Viimeistelen Paluu-romaania Karjalohjan ihanissa maisemissa
Lohjanjärven rannalla. Hiljaisuus ympärillä on käsinkosketeltava. Pienellä
saarella pitävät majaa kymmenkunta merimetsoa kaulat ojossa, suunnittelevat
varmaankin muuttomatkaa. Työhuoneeni ikkunasta näen joutsenpariskunnan
poikasineen. Hanhiaura ylitti juuri lahden, oravat kisailevat puissa. Mutta ei
auta, verhot kiinni ja tekstin kimppuun. Tosin yleensä istun terassilla kirjoittamassa
ja katselen järvelle.
Karjalohja on vanha kulttuuripitäjä. Innoitusta työlleen on
Karjalohjan maisemista hakenut moni taiteilija/kirjailija, mm. Zacharias
Topelius ja Mika Waltari. Entisessä punamultaisessa kansakoulussa toimii viihtyisä
kirjasto, jonka yläkerta on pyhitetty taidenäyttelyille. Karkalin luonnonpuisto on yksi Etelä-Suomen
hienoimmista lehtoalueista. Sen maisemassa on oma leimansa niin keväällä,
kesällä kuin syksylläkin. Keväinen vuokkoloisto on vertaansa vailla ja
syksyinen ruska hohtaa mitä moninaisimmissa väreissä. Karkali on avoinna
retkeilijöille, mutta kulkea saa vain viitoitetuilla reiteillä. Ja veneellä
sinne hurauttaa kymmenessä minuutissa.
Kylässä on kivikirkko, kauppa, Unkan legendaarinen baari,
terveyskeskus, apteekki … Ja koska täältä on vain tunnin matka pääkaupunkiin,
kulttuuriväki on myös löytänyt tienoot. Näin näyttelijä Kai Lehtisen Salessa
viikko sitten keskellä päivää peliautomaatilla. Hän hymyili minulle ja meinasin
pyörtyä, kuten varmaan moni muukin ennen minua! Nämä ihmiset täällä ylipäänsä
ovat uskomattoman avoimia ja välittömiä, tuntemattomat vastaantulijat pysähtyvät
juttelemaan ja kertovat itsestään avoimesti, pyytävät kahville. Pohojanmaalla
(sori vaan pohojalaaset) en tällaiseen ole tottunut, siellä kun jokaista
oudompaa kanssakulkijaa katsellaan kyräillen puhumattakaan, että joku tulisi
juttelemaan. Maaperässä saattaa täällä olla jotakin. Vai onko se tämä upea
luonto, mikä tekee ihmisistä onnellisia? Täällä kaikki hymyilevät!
Musiikkia
Karjalohjan kirjastosta lainasin CD-levyn, kiinnostavan
sellaisen. Levyn nimi on La vie est une
fête eli Elämä on juhlaa. Rakastan ranskankieltä. Irina Björklundin
herkät, unenomaiset tulkinnat suomalaisista lauluista saavat ihon kananlihalle,
joka ikisen kappaleen kohdalla. Suosikkini on ilman muuta Tapio Rautavaaran
säveltämä Sininen uni eli Le rêve bleu.
Tätä laulua laulan lastenlapsilleni, kun nukutan heitä - Joka ilta kun lamppu
sammuu… Toinen suosikkini on Kauas pilvet karkaavat eli Au loin s´envolent les nuages, jonka Markus Allan esitti Aki
Kaurismäen samannimisessä elokuvassa v. 1996.
Taidetta ja
apinataidetta
Mietinnässä on kuudennelle lapsenlapselleni ristiäislahja.
Menin menneellä viikolla 2-vuotiaan Julian-pojan kanssa Lahdessa toimivaan taidelainaamoon
(Galleria Uusi Kipinä) tutkailemaan, josko löytyisi jokin kiva, kaunis,
esittävä ja iloinen taulu/maalaus/muu taideteos. Pieni poika istui rattaissa,
katseli esillä olevaa kokoelmaa ja sanoi hiljaisella äänellä: Minua pelottaa. Niin minuakin, vastasin.
Kotona sitten klikkauduin taidelainaamon sivuille, 816 taulua, joista ehkä 5 –
6 sellaisia, että voisi ostaa pienelle miehenalulle lahjaksi. Valtaosassa tauluista
oli niin abstrakteja, etten varmasti tietäisi, miten päin ne seinille
ripustaisin, osa oli tummia ja pelottavia. Osassa oli kummituksia, pääkalloja,
perseitä, pitsistä nyplättyjä peniksiä, yhdessä taulussa lyijykynäsotku (ihan
totta), yksi oli iso musta akryylille maalattu musta neliö, jonka nimi oli nerokkaasti
Musta neliö. Mutta minähän en
taiteesta mitään ymmärrä. Mona Lisakin oli aikoinaan pettymys. Jos se olisi
ollut Louvressa ripustettuna muiden taulujen joukkoon, olisin saattanut ohittaa
sen parissa minuutissa sen kummempia ihmettelemättä.
Ottaisinko nyt yhteyttä Heikki
Lehtosaareen, joka kerää apinataidetta? Hänellä on mm. Tarzanissa
esiintyneen Cheetah-simpanssin tekemä maalaus ja satoja muita, todella kauniita
eri apinoiden tekemiä maalauksia, joissa väripaletti on kohdallaan. Säästääkseni
aikaa valitsin sittenkin taidelainaamon kahdesta taulusta toisen, en vielä
kerro kummanko: Tippukiviluola (Ritva
Reinilä, puupiirros, etsaus), kuva esittää kirahvia. Metsärinne ja kettu (Heli Hyytiä, puupiirros), kuvassa on
metsärinne ja kettu.
Ostin varmuuden vuoksi akryylivärit, kasan siveltimiä ja
pari maalauspohjaa. Ehkä maalaan tästä lähtien omat tauluni, suvussa on
montakin taiteilijaa, joten haluan ainakin kokeilla, olisiko minusta siihen.
Oppikoulussa sijoituin kerran 3:ksi Vaasan alueen koulujen maalauskilpailussa,
työ lähti sittemmin rundille jonnekin, enkä ole sitä sen kummemmin nähnyt. Ja
jos tauluista tulee hyviä, voin aina väittää, että ne ovat apinoiden maalaamia.
 |
| Vielä vihertää .. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti