Käsitys mielestä on filosofille tärkeä ja mieluisa, mutta
jossakin määrin myös kirjailijalle, vaikkakaan kirjailija ei useinkaan
jaksa/ehdi/pysty/viitsi pohtia mistä mikin johtuu. Tosiasia on, että kieli on
eri asia kuin kokemus ja kirjallisuuden hahmot ovat usein tekemällä tehtyjä.
Fiktiivistenkin hahmojen sisäiset maailmat ja mieli muistuttavat siinä määrin
omiamme, että jokainen lukija tunnistaa niistä ainakin jossakin määrin itsensä.
Mutta rajansa silläkin. Olisi naivia uskotella, että kirjailijan kaikki
kirjoittama olisi hänen mielipiteensä jostakin asiasta. Toisaalta jonkin hahmon
taakse voi ”piiloutua” ja laittaa hahmon kertomaan asioita, jotka ovatkin
kirjailijalle itselleen tosia. Minunkin LÄHTÖ-kirjani on faktaa ja fiktiota,
mutta lukija saa itse päättää, mikä on totta, koska totuuden tiedän vain minä
(nojaa, myös muutama läheiseni). Olenkin kehottanut ihmisiä lukemaan kirjan
romaanina, en minun elämäkertanani, koska sitä se ei missään tapauksessa ole.
Mitä tästä kaikesta on sitten hyötyä? Olen kesän aikana
kuullut mielenkiintoisia, surullisia ja traagisia tarinoita. Kirjani lukeneet
ovat tulleet juttelemaan ja kertoneet omia lapsuuden kokemuksiaan, juuri niitä,
joista he ovat vaienneet koko elämänsä. Traumat ovat syviä, mutta uskon, että
puhuminen auttaa. Eikä tarvitse ihan kaikkea kertoa, riittää, kun kertoo edes
osan, mutta totuudenmukaisesti, ettei itselleen valehtelu jatkuisi. Annan
kaikille ohjeeksi kirjoittamisen. Kirjoittaa voi itselleenkin, joka päivä
jotakin, ja yhtäkkiä huomaa, että tekstiin on tullut uudenlaista uskoa, uskoa
ihmiseen ja tulevaisuuteen, valoa ja iloa. Pahat asiat voi kirjoittaa
paperille. Kun luet lauseen tai lauseet, jotka olit kirjoittanut, paha asia ikään
kuin kutistuu tai saa ainakin pienempiä mittasuhteita. Näin tulee mieleen tilaa
hyville asioille ja tapahtumille, menneille ja tuleville. Olemme keskustelleet
myös anteeksiannosta ja siitä, miten viha kuluttaa ihmistä. En vain ymmärrä,
miksi pitäisi antaa anteeksi sille isälle tai äidille, joka on piessyt pienen
lapsensa joka viikko ilman syytä. Syyksi ei riitä, että oli sota, pula kaikesta
jne. Ei kai sellainen koskaan unohdu, epäoikeudenmukainen kohtelu! Anteeksiantaminen
ja/tai unohdus, jopa kosto, siinäpä pohtimista kerrakseen. Kirjassani ei ole
fyysistä väkivaltaa, ehkä siksi, etten luottanut itseeni ja ryhtynyt siitä
kirjoittamaan fiktiota, koska itse en ole koskaan sitä kokenut. Tässä tullaan
taas siihen oman kokemusmaailman rajallisuuteen suhteessa kirjalliseen
ilmaisuun tai päinvastoin.
Viisas ajattelija Plutarkhos (n. 45 – 125 jaa),
kreikkalainen filosofi, oli sitä mieltä, että emme voi saavuttaa mielenrauhaa,
ellemme tarkastele koko elettyä elämäämme. Jokseenkin totta, otaksun. Kerro
itsestäsi! –kysymys saa uusia ulottuvuuksia, jos kerromme itsestämme vain ne
asiat, joita luulemme kysyjän haluavan kuulla. Olemme kohteliaita, emmekä halua
sysätä omaa painolastiamme toisen harteille. Miksemme? Se, joka pyytää sinua
kertomaan itsestäsi ei tarkoita, että kerro
itsestäsi kaikki kivat asiat. Häpeämmekö ja miksi? Todennäköistä on,
ettemme ole pystyneet itse vaikuttamaan asioiden kulkuun. Sen kysyjä takuulla
ymmärtää. Miettikää silti, kenelle avaudutte, koska kysyjän tarkoitusperistä ei
ehkä aina pääse selvyyteen.
Plutarkhos oli mielenkiintoinen henkilö, kuten kaikki
muutkin antiikin suuret ajattelijat. Hän oli sekä elämäkertakirjailija että
filosofi. Vanhin säilynyt antiikinajan teksti on Plutarkhoksen kirjoitus Lihansyönnistä, jossa hän kyseenalaistaa
lihansyönnin oikeutuksen. Toinen kuuluisa teos häneltä on Hellien tunteiden kirja. Eli kyllä tuolloin oli jo kaikki pelissä!
Toisaalta, mistä erotamme, ovatko muistomme omiamme? Muistammeko
oikein? Jos sanon veljelleni, että muistatko silloin siellä ja kaikki ne
tapahtumat. Veljeni saattaa sanoa, että silloin, sorry vaan, satoi eikä
siellä ollut kuin muutama ihminen (vaikka minä muistin että melkein sata) ja
jos muistelen automatkaa kaupunkiin, veljeni sanoo, että ethän ollut edes
mukana!
Mielenkiintoista luettavaa on v. 2010 Hannu Rajaniemen Englannissa
englanniksi ilmestynyt The Quantum Thief (suomennos v. 2011, Kvanttivaras). Teos sijoittuu
omaan aurinkokuntaamme kaukaisessa tulevaisuudessa, jossa ihmismieli on
tallennettavissa ja monistettavissa. Etuoikeutetut voivat valita vapaasti
ruumiillisen elämän ja koneellisen tietoisuuden välillä, kun taas alistetut ja
orjuutetut ovat pelkän tietokoneohjelman asemassa kuolleina sieluina eli
gogoleina, (heh! Gogolin teos on nimenomaan
v. 1842 ilmestynyt Kuolleet sielut).
Suuret ajattelijat ja filosofit tekivät aikanaan parhaansa,
jotta ihmiskunta edes jossakin määrin ajattelisi omilla aivoillaan ja pyrkisi
hyvään, minuus ja pyhyys yhdistyneinä. Mutta mikä meni pieleen, kun vielä
puolentoistatuhannen vuoden jälkeen olemme lähtöpisteessä? Vai olemmeko edes
siellä? Minusta olemme jossakin vielä kauempana, emme ole edes lähelläkään
lähtöviivaa. Jollekin hymiön lähettäminen kännykällä toiselle puolelle
maapalloa on oikeata elämää eikä hän voi keskittyä mihinkään, ellei jää tumput
suorina ja silmät tapittaen odottamaan, että vastaanottaja reagoi ja lähettää
samanlaisen hymiön takaisin. Tällaisia me olemme. Mutta onko meidän ihan pakko?
Mikä sitten on todellisuutta? Heinänteko, saunan lämmitys ja puiden hakkaaminen(ko)?
Sitä taas sunnuntaina maalla
ihmetellään puuliiterissä.
Never let your past experiences harm your
future. Your past can´t be altered and
your future doesn´t deserve the punishment.
Älä anna menneisyytesi vahingoittaa tulevaisuuttasi. Menneisyyttäsi et voi muuttaa eikä tulevaisuutesi ansaitse rangaistusta. (vapaa suomennos)
Tässä vielä linkki ruotsalaiseen dokumenttiin vuodelta 2011. Dokumentti
kertoo erään ihmisen elämäntarinan. Itkin melkein koko ajan, kun tämän katsoin.
Täytyy myöntää, että joskus ihan oikeasti hävettää olla ihminen, niin ilkeitä
ja ajattelemattomia saatamme olla. Mutta hän oli yksi meistä, kuin sinä tai minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti