lauantai 7. syyskuuta 2013

Haltiakuusen alla




Salpausselän kirjailijat ry:n jäsenillassa 4.9.2013 esiteltiin teos Haltiakuusen alla – suomalaisia kirjailijakoteja.

Tekijät: Anne Helttunen ja Annamari Saure
Kuvat: Jari Suominen


Haltiakuusen alla esittelee kaikki tärkeimmät suomalaiset museoina toimivat kirjailijakodit. Mukana on 25 suomalaista kirjailijaa ja yli 30 erilaista kohdetta: syntymäkoteja, lapsuuden ja nuoruudenkoteja, itse rakennettuja taloja ja kesämökkejä. Kaksi museoista on ulkomailla.

Oli kiinnostavaa kuulla tekijöitten kuvaus kirjan kirjoittamisen ja valokuvaamisen prosessista. Matkakilometrejä syntyi noin 7000 ja aikaa kirjan tekoon kului kaiken kaikkiaan kaksi vuotta. Museoiden kanssa kuvausaikojen sopimiseen meni todella paljon aikaa. Ensiksikin piti jäljittää se henkilö tai se taho, jonka kanssa vierailua voi alkaa suunnitella, löytää museoiden vastuuhenkilöt. Kaikki museoiksi muutetut kirjailijakodit eivät olleet auki kuin tiettyinä viikkoina tai päivinä vuodessa, joku vain yhden päivän vuodessa. Johonkin sai avaimen naapurin papalta, joka ei enää jaksanut tulla itse kyseistä paikkaa näyttämään. Jotkut museot pysyivät kiinni perikunnan päätöksellä, että ovia ei aukaista kenellekään, eivätkä ne auenneet edes kirjan tekijöille.

Kirjan avulla voi suunnitella esimerkiksi lomamatkalle vierailuja joihinkin kohteisiin, kirjassa on selkeä kartta. Kauniit valokuvat henkivät sitä tunnelmaa, jossa kirjailija on elänyt ja ammentanut luovuutensa. Jari Suomisen valokuvat ovat upeita, luonnonvalossa ja pitkällä valotusajalla otettuja. Näin kuvista on tullut armeliaan pehmeitä ja persoonallisia. Töllien, puolilahojen mökkien sekä talojen ja jopa kartanoiden miljööt ruokkivat mielikuvitusta ja näin sieluni silmin kirjailijat työssään omien työpöytiensä ääressä, kuulin heinäsirkkojen sirityksen pihalla ja aistin auringonpaisteen ja maaseudun rauhan. Useat näistä museoista sijaitsevat juuri maaseudulla, muutamilla kirjailijoilla oli sekä kaupunki- että maalaisasunto kirjoittamista varten. Ja maallehan muutettiin aina kesiksi, usein koko perheen voimin.

Kiinnostavaa oli kuulla myös kirjailijoista sellaista tietoa, jota en tiennyt (tai muistanut). Kirjan tekijät mainitsivat moneen kertaan museoiden oivalliset ja työhönsä sitoutuneet oppaat, jotka valottivat myös kirjailijoiden luonnetta, pieniä tapahtumia tai muuten merkittäviä juttuja. Yksi kiinnostavimmista historioista oli Ilmari Kiannolla ja Kalle Päätalolla. Topeliuksen kaunis valkoinen kotikartano oli myös yllätys, sitä aina otaksuu, että luovuus syntyy nälästä ja siitä, kun lumi tupruaa tupaan nurkista. Mutta nyt ymmärrän paremmin senkin, miten onnellinen lapsuus vaikutti hänen tuotantoonsa ja kirjojen tunnelmiin.

Tällä iällä alkaa enemmän ja enemmän miettiä sitä, mitä meistä jää, kun lähdemme. Minkälaisen tunnelman tai minkälaista tietoa jätämme jälkeemme. Kaikki me haluamme varmasti, että läheisemme muistavat meidät ystävällisenä ihmisenä, joka auttoi, kun huomasi jonkun apua tarvitsevan. Joka kehui, kun muut polkivat lattianrakoon. Joka kiitti, toivotti hyvää päivän jatkoa tai hyvää viikonloppua! Joka otti huomioon. Joka ei mitätöinyt. Joka lohdutti, kun maailma murjoi. Kaikilta ei nykyään jää edes minkäänlaista kirjeenvaihtoa, mistä voisi jotakin tietoa ammentaa, kun kaikki on sähköisessä muodossa ja salasanojen takana. Ja onko kenelläkään aikaa tai tahtoa ruveta haastattelemaan aikalaisia siitä, minkälainen joku henkilö oli tai mitä hän oikein touhusi? Päiväkirjojen pitämisestä nyt puhumattakaan, kenellä nyt sellaiseen on enää aikaa, kun on niin paljon tärkeämpiäkin juttuja!

Olen ottanut varmuuden vuoksi pari kuvaa niistä työtiloista, joissa itse kirjoitan. Ensimmäinen on kaupunkiasunnossani Lahdessa ja toinen siellä Laihian mökillä, jonne matkustan muutaman kerran vuodessa. Esim. talvella, kun ulkona on vähän hämärää ja tuli palaa tuvan hellassa, tunnelma on unenomainen ja kirjoitan tajunnanvirtaa, johon sekoittuvat kaikki lapsuuteni, nuoruuteni ja aikuisuuteni tapahtumat ja tunnelmat.

Kun työtilani museoidaan :), vierailijat saattavat ihmetellä, että ai tuollainenko läppäri sillä oli, melko pieni näyttö. Miksi juuri Asus-merkkinen? Ja tuollainenko printteri, Canon? Ja käyttikö se vielä hiirtä? Ja mikä parasta, koko kirjallisen tuotantoni tuotokset, luonnokset, käsikirjoitukset, arvostelut ja lehtijutut ovat siistissä nipussa pienessä peltirasiassa muutamalla muistitikulla! Kätevää! Ei palonarkoja paperiarkistoja ja tilaa vieviä mappirivistöjä!


Raija Hautalan työpiste Lahdessa. Työtuoli (pyörivä ja pyörillä varustettu) ja mainio säädettävä atk-pöytä kierrätyskeskus Patinasta. 


Raija Hautalan kirjailijakamari Laihian mökissä. Pöytä ja tuolit kuuluvat mummoni isän tekemään kokonaiseen kalustoon, kalusteilla on ikää n. 85 vuotta, senkki 40-luvulta, räsymatot mummon kutomia. Taulut enoni Kanadassa maalaamia öljyväritöitä.