 |
| Syysterveiset! |
Haravoin pihaa, keltaiset vaahteranlehdet peittävät
suurimman osan pinta-alasta. Teen kaikki liikkeet hitaasti ja nautinnollisesti.
Ajatukset viipyilevät edellisillan kirjailijatapaamisessa Laihian kirjastossa.
Zen, sanoisin. Koko ilta oli jotenkin euforinen. Olin kuin unessa. Ääretön
hyvänolon tunne oli niin kokonaisvaltainen, että olisin voinut hyppiä ilmaan.
Vaikea sanoa, mistä se tuli. Kirjaston empaattisesta ja ystävällisestä henkilökunnasta,
meitä kirjailijoita kuuntelemaan tulleista ihmisistä, miljööstä? Mietin vielä
illalla teetä hörppiessäni tätä kokemusta. Kaiken järjen mukaan minun olisi
pitänyt olla helpottunut, kun tilaisuus oli ohi, mutta kun en ollut. Olisin
halunnut jäädä siihen positiivisen energian täyttämään olotilaan, joka aivan
varmasti johtui suureksi osaksi siitä, että tällä työpaikalla on hyvä henki.
Sitä se oli! Kukaan ei pomottanut, vaikka aivan varmasti työyhteisössä on sekä
esimiehiä että alaisia. Tuoleja järjesteltiin, kahvia keitettiin, iloista
juttelua kirjaesittelymme jälkeen, yhteystietojen vaihtoa ja kiitoksia ja hyvän
kotimatkan toivotuksia – kaikille tasapuolisesti.
Jatkan haravointia, availen varastojen, autotallin ja saunan
ovia, nuuhkin puuliiterin tuoksua, jonka voittaa vain perunakellarin tai navetan tuoksu. Haaveilenkin joskus vielä pääseväni navettaan, silittämään lehmän pehmeää turpaa
ja painamaan pääni sen lämmintä kehoa vasten. Mutta kun lähistöllä ei ole
ainuttakaan navettaa enää. No, jossakin niitä lehmiä on, koska kauppojen hyllyt
ovat pullollaan maitotuotteita, vaikkakin osin ruotsalaisia. Rakastan myös
possuja. Muistelen, miten paappa söi aina mummin tekemää sianpääsylttyä,
kolesterolista ei silloin puhuttu tai siitä ei mitään tiedetty. En ymmärtänyt,
mistä se sianpääsyltty tuli, koska vähän ennen joulua sika pääsi aina karkuun.
Yhtenä aamuna vain sitä ei enää ollut karsinassa. Vähän aikaa sitä aina
etsittiin, mutta asia unohtui pikkuhiljaa jouluvalmistelujen täyttäessä mielen.
Tutkailen mummolani kirjastoa. Niteitä ei ole paljon, ehkä
100 – 150. Tällä kertaa käteeni osui teos vuodelta 1958; Ethel
Arnolds-Hongisto: Elämisen taito.
Sivulla 11 on
tällainen kappale:
”Sielumme suuressa
arvoituksellisessa syvyydessä ovat kaikki kokemuksemme varastoituina. Siellä
ovat valoisat päivät, pimeät pelottavat yöt, siellä ovat ohikiitäneet ajatukset,
epämääräiset pelot. Kaikki tuntemamme kolkko kammo on siellä samoin kuin
hellimämme salainen toivo ja rohkeat toiveet, suuret suunnitelmamme, säteilevä
ilo, jota täynnä olemme olleet ja kokemamme katkera pettymys sekä raskas suru.
Siellä ovat voitot ja
tappiot, siellä ovat menestys ja vastoinkäyminen, onnelliset hetket ja
kiusalliset tilanteet. Siellä on kaikki, mitä olemme lukeneet, kirjoittaneet ja
osanneet. Niin, ei mitään siitä, mitä ihminen on kokenut, ole unohtunut –
vaikka hän niin luulee ja väittääkin – vaan se on kaikki hänen sielunelämänsä
piilokerroksissa.”
Mitenköhän tuon nyt kiteyttäisi? Minkä taakseen jättää, sen
edestään löytää, vai? Uskon, että mitään emme jätä taaksemme, jotkut asiat
saattavat tosin ”unohtua”, jotkut asiat painamme alitajunnan eri kerroksiin, ne
ovat siellä jossakin, meillä on sisäinen varasto täynnä elämänkokemuksia.
Joskus emme tiedä tai muista jotakin tapahtumaa, vaikka ”tiedämme että tiedämme”.
Joskus taas jokin asia tulee mieleemme oudossa asiayhteydessä.
Mutta itsetutkistelu kannattaa. Jonakin päivänä oivallamme
elämämme tarkoituksen, tai sitten emme. Mutta kannattaa ainakin yrittää. Mikä onkaan mieluisampaa kuin miettiä oman minän arvoitusta, olemmehan kaikkein lähimpänä juuri itseämme!
 |
| Tämä listakohan sen euforian loppujen lopuksi aiheutti? |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti