Syksy, Paluu ja vähän novelleista

Syksy on totutusti toiminnallisuuden aikaa. On harrastettu, matkusteltu, vietetty 1-vuotispäivää ja 3-vuotispäivää, tyttären häitä ja ystävän firman avajaisia sun muuta.

Tässä syksyssä on kuitenkin jotakin erityistä, mutta en kuitenkaan keksi miten tämä eroaa edellisistä syksyistä. Olen kirjoittanut muutaman novellin, joista pari julkaistiin viikko sitten novelli.fi –sivustoilla (Pelko ja Toinen nainen) , mutta päätyöni kirjallisuuden saralla tällä hetkellä on kirjoittaa jatko Lähtö-romaanille, työnimenä on Paluu ja ehkä se jääkin kirjan nimeksi.

Olen ajatuksissani Kanadassa, luen matkakertomusta yhä uudelleen ja uudelleen ja olen kiitollinen siitä, että tein tarkat muistiinpanot sekä lentomatkoista että viikoista enoni luona Elliot Lakessa kolmisen vuotta sitten. Totta kai otin myös valokuvia. Olen aina ollut sitä mieltä, että yksi kuva vastaa tuhatta sanaa. Kun katson kuvaa, jossa enoni istuu pyörätuolissa terassilla tuliaisiksi ostamani lippalakki päässään, omituinen virne suupielissä, ”näen” paljon muutakin. Näen tunnelman, tai oikeastaan koen sen uudelleen, kuulen lintujen laulun ja naapurin Royn viheltelyn hänen tehdessään tonttien välille aitaa. Roy oli vanhan rouvan palkkaama rakennusmies, joka minut huomattuaan tarjosi oluen ja totta kai aito kanadalaiseen tapaan alkoi heti kertoa elämänsä traagista tapahtumaa, avioeroa. Erosta jotenkin selvittiin, mutta x-vaimo kiristää koko ajan lisää rahaa itselleen ja 12-vuotialle tyttärelleen, isän silmäterälle, jota mies ei ole nähnyt moneen kuukauteen, koska x-vaimo on päättänyt niin. Toivottavasti tilanne on rauhoittunut, mietin. Toisessa naapurissa asui pieni tyttö, joka myös istui pyörätuolissa, ikä ehkä noin 10. Tyttö ei koskaan puhunut mitään, mutta vilkutteli iloisesti aidan takaa. Kuulin jo tuolloin, että ennuste oli huono ja pelkään pahinta.

Pienen Elliot Laken asukkaat, enoni tuttavat ja naapurit menivät suoraan sydämeeni vilpittömällä ja ystävällisellä asenteellaan. Kukaan ei esittänyt mitään, ei yrittänyt olla parempi kuin olikaan, ei valehdellut eikä vehkeillyt. Imen itseeni ihmisten tarinoita ja heidän kertomuksiaan, ihmiset jotenkin vaistoavat, että haluan ja jaksan kuunnella heitä. Tosin kanadalaiset halusivat todella avautua, joskus se jopa huvitti. Sanoisin, että he olivat myös kiinnostuneita minusta ja kotimaastani, joku voisi nimittää sitä uteliaisuudeksi. En voi olla ihmettelemättä, miten samanlaisia me ihmiset pohjimmiltamme kuitenkin olemme. Meillä on samanlaiset toiveet, ilot ja pelot huolimatta siitä, mihin päin maailmaa ja mihin kulttuuriin olemme syntyneet. Elämä on jonkin tason taistelua ihan kaikkialla. Iloa tuovat lasten ja lastenlasten syntymät, jälkikasvu on todiste jatkuvuudesta, uudet ihmistaimet jatkavat suvun perinteitä ja muodostavat uuden lenkin pitkässä ketjussa. Ja tarina jatkuu.

Romaani on ja pysyy, kirja elää ja kirjailijoita ja kirjailijuutta arvostetaan kulttuurissamme edelleen. Realismi alkaa nostaa taas päätään. Keskustelin parin tuttavani kanssa juuri näistä asioista. Heitä scifi ja vampyyritarinat eivät ole koskaan kiinnostaneet, vaikka ovat melko nuoria ihmisiä. He haluavat tarinoita, joihin voi samaistua, jotka ovat uskottavia, jotka olisivat voineet tapahtua kaikille meistä.  Nykyihminen lyhentää melkein kaiken, tekstiviestit saattavat olla muutaman kirjaimen pituisia, mutta sanoma menee perille, samoin sähköpostit. Edgar Allan Poe määritteli novellin näin: luetaan yhdellä istumalla. Monet lukevat myös romaanin yhdellä istumalla, koska maalliset asiat tulevat keskeytyksen myötä helposti väliin ja pelkkä lukemisen keskeytys riittää tuhoamaan jännitteen tai tunnelman. Luulisi, että tähän saumaan iskisi novelli, short story, lyhyt kertomus, jossa on alku, keskikohta ja loppu, jossa tapahtumat on esitetty tiiviisti ilman selityksiä, jonka voi sopivasti lukea metrossa matkalla Vuosaaresta keskustaan kahvia pahvimukista hörppien. Mutta näin se ei ole. Miksikö ei? Suomessa on pula hyvistä novellikirjailijoista, tai novellikirjailijoista ylipäänsä. Vai onko? Mikähän mahtaa olla kustantajien ja kirjakauppojen osuus asiassa? Eikö novelli sittenkään myy?  Vaikka kanadalainen Alice Munro sai Nobel-palkinnon juuri novelliensa ansiosta, uskon että siitä huolimatta sen kummempaa novellin nousua emme tule kokemaan lähiaikoina, sääli sinänsä.

Monelle romaanikirjailijalle novelli on vaikea pala, totesin sen juuri luettuani kuuluisien suomalaisten kirjailijoiden joulunovellikokoelman. En viitsi nyt sitä tässä mainostaa, koska se oli .... no oli mitä oli. Ei novelliakaan tuosta vain kirjoiteta, minäkin olen sillä saralla todella vasta alkutaipaleella, mutta mielestäni täytyy suhtautua kunnioituksella ja vakavuudella kaikkeen siihen, mitä tekee, lukijaa ei saa aliarvioida.

Entä jos kirjoittaisi sellaisen novellikokoelman, jossa kaikki novellit liittyvät jotenkin toisiinsa ikään kuin jatkokertomuksena, kantavia teemoja novellista toiseen, vähän niin kuin tv-sarja? No niitäkin on tehty. Uskon kuitenkin, että informaatiovyöryn vastapainoksi ihmiset haluavat lukea paksuja romaaneja, sellaisia joihin voi viipyillen paeta, kääriytyä vilttiin ja laittaa kynttilä palamaan – ja lukea ja nauttia. Parhaimmillaan romaani on kertomista, tarina tai tarinoita, joiden sanoma voi avautua vielä pitkänkin ajan jälkeen. Ja ainahan kirjaan voi palata uudelleen ja uudelleen, myös e-kirjaan, jollet ole vahingossa deletoinut sitä bittiavaruuteen!

H-hetki lähestyy!