka päivä, siitä kun ei ole mitään näyttöä eikä takeita, vain minun sanani heidän epäluuloaan vastaan. Siellä se laiskana kuitenkin makaa sohvalla. Kuulun Salpausselän kirjailijat ry:hyn ja minulla on mahdollisuus osallistua heidän järjestämiinsä koulutustilaisuuksiin ja tavata oikeita kirjailijoita, joiden kanssa on mukavaa ja hyödyllistä vaihtaa ajatuksia ja huomata, että samanlaiset ovat aatokset joka huushollissa. Luomisen tuska tai valkoisen arkin syndrooma vaihtelevat. Välillä jumiutuu loppumattomaan hiomiseen. Joskus itsekin mietin, tai siis melko usein, miksen voi elää normaalia elämää. Miksi joka ikinen kuulemani keskustelu tai lukemani artikkeli panee mielikuvituksen laukkaamaan? Teen muistiinpanoja ja kypsyttelen kuulemaani/lukemaani ja ties milloin kaivan muistiinpanot esiin ja aloitan tarinan siltä pohjalta. Älkää nyt vain ymmärtäkö väärin, voitte kertoa minulle edelleen kaikenlaista, tarkoitus ei ole ihan kaikkea kuulemaani sisällyttää romaaneihini (ehkä joskus novelleihin).

Onnen etsintää – paluu lapsuuteen

Kirjakaupat ja kirjastot ovat pullollaan elämäntapaoppaita. Tie onnellisuuteen voi olla yhden kirjan tai yhden oivalluksen päässä; NLP, superfood, paasto, meditaatio, ”olen ihana” – mantran toisto pitkin päivää, jooga ja mitä niitä nyt on. Ja lukemiseksi iltaisin tietty Salaisuus-kirja tai Ihmeiden oppikurssi, josta saat voimaa syksyn pimeyteen, kunhan ensin olet kavunnut kaikki tasot ja tehnyt päivittäiset harjoitukset. Lue myös Paranemisen avain – kirja ja eheydy, löydät elämääsi punaisen langan ja sinusta tulee parempi ihminen, sinusta saattaa tulla jopa onnellinen, tai sitten ei. Emmekö osaa elää oikein vai pitääkö onni löytää aina uudelleen? Olen tutustunut moniinkin kyseisen genren opuksiin ja olen kiitollinen, jos olen saanut edes yhden hyvän vinkin per kirja. Mutta miten vaikeaa onkaan näitä oppeja ja neuvoja noudattaa. Olen aina ollut sitä mieltä, että asenne ratkaisee, aina. Onnellisuus löytyy itsestämme, se on fakta. Ja luonnosta. Voiko mikään muu elementti olla niin voimaannuttava kuin luonto!  Ja kun olemme löytäneet henkisen tasapainon, voimme tehdä kanssakulkijoimme elämästä jos nyt ei autuasta niin ainakin siedettävämpää. Eli nyt vain puita halaamaan!

Palaan lapsuuteeni, totta kai, sinnehän sitä tällä iällä usein palataan. Osasimme ulkoa kaikenlaisia rimpsuja, entisajan mantroja, Jaakobin poikien nimet muun muassa, mummini ne opetti: Ruuben, Simeon, Leevi, Juuda … Lapsena pelattiin paljon kortteja ja lautapelejä, Mustaa Pekkaa, Hullunkurisia perheitä, Afrikan tähteä, Monopolia, myllyä ja tammea, koko perhe olohuoneen tupakkapöydän ääressä. Siinä opeteltiin kärsivällisyyttä ja häviämistä, ryhmädynamiikkaa ja toisen ihmisen huomioonottamista joskus jopa siinä onnistuen. Ja saunan hämärässä löylyssä istuen tuli meditaatiokin tutuksi. Ja aamuisin oli ihana herätä tulen rätinään hellassa ja odottaa, kun mummi tuo navetasta lämmintä lehmänmaitoa aamupuuron sekaan. Kaikki oli jotenkin niin ihanan yksinkertaista ja selkeää. Murheita varmasti oli, mutta niillä ei lapsia kuormitettu.

Minun ikäpolveni asui käytännöllisesti katsoen koko lapsuutensa metsässä, siellä leikittiin, sieltä haettiin polttopuita ja kerättiin marjoja, siellä hiihdettiin ja tehtiin lumilinnoja. Ja mummit jakoivat elämäntapaohjeita, niistä olisi saanut montakin kirjaa kasaan. Ruumiillinen työ takasi hyvät yöunet ja hyvän ruokahalun, minä en ainakaan koskaan lapsena kuullut kenenkään aikuisen uniongelmista. Voi olla, että niistä ei vain puhuttu. Tai voi olla, että niitä ei yksinkertaisesti ollut. Jotenkin tuntuu, että vaikka elämä oli karumpaa, ihmiset olivat oikeasti onnellisempia ja tasapainoisempia, jokainen tiesi paikkansa ja teki omat työnsä ahkerasti ja tunnollisesti.

Nyt kun toivon mukaan löydätte onnellisuuden, voitte ruveta toteuttamaan uudistunutta ihanaa minäänne näin joulun alla. Antakaa hyvän kiertää. Kootkaa yhteen muutama perhe ja ottakaa kummilapsi, vaikka pieni tyttö Nepalista. Muutama euro per perhe kuukaudessa voi pelastaa pienen ihmisen. Kutsukaa runsaaseen joulupöytäänne joku yksinäinen sukulainen, naapuri tai työkaveri. Voi olla, että monelle suomalaiselle tämä on outo ajatus, mutta kannattaa kokeilla, siitä tulee hyvä mieli niin kutsujalle kuin kutsutullekin. Vanhoja tapoja ja tottumuksia voi alkaa pikku hiljaa ravistella. Kenenkään ei pitäisi olla jouluna yksin – ellei itse halua. Ja yrittäkää edes hieman rajoittaa lahjamäärää, koska tavara ei tee ketään oikeasti onnelliseksi. Jos ja kun kuitenkin teette lahjahankintoja, ostakaa kotimaista, jokainen tajuaa sen työllistävän vaikutuksen ilman Tilastokeskuksen katsauksiakin.

Romaanini PALUU on saamassa uuden nimen – SEURAA MINUA. Kannessa on valokuva enoni maalauksesta, jonka nimi on Follow me, jolla hän voitti aikoinaan Torontossa ensimmäisen palkinnon. Muistoksi jäi minulle vain tämä valokuva.