Demokratiaa ja viestintää
Miten toimii demokraattinen yhteiskunta? Sanasta demokratia
tulee mieleen kaikenlaista. Jo Rooman tasavallassa järjestettiin aikoinaan vaaleja,
mutta naiset, orjat ja suuri ulkomainen väestö eristettiin politiikasta.
Varakkaiden äänille annettiin enemmän painoarvoa, ja melkein kaikki
korkea-arvoiset virkailijat tulivat harvoista ylimysperheistä.
Meillä on siis äänioikeus (vaikka kaikki eivät sitä halua
käyttää), meillä on kokoontumisvapaus, meillä on lehdistön vapaus, meillä on
periaatteessa vapaus melkein mihin tahansa niin ettei kukaan puutu
tekemisiimme. Voimme matkustaa minne haluamme, kutsua koteihimme ketä haluamme
ja liittyä eri uskontokuntiin ja lahkoihin sekä eri poliittisiin puolueisiin. Voimme
lukea niitä kirjoja, joita haluamme tai olla lukematta. Vaikea edes kuvitella, että asiat olisivat
toisin, niin itsestään selvää tämä kaikki, olkaamme kiitollisia.
Kreikkalainen filosofi Platon vertaili demokratiaa
vaihtoehtoisiin monarkian (yksilön valta), oligarkian (pienen eliittiluokan
valta) ja timokratian järjestelmiin. Timokratiassa valta jakautuu omaisuuden
määrän ja yleisen kunnioituksen perusteella. No jaa, jotakin tuttua tässäkin!
Jos pitäisi arvottaa niitä vapauksia, joita
demokraattinen yhteiskunta kansalaisilleen suo, nostaisin ykköseksi
sananvapauden. Toisaalta demokraattiseen
yhteiskuntaan kuuluu myös ”oikeus tietää” yhteiskunnassa vaikuttavista
laitoksista ja voimista (Osmo A. Wiio: Cyranon nenä/pakinoita tieteen
maailmasta, v. 1990). Voisiko sen enää paremmin ilmaista! Meillä on oikeus
tietää! Olen ollut onnekas, koska aikoinaan olen
opiskeluaikana saanut osallistua professori Osmo A. Wiion viestinnän kursseille.
Sitten
tullaan tieteestä tiedottamiseen.
Tieteen itsensä kannalta on tiedottaminen eräänlainen velvollisuus. Äkkiseltään
ei kuulosta kauhean kiinnostavalta, koska usein tieteestä tiedottajat, yleensä
tiedemiehet itse, eivät aina pysty kansanomaiseen ilmaisuun. He käyttävät usein
ammattikieltä, puhuvat ikään kuin toisilleen. Tämän takia tarvitaan tulkkeja,
jotka ”kääntävät” meille tavallisille ihmisille tieteenharjoittajien ja
tutkijoiden aikaansaannokset. Näitä tulkkeja ovat tietokirjoittajat.
Hyvää ammattitaitoa toimittajalta (kuin myös
kirjailijalta ylipäänsä) on se, että hän tarkistaa asioita kohtuullisesti,
hänellä on velvollisuus tehdä niin. Riippuu tietenkin
asian tärkeydestä, mikä on kohtuullisuutta ja onko lähdetietoa ylipäänsä saatavana.
Viestinnän pelkoa (=viestintätilanteen pelkoa)
Siitäkin on tehty maakohtaisia tutkimuksia. On ihmisiä,
jotka pelkäävät tilanteita, joissa täytyy viestittää, ottaa kantaa,
esitelmöidä, palvella asiakkaita. Niitä, jotka eivät ole tehokkaita viestimään,
saatetaan syrjiä mm. työelämässä. Jos olet hakeutunut työpaikkaan, jossa
edellytys on esim. asiakaspalvelu, onko oikein, että tosipaikan tullen
ilmoitat, ettet pysty? Koska olet hiljainen ja vetäytyvä, ujo, menet kipsiin.
Saatat tästä syystä saada leiman otsaan kummajaisena, hiljaisena hissukkana,
joka mieluummin istuu suljetun oven takana työpöytänsä ääressä. Tosiasia on,
että työnantajat eivät halua hiljaisia, mukavia ihmisiä vaikka heidän
osaamisensa muuten olisi huippuluokkaa. Viestintätaidot on suuri etu ja
valttikortti työpaikassa kuin työpaikassa, tarvitaan niitä taitoja siinä työssä
tai ei. Vaikka me suomalaiset olemme vaiteliaita, ei tutkimusten perusteella
kuitenkaan päästä siihen johtopäätökseen, että pelkäisimme viestintätilanteita
muita kansakuntia enemmän.
Puukkojunkkareita
Television vaikutusta katuväkivaltaan ja ihmisen
käyttäytymiseen yleensä on tutkittu paljonkin eri kulttuureissa. Tutkimuksissa
lähdetään usein siitä, että ympäristötekijät, esim. väkivaltaiset elokuvat,
vaikuttavat käyttäytymiseemme. Lienee sekin pelkkä myytti. Mutta entä
perintötekijät? Tiedän, että on väkivaltaisia sukuja ja väkivaltaisia
sukupolvia, jo ennen television keksimistä olemassa olleita. Tästä todisteena
kerron teille kirjasta, jonka ostin viime viikolla Etelä-Pohjanmaalta
Laihialta.
Kirjan koostuu n. 150 vuoden ajalta Laihialla
tapahtuneista rikoksista tai oikeastaan kysymyksessä on kokoelma lehtileikkeitä
kirjan muotoon painettuna (Jouko Lehtinen: Laihia 150 vuotta otsikoissa, v.
2012).
Tulipaloja, tuhopolttoja, murhapolttoja, 5-vuotiaan
tulitikkuleikeistä alkanut palo, joka tuhosi koko kylän ja kaikki kotieläimet,
raiskauksia, tappoja, uhkauksia, vankina pitämisiä, puukotuksia häissä,
hautajaisissa ja syntymäpäivillä. Kymmeniä lastenmurhia. 5-vuotias ampui
vahingossa parivuotiaan veljensä, toinen lapsi ampui tahallaan tuomarin
6-vuotiaan pojan paimenessa ollessaan. Jopa kaksinnaimista. Useita
eläinrääkkäystapauksia. Ja lukuisia juttuja Amerikasta, jossa eteläpohjalaiset,
usein laihialaiset, puukottivat toisiaan. Ja istuivat pitkiä, jopa kymmenien
vuosien tuomioita amerikkalaisissa vankiloissa vaimojen ja lasten odottaessa
Laihialla.
Vuosina 1892 – 1926 pelkästään Laihialla murhattiin
puukolla tai pyssyllä 17 henkilöä. Loukkaantuneista oli vähemmän mainintoja. Tämän
lisäksi oli 28 lapsenmurhaa. Viinatehtaita hävitettiin 178 kappaletta. Tässä
kohtaa alkaa tosissaan miettiä mikä oli ympäristötekijöiden ja/tai
perintötekijöiden osuus, viinan osuus on kai jokseenkin ilmiselvää. Ihmishenki
saattoi olla puolikkaan viinapullon varassa. Tämä tilasto siis vain muutaman
tuhannen henkilön Laihialta.
Tuohon aikaa toimittajan rooli oli kantaaottavampi.
Lehtiotsikoissa tai itse jutuissa toimittaja saattoi ilmaista oman
mielipiteensä asiasta, esim. näin:
Veristä elämää Laihialla (puukotus)
Ei ole kaikki varkaat vielä kiinni (lammasvarkaus)
Laihialla hirmuisia murhia (ampumisvälikohtaus)
Kamala teko (junan alle heittäytyminen)
Sirpillä suolet pihalle (veljessurma sirpillä)
Pystyy ne naisetkin johonkin (kaksi naista puukotti
toisiaan)
Ja mielipidekirjoituksia, kuten Amerikkaan menneiden akat. Kirjoituksessa heitä syytettiin
laiskuudesta. He ovat tyhjäntoimittajia, jotka odottavat vain, että miehensä
lähettäisivät rahaa kotiin, päivät kuluvat kahvikuppien ääressä juoruten.
Toisesta naisesta käytettiin surutta nimitystä naikkonen,
jos mies jätti perheensä hänen takiaan. Toimittaja kertoi, että nainen oli
synnyttänyt miehelle neljä parkujaa (millä tavallaan puolusteltiin miehen
lähtöä!). Mies löysi uuden ja vielä kolmannenkin. Ja huikeinta oli, että kaikista
niin rikoksen tekijöistä kuin uhreistakin kerrottiin aina heidän oikeilla
nimillään ja vielä lisättiin, mistä kylistä he olivat kotoisin ja mitä rikoksia he ehkä olivat aikaisemmin tehneet. Murhaajan
kaikki sisarukset ja isä ja äiti lueteltiin myös usein heidän oikeilla nimillään.
Eikä tuolloin ei ollut vielä televisioita, videoita,
väkivaltaelokuvia jne. No jaa, Ison talon Antti ja Rannanjärvi ja heistä tehdyt
laulut ehkä inspiroivat muita murhamiehiä, mene ja tiedä!
Kirjoitan tätä Laihialla. Ilta pimenee, hirsitalo huokailee ja nurkat naksuvat. Mutta ulkona on rauhallista ja ihanaa!
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti