Draamaa ja kirjoittamisen opetuksesta

Draamakurssi Lahdessa 2.11.2013

Sain mahdollisuuden osallistua Salpausselän Kirjailijat ry:n järjestämälle draamakurssille pyhäinpäivänä täällä Lahdessa. Kurssin veti taitavaan ja innostavaan tyyliinsä Harri Istvan Mäki Oriveden Opistolta, kirjailija, ohjaaja, käsikirjoittaja, luennoitsija … ja mitä vielä! Hän valotti mm. teatterin ja näyttelemisen alkumetrejä. Aikojen alussa klaanit kokoontuivat tulen ääreen kertomaan tarinoita. Pikku hiljaa joku oivalsi, että tarinan voi esittää draamana. Ensin joku ”näytteli” yksinään, seuraavassa vaiheessa eri roolihahmot astuivat näyttämölle. Myös teatterirakennukset alkoivat kehittyä. Esimerkkien voimin hän kertoi niistä reaktioista ja tunteista, joita katsojan/kuuntelijan mielessä tai sielussa tapahtuu näytelmän aikana. Näyttelijä näyttelee (!), katsoja reagoi tunteillaan, draama tapahtuu katsojan mielessä.

Teatterihan on yhteisötaidetta, reaktiot ovat kollektiivisia, kaikki purskahtavat nauruun samaan aikaan tai alkavat nyyhkiä saman kohtauksen aikana. Kirjaa luet yksin ja elokuvaakin saatat katsoa yksinäsi kotisohvalla, teatterissa alat nauraa, kun muutkin nauravat ja itku tulee herkemmin, jos kaverisi viereisellä penkillä kaivaa nenäliinan esiin. Näinhän se on!

Keskusteltiin draaman kaaresta, teemoista, teatterirakennuksista, amfiteattereista ja siitä, miten teatteri tarjoaa katsojalle suuren illuusion, jossa kuvitteelliset hahmot näyttelevät tunteita. Näytelmällä pitää olla teema, aihe ja sanoma. Jokaisella yhteisöllä ja kansakunnalla on omat arvonsa ja norminsa, joiden puitteissa sanomaa tulee käsitellä, ettei uskottavuus kärsisi. Tekstin pitää tavalla tai toisella istua ympäristöön ja vallitseviin olosuhteisiin niin, että tapahtumiin ja henkilöihin on helppo samaistua; katsoja tuntee sääliä, pelkoa ja kauhua. Entäs jos tuossa olisinkin minä?

Minulle on aina ollut epäselvää se, missä vaiheessa romaania tai näytelmää pitää lopettaa uusien henkilöiden tuominen näyttämölle, tuotoksieni henkilögalleria kun on melko laaja. Nyt sekin selvisi! 2/3 tekstistä voi sisältää uusia henkilöitä ja juonenkuljetuksia, mutta siihen ei saa ympätä enää lisähenkilöitä viimeisen kolmanneksen aikana, muuten tarina ei lopu koskaan. Eli uusi info on pysäytettävä ennen kuin viimeinen kolmannes alkaa. Järkeenkäypää ja loogista! 

Palaan heti kun ehdin edellistalvena näytelmäkäsikirjoituskurssilla kirjoittamaani kokopitkään näytelmään. Jos joku henkilöhahmo vielä yrittää sisään viimeisen kolmanneksen aikana, en avaa sille ovea, olkoot vaikka jonkun päiväuni tai näky, sisään ei pääse, ellei ole antanut vihjettä itsestään ensimmäisen 2/3:n aikana. Mutta muistelen, että sinne ei kukaan enää loppupuolella edes pyrkinyt. Näytelmä kertoo Paulasta ja Jarista. Jari on Paulaa vanhempi ja rakentaa taloa, johon tulee myös lastenhuoneita. Paulaa alkaa ahdistaa koko perheenperustamisvimma, jonka syövereissä Jari on. LIsäksi Paulan ja Jarin erilaisuus ja erilainen suhtautuminen asioihin aiheuttaa konfliktin, joka purkautuu ... no enpä kerro enempää!

Haastatteluissa" pitäydy siinä, ettet kerro kirjastasi tai itsestäsi liikaa äläkä ainakaan paljasta kirjasi tarkoitusta", sanoi Harri Istvan Mäki lopuksi. Tätä mietin nyt.

Luento tai oppitunti, miten vain, herättää varmasti ajatuksia vielä pitkälle syksyyn. Jostakin syystä en kuitenkaan allekirjoita sitä, että näyttelijä ei oikeasti tunne vaan ainoastaan eläytyy tunteeseen. Näin Tšehovin Lokin edellistalvena Helsingissä (HEO, draamalinja 2, opinnäytetyö). Lokin Nina on yksi vaikeimpia naisrooleja Ibsenin Nukkekodin Noran ja Canthin Anna-Liisan lisäksi. Katselin ihastuneena ja osaksi kauhuissani nuorimmaiseni eläytymistä Ninan dramaattiseen rooliin. Näytöksiä oli 12 harjoitusten lisäksi. Elät, pelkäät, rakastat ja petyt, itket ja naurat näyttämöllä joka ilta katsojien silmien alla. Liikutat omaa psyykeäsi ja katsojien psyykeä, autat heitä kaivamaan esiin kaikki samat tunteet, jotka juuri toit heidän eteensä. Koska draama tapahtuu katsojan pään sisällä.

Näytteleminen on taitolaji, joka vaatii vahvan psyyken ja vahvan fyysisen kunnon. Täytyy myös hallita äänenkäyttö niin ettei ääni katoa, ja oikea hengitystekniikka on a ja o jaksamisen kannalta. Ja täytyy muistaa myös, miten suojelet itseäsi, että osaat hellittää roolihahmosta, kun näytöksen jälkeen kävelet kotiisi pimeänä syysiltana ja yrität taas olla oma itsesi; tiskit odottavat ja jääkaappi on tyhjä, imuroidakin pitäisi! Joskus Ryhmäteatterin esityksen jälkeen on mielenkiintoista mennä lasilliselle viereiseen kapakkaan ja katsella miten näyttelijät tulevat sinne ilman meikkiä, hikisinä ja uuvahtaneen näköisinä, kaikkensa antaneina, tavallisina ihmisinä! Ja lähtevät sitten pikkuhiljaa koteihinsa, odottavat ratikkaa tai bussia poissaolevan näköisinä seuraavan illan esitys jo takaraivossa.

Kirjoittamisen opetus

Vielä 80-luvulla piti puolustella sekä kirjoittamista että kirjoittamisen opetusta. Vai voiko romaanin kirjoittamista ylipäätänsä opettaa? Enemmistön mielipide on, että totta kai voi! Tälläkin hetkellä on erilaisia koulukuntia, yksi vannoo lyhyen ja ytimekkään lauserakenteen nimeen, yksi tarjoaa tajunnanvirtaa ainoana oikeana tapana esittää asiansa kirjallisessa muodossa jne. Jokainen kirjoittamisen opas on kirjoittajansa näköinen. Kuten jo aikaisemmassa postauksessani esitin, realismi nostaa päätään. Ihmiset haluavat taas oikeita tarinoita, uskottavia hahmoja ja yksinkertaista ilmaisua, tarinoita, joihin voi samaistua, miljöitä, jotka ovat tunnistettavia, joissa kuka tahansa meistä voisi asua tai työskennellä. Helpommin sanottu kuin tehty.

Meillä on Suomessa tämä sanataiteen mekka, Oriveden opisto, jota toki voi häpeilemättä verrata Iowan kirjoittajayliopistoon. Oriveden opistoa ylläpitää Kansanvalistusseura. Opistolla ovat saaneet perusoppinsa kirjoittamiseen ja kirjalliseen ilmaisuun monet arvostetutkin kirjailijat. On lyhytkursseja, pitempiä kursseja. verkkokursseja. Minulla oli onni takavuosina päästä LÄHTÖ-romaanin käsikirjoituksellani Oriveden Mestarikurssille, ilmainen viikko viehättävässä miljöössä samanhenkisten ihmisten ja hyvän opetuksen parissa. Sitä keskikesän viikkoa kannustavassa ilmapiirissä en unohda koskaan. Varsinkin ”oikeitten” kirjailijoiden vierailut olivat virkistäviä. Kuulimme, miten kivinen tie monellakin on ollut, ja miten ura lähti nousuun juuri silloin, kun alkoi usko koko hommaan jo mennä. Se on pienestä kiinni, olkoonkin, että kyse on sattumasta tai siitä, että kirjasi genre on oikea tai olet liikkeellä oikeaan aikaan. Siellä myös opin, että vaikka käsikirjoituksenne tulisi bumerangina takaisin, älkää lopettako missään tapauksessa kirjoittamista!

On palattava taas Aristoteleen runousopin äärelle. Tämä vaikeaselkoinen opus on saanut v. 2012 rinnalleen selitysoppaan: Aristoteleen Runousoppi - opas aloittelijoille ja edistyneille (useita tekijöitä).  Kirjan tarkoitus on selvittää, mitä Runousopissa sanotaan, mitä se tarkoittaa, miten se on ymmärretty ja miten se ylipäätään voidaan ymmärtää. Kirja sisältää myös Runousopin uuden, selkeän suomennoksen. Suomennoksen ovat laatineet Kalle Korhonen ja Tua Korhonen. Siinä myös oiotaan niitä väärintulkintoja, joita aikeisemmissa suomennoksissa on ollut.

Tässä on Pegasos, runoratsu, yksisarvinen tarueläin. Kerrotaan, että aina kun Pegasoksen kavio osui maahan, paikalle syntyi lähde. Halutessamme näemme Pegasoksen, sillä kun Pegasos kuoli, Zeus muutti sen tähtikuvioksi öiselle taivaalle. Samalla hetkellä, kun Pegasos muuttui tähdeksi, maahan leijaili valkoinen höyhen. Ja kun löydät valkoisen höyhenen, tiedät, että joku jossakin ajattelee sinusta kauniita ajatuksia!