Stieg Larssonia ja kannanottoja

Stieg Larsson – idealisti, journalisti ja kirjailija (1954 - 2004)

Elämä on kummallista. Varsinkin Stieg Larssonin elämä, tai siis oli. Luin kyseisestä ruotsalaisesta kirjailijasta kertovan kirjan Stieg Larsson – idealisti, journalisti ja kirjailija (Jan-Erik Pettersson, 2010, Helsinki-kirjat Oy). Kirjan alussa matkataan Stiegin lapsuuden ja nuoruuden maisemissa, kouluissa, kylissä ja taloissa, joissa hän elämänsä aikana asui. Stieg kiinnostui jo varhain politiikasta ja journalistina taisteli sinnikkäästi äärioikeistoa ja fasismia vastaan. 1980-luvulla hän oli todistamassa sitä tosiasiaa, että rasistisesta väkivallasta oli tullut osa ruotsalaista arkea. Larssonin elämäkerta kuvaa myös Millenium-sarjan taustoja, itsehän hän ei koskaan ehtinyt nähdä suosiotaan. Hänen elämäänsä värittivät uskomattomat seikkailut henkensä kaupalla mm. Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Kirja on erittäin pikkutarkka ja informatiivinen katsaus fasismin ja uusnatsien uhoon ympäri maailmaa, Stieg tunsi lähes kaikki eri ryhmittymät maailmanlaajuisesti, näin hän pystyi tarkkailemaan ja havainnoimaan, mitä tuleman piti.

Lokakuussa v. 2004, juuri Millenium-sarjan julkistamisen kynnyksellä, Stieg kuoli sydänkohtaukseen. Seurasi yleinen alakulo, mutta prosessi jatkui ja maailmanvalloitus alkoi. Yhtäkkiä Ruotsi, joka oli tunnettu vakavista romaaneistaan, nousi dekkaritilastojen kärkeen. Millenium-sarjaa myytiin muutamassa vuodessa ympäri maailmaa 26 miljoonaa kappaletta. Sanomattakin on selvää, että Lisbeth Salanderin esikuvana kirjoissa toimi Peppi Pitkätossu (Astrid Lindgren), joka ilmestymisensä aikoihin sotien jälkeen aiheutti valtavaa arvostelua. Että tällainen tyttö!

Larssonin romaaneissa heikoista tulee oikeudettomia ja heille käy huonosti. Lisbeth joutuu lapsena laitokseen ja ihmiset, joiden piti häntä suojella, käyttävät häntä hyväkseen ja raiskaavat hänet. Joukkojulmuus heikkoja kohtaan juontuu häpeän vuosille 1935 – 1975, kun Ruotsissa pakkosteriloitiin 60 000 ihmistä sillä varjolla, että he olivat heikkoja ja tylsämielisiä. Myös sosiaalisesti syrjäytyneitä naisia steriloitiin pakolla. Toiminta oli täysin fasistista, lisäksi kyseessä oli halveksunta naisia kohtaan. Kehitysvammaisia käytettiin ihmiskoe-eläiminä.

Stiegin kuoleman jälkeen alkoi vimmaisa perintökiista, joka jatkuu yhä. Avovaimo Eva Gabrielsson, jonka kanssa Stieg asui 30 vuotta, jäi osattomaksi. Naimisiin he eivät menneet, koska Stieg ei halunnut, että fasistit löytävät Evan virallista tietä. Eli merkintä papereissa olisi johdattanut vainoajat suoraan Evan kimppuun. Neljäs osa Millenium-trilogiaan on vaiheessa ja sen loppuunkirjoittamisesta kiistellään yhä.

Odotin silti, että kirjassa olisi edes hieman valotettu Stieg Larssonia ihmisenä. Miten hän kohtasi kanssakulkijat, minkälainen hän oli siviilissä, minkälainen läheisilleen. Oliko hän herkkä, empaattinen, ystävällinen? Mutta ehkä sillä, että nämä henkilökohtaiset asiat jätettiin melkein tyystin pois, suojeltiin jäljellejääneitä ystäviä ja sukulaisia.

Kannanottoja

 

Maailmantilanne ahdistaa meitä monia. On silti vähintäänkin järkevää ja kohteliasta ottaa asioista ja niiden taustoista selvää, ennen kuin alkaa soimata. Jos joku heittää kiviä tai ampuu tai edes uhkaa väkivallalla, tilanne ei ole hetkessä syntynyt, taustalla saattaa olla vuosikymmenten patoutumat, viha ja turhautuminen. Valtio on vähän niin kuin ihminen, olemme kaiken sen summa, mitä olemme elämämme aikana oppineet ja omaksuneet, minkälaisessa kulttuurissa eläneet ja mistä tai keneltä olemme oppimme ammentaneet. 

”Mediasodassa maksetut kirjoittajat ja hyväuskoiset hölmöt ovat normaalia nykyaikaa.” Tämän luin jostakin. Minusta tässä on vinha perä. On näitä todellakin maksettuja provosoijia, joiden kirjoituksia monet lukevat suurena totuutena. Meissä asuu edelleen painettuun sanaan uskomisen peikko. Emme uskalla kyseenalaistaa puhumattakaan, että olisimme eri mieltä. Tai emme viitsi. Antaa olla. Tai sitten kirjoitamme vastineen toisensa perään - asian vierestä.

Varsinkin nettikirjoittelu antaa mahdollisuuden anonyymiin mielipiteenvaihtoon. Mutta älkäämme tehkö sitä kenenkään kustannuksella. Pakko ei ole loukata tai antaa ymmärtää, että kyllä me tiedämme, sanokaa mitä sanotte, koska emme me useinkaan aina oikeasti tiedä. Liikkeellä on ylenpalttisesti mutua, musta tuntuu – tietoa. Olen aina peräänkuuluttanut sitä, että mielipiteensä täytyy perustella tai jos teilaa jonkin asian, on tilalle esitettävä jotakin uutta, uudenlainen ratkaisu, toisenlainen tapa toimia. Erilaisuuden sietokyky joutuu näinä päivinä usein koetukselle, mutta silti olen sitä mieltä, että suvaitsevaisuus on sivistystä koskee se sitten uskontoa, ihonväriä, kieltä, seksuaalista suuntautumista, ikää tai jotakin muuta ominaisuutta ihmisessä.

Joskus emme näe metsää puilta ja takerrumme pikkuasioihin. Olen joskus kirjoittanut muistikirjani sivun reunaan Saatana asuu yksityiskohdissa. Näinhän se useimmiten on, emme näe kokonaisuutta, vaan tuomitsemme kanssakulkijamme jonkin pienen yksityiskohdan takia; liian pullea, liian laiha, rumat silmälasit, epämuodikkaat vaatteet. Liian herkkä, liian kova. Mutta kaiken takana on aina ihminen, joka ei taatusti halua loukata ketään vaikka pukeutuisikin menneen kauden ulsteriin. Sitten pääsenkin lempiaiheeseeni eli koulukiusaamiseen. Nyt on koko some pullollaan tykkäämisiä ja hehkutusta, kun eräs nuorukainen oli ojentanut bussissa laumaa jästipäitä, jotka olivat kiusanneet oikein urakalla nuorta poikaa. Jos joku puolustaa kiusattavaa, asiasta tehdään iso haloo. Masentava ilmiö. Minusta pitäisi olla itsestäänselvyys, että hädässä olevaa autetaan ja väkivaltaan puututaan oli se sitten henkistä tai fyysistä. Eli Suomi sai uuden sankarin ihmisestä, joka teki sen minkä pitäisi kuulua normaaliin elämään joka ikisen kohdalla. 

Ystävällinen sana ja pieni hymy kanssakulkijalle voi pelastaa hänen päivänsä. Tiedän kokemuksesta, että esimerkiksi surun hetkellä ihmiset saattavat kaikota ainakin joksikin aikaa ympäriltäsi. Se ei ole välttämättä epäkohteliaisuutta, ei vain tiedetä, mitä pitäisi sanoa ja silloin otetaan etäisyyttä. Aina ei tarvitse sanoa mitään, riittää kun halaat tai puristat kädestä. Positiivinen asenne tilanteessa kuin tilanteessa kannattaa aina. Toki haluamme, että meidät muistetaan iloisena ja empaattisena ihmisenä, joka auttoi, kannusti ja huolehti. Ja jos elämä joskus tuntuu raskaalta, listaa kaikki hyvät asiat paperille, huomaat, että niitä on sittenkin enemmän kuin huonoja.