Miksi totuutta ei saa kertoa? Pillereitä, LSD:tä, Valiumia …

Minulla on nuori ystävä, joka kirjoittaa kolumneja kouvolalaiseen sanomalehteen. Nimitän häntä tässä Ilpoksi. Ilpo opiskelee näyttelijäksi lontoolaisessa East 15 – teatterikorkeakoulussa. Hienoa!  Hakijoita hänen vuosikurssilleen oli yli 3000. Lahjakas ja komea nuorimies, jolla on loistava tulevaisuus. Hänen viimeisintä kolumniaan ei julkaistu, liian raju, perusteli sanomalehden päätoimittaja. Aihe kertoi huumeiden käytöstä ja siitä, että ainakin Lontoossa sitä on koko ajan tyrkyllä ja siitä, että sitä kaikki käyttävät, opettajien siunatessa asian tokaisemalla, että: ”Voitte käyttää huumeita. Se on ookoo – fine, kunhan työskentelette täällä täysillä.”

Ilpo itse kertoo: ”Ymmärsin olevani suuressa maailmassa, jossa kaikella on hintansa. Unelman eläminen todeksi vaatii todeksi elämisen sietämisen. Näyttämön loiston takana on koristeltujen kulissien takapuoli, joka voi maalaamattomuuttaan olla karu ja armoton.”

Olisin suonut Ilpon kolumnin julkaistavaksi, vaikka jossakin valtalehdessä, esim. Helsingin Sanomissa. Suomesta lähtee ulkomaille vuosittain tuhansia nuoria vaihto-opiskelijoiksi, työharjoittelijoiksi, töihin. Olisin suonut heille ja heidän vanhemmilleen tämän kolumnin tuoman informaation Euroopan huumetilanteesta. Käsittämätöntä, että vieläkin nämä asiat ovat meille tabuja. Miksi totuutta on niin vaikea kertoa ja sietää? Totta kai se aiheuttaa pelkoa ja ahdistusta, mutta niin sen pitääkin. Huumetarinoissa ei todellakaan ratsasteta auringonlaskuun, niissä vammaudutaan henkisesti ja fyysisesti loppuelämäksi, tai kuollaan. Ja kun nuori, joka on itse paikan päällä kokemassa ja näkemässä tämän helvetin, raportoi siitä meille nukkekodin asukkaille, juttua ei julkaista!  Ilpo on vahvan itsetunnon omaava nuori, joka selvisi rankoista opiskeluvuosista kunnialla ilman huumeita. Voi vain toivoa, että muutkin kurssilaiset selvisivät. Nähtäväksi jää, minkälaiset arvet nämä vuodet Ilpoon jättivät. Hän palaa kohta Suomeen monta kokemusta rikkaampana, kypsänä aikuisena, jolla toivon mukaan on paljon annettavaa tälle yhteiskunnalle sekä näyttelijänä että kirjailijana.

Itse asuin pari vuotta ulkomailla runsaat 40 vuotta sitten. Olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja täyttänyt 19-vuotta, kun Suomi alkoi tuntua pieneltä ja tunkkaiselta. Vaikka olen 60-luvun nuori, omanlaiseni hippi, huumeet eivät koskettaneet meitä mitenkään. Miksikö ei? Koska niistä ei puhuttu. Niistä ei varoitettu. Eli niistä ei tiedetty yhtään mitään. Jos esimerkiksi Zϋrichin diskoissa joku olisi tullut tyrkyttämään huumeita, olisin saattanut kohteliaana ihmisenä suostua kokeilemaan. Jokin varjelus minulla oli, olkoonkin se vaikka tyhmyyttä tai sinisilmäisyyttä tai matkassani oli suojelusenkeli. Olen jälkeenpäin kauhulla ajatellut toisenlaista vaihtoehtoa, mahdollisia vääriä valintoja, Zϋrichän oli jo tuolloin huumeiden keskus. Kysymys ei ole viime kädessä siitä, luotatko jälkikasvuusi vai et. Kysymys on siitä, että maailma on paha. Se on totuus ja sen kanssa on elettävä ja tunnustettava elämän realiteetit. Kaikkia nuoria yhdistää kuitenkin sama toive: halu elää ikuisesti. 

Kielikurssi Maltalla? Ihanaa, sinne, sanoo naapurin nuori tyttö, juuri 16 vuotta täyttänyt. En puhu mitään, en onnittele, en ota kantaa hänen lähtöönsä. Mutta tiedän, mitä hänellä on vastassa. Paljon kontakteja erimaalaisiin, ehkä elinikäisiä ystäviä, kielitaito karttuu ja jos rahat loppuvat, isi ja äiti lähettävät lisää. Siellä odottaa kokonainen kielikurssilaisten baarikatu, jossa kotoa pois päässeet keskenkasvuiset totuttelevat aikuisten maailmaan, ryypätään ja rellestetään aamun koittoon saakka. Joka ikinen yö. Enkä mene vannomaan, etteivätkö myös huumeet olisi mukana kuvioissa.

Tämän kirjoituksen myötä uin vähän aikaa itsekin syvissä vesissä. Lähden kävelylle syksyiseen metsään ja ajattelen pieniä lastenlapsiani. Tiedän, että heidän ollessaan aikuisia maailma ei ole enää sama kuin se on tänään. Kaikki muuttuu, se on fakta, mutta toivon, että ne arvot ja perinteet, joita siirrämme näille pienille itävät heissä ja tekevät heistä vahvoja ja omilla aivoillaan ajattelevia yksilöitä - suojelusenkeliä unohtamatta.

Kirjoittamisesta

Kirjailija Taija Tuominen kouluttaa meitä kirjailijanplanttuja marraskuussa Lahdessa. Olen arvioinut hänen kirjansa Minusta tulee kirjailija (2013) helmikuun 2014 blogissani. Odotan mielenkiinnolla tapaamista hänen kanssaan. Uskon, että saan varteenotettavia viime käden vinkkejä ennen PALUU:n julkaisemista. Olen jumiutunut, täytyy myöntää, jatkuvaan hiomiseen. Tämä on käsittämätöntä, mutta varmaankin tarpeellista – vai onko? Tänään, ja enää vain tänään, käyn tekstin läpi ja teen ne muutokset, jotka vielä katson tarpeellisiksi. Jos nyt kirjoittaisin LÄHTÖ-romaania, tekisin huolellisempaa työtä, tai sitten en. Mutta vimma oli niin kokonaisvaltainen, etten olisi mistään löytänyt samanlaista kärsivällisyyttä kuin tämän jatko-osan kanssa. Määrätyt asiat piti kertoa, ne olivat kuin tulppa aivoissani, ja kun sain kaiken ulos, uskomaton rauha laskeutui sisimpääni. Niin runollista, mutta niin totta!

Älä koskaan luovu unelmistasi!

Tässä hän leikkii, pikkuinen Eevi, Diesel kainalossa. Muutaman vuoden kuluttua hän on pieni koululainen, seuraavassa hetkessä hän pääsee ripille, aloittaa lukion ja suunnistaa maailmalle. Voi miten ikävöin häntä jo nyt!