Monia maailman sodat ja
tappamiset eivät hetkauta puoleen eikä toiseen. Mutta auta armias, kun Itella
julkaisi Tom of Finland – postimerkit, johan otettiin kantaa! Ja hyvä niin, meillähän on kaikilla tässä
maassa oikeus omaan mielipiteeseen.
Viikko sitten vietin
Helsinki-päivän, ihan itsekseni. Kävelyä Espalla, fiilistelyä vanhoilla
opiskeluajan asuinalueilla, mm. Punavuoressa. Eduskuntatalon portailla näin
parin ministerin kulkevan rinta rinnan keskittyneinä vakavaan keskusteluun.
Katselin kunnioituksen vallassa isoa rakennusta, jossa säädetään koko
valtakuntaa koskevat lait, tehdään aloitteet, istutaan valiokunnissa,
neuvotellaan, jahkaillaan, riidellään – ja saadaan kansan kurat niskaan, koska
teit mitä vain niin väärin teit. Enpä kadehdi.
Helsinki on
teatterikaupunki, yhteensä melkein 100 teatteria tai näyttelevää ryhmää.
Valinnan varaa on. Täällä voit nähdä näytelmiä, joita olet aina halunnut nähdä.
Menisinkö illalla Kansallisteatteriin katsomaan Tšehovin Vanja-enoa vai
Helsingin kaupunginteatteriin katsomaan Tšehovin Vanja-enoa? Mitä? Molemmissa
sama näytelmä! Mitä järkeä? Että hupsista vain, olipa yllätys, näyttelijät
varmaankin ajattelivat! Mistä he siellä kaljalla istuessaan sitten
keskustelevat? Eivätkö he puhu niistä näytelmistä, joissa esiintyvät? Vai eikö
Kansallisteatterin porukat saa olla kontaktissa kaupunginteatterilaisten
kanssa? Vai keskustelevatko he muustakin kuin näyttelemisestä? Ainakaan
Ryhmäteatterin näyttelijät eivät puhu viereisessä kapakassa näytöksen jälkeen
oikeastaan mitään, tuijottavat hikisinä seinää ja tilaavat lisää olutta. Rankka
ammatti, kuka siinä nyt mistään näytelmistä enää jaksaa jauhaa.
Vietin pari tuntia viihtyisässä
Kirjasto 10:ssä Postitalossa, selasin musiikkialan lehtiä ja kuuntelin kuulokkeista
Brucknerin sinfoniaa nro 3. Vaivuin jonkinlaiseen nirvanaan ja unen rajamailla
siirryin jonnekin kauas, pois arjesta ja arjen hälinästä. Viikonloppuna oli
kuudennen lapsenlapseni ristiäiset, vanhin täyttää ensi sunnuntaina 4 vuotta.
Veljeni, joka matkustaa joka syksy lomalle Marokkoon, lupasi tuoda näille
lapsukaisille lisää puusta veistettyjä kyitä, siitä yhdestä kun tapellaan joka
ikinen päivä. Väsäsin ristiäisiin pikkumiehelle runon niin kuin kaikille
muillekin ja luin sen kun vauva oli ensin kastettu. Tai siis itkin sen läpi. Seisoin
ensin runo kädessäni minuutin pari ja etsin katseellani pelastajaa. Onneksi
nuorimmaiseni, joka on näytellyt pienen ikänsä, oli valmiina. Hän pystyisi
lukemaan runon runona ilman että maailmankaikkeutta syleilevä isovanhemmuus
salpaisi hengityksen ja avaisi kyynelkanavat hyvässä lykyssä koko illaksi.
Mutta selvisin! Pikkuinen Tapio Jaakko nukkui vauvanunta koko seremonian ajan, mutta luen runon
hänelle sitten uudelleen, kun hän vähän kasvaa. Ja voin nyt paljastaa, että
lahjatauluni oli nappivalinta. Ostin Galleria Uudesta Kipinästä Lahdesta Heli
Hyytiän taulun, jossa kettu kävelee metsässä, Tapion valtakunnassa. Tähän
saumaan iski siis tämä kuuluisa intuitioni, vaikka vauvan nimen kuulin vasta
ensimmäistä kertaa ristiäisissä.
Paluu-romaania hion, hion ja
hion … Yöllä herään tuskanhikisenä, kun tajuan, että kappaleessa 19
lauseenvastikkeen jälkeen ei tule pilkkua … Ja sitten se yksi
possessiivisuffiksi, sekin vielä, lisään sen heti aamulla. Mutta jossakin vaiheessa
on vain lopetettava. Vai hautaisinko käsikirjoituksen muovipussissa maahan pois
kiusaamasta, kuten eräs kuuluisa miespuolinen kirjailija teki taannoin? Sieltä
hän sitten kaivoi sen esiin ja lähetti saman tien kustantajalle. Kirjoitan myös
kolumneja pohojalaasiin paikallislehtiin ja yritän päivittää tätä blogiani
silloin kun jotakin asiaa tuntuu olevan. Sen verran hektistä on ollut, etten
ole ehtinyt oikeastaan lukea kuin Kirjailija-lehteä ja Kritiikki-lehteä.
Henning Mankellin Isidor-kirja on puolessa välissä, teen siitä jonkinlaisen referaatin
myöhemmin. Teksti ja tarina ovat todella huikeita, raju elämänkohtalo 1800-luvun
puolivälin Ruotsista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti