Puolentoista tunnin mittainen haastattelu torstaina 30.5.2013 by Marjaana Kontu Uusi Lahti -lehdestä julkaistiin lauantain 1.6.2013 ammattimaisella tatsilla tiivistettynä. Tässä linkki..
http://www.e-pages.dk/uusilahti/53/13
Viikonloppu sujui helteisessä Helsingissä, mm. veljentytön kevätjuhlassa, joka sujui rennosti ala-asteelaisten esityksiä katsoessa. Ainoan jännitysmomentin muodosti se, lauletaanko täällä Suvivirsi vai ei. Ja kyllä laulettiin, tosin säestys oli niin korkealta, että vain harvat pystyivät laulamaan. No väliäkö sillä!
Myöhemmin iltapäivällä istuimme Kauppatorin kahvilassa nuorimmaiseni kanssa ja katselimme, kun yksi sadoista turisteista heitteli linnuille piirakanpaloja. Alle aikayksikön päämme päällä lenteli ainakin sadan lokin parvi, mutta ei se nyt kauheasti elämänmenoa haitannut sekään. Auringonpaiste, tuulenvire, melkein kaikki tai ainakin maailman pääkielet suloisena sekamelskana ... Kappelin edessä musiikkiesitys ... nurmikoilla istuskelevia ihmisiä, jäätelökioskeja, vanhoja ja nuoria, lapsiperheitä, koiria... Täytyy sanoa, että elämältä se maistui! Tämän päivän taltioin muistojeni koriin, koska pian tästäkin on kulunut kuukausia, vuosia, vai oliko siitä jo kymmenen vuotta?
Junassa matkalla Lahteen sain viereisille penkeille vanhoja parhaimpiinsa pukeutuneita ikäihmisiä. Kauniisti harmaantunut pariskunta kertoi olleensa pojanpojantyttären ylioppilasjuhlassa. Voi mikä riemu ja ylpeys heidän silmistään kuvastui ja millä rakkaudella he puhuivat lapsenlapsistaan. Jalka oli kuitenkin vielä tulevaisuuden oven raossa, he suunnittelivat Meksikon-matkaa, koska molemmat täyttäisivät piakkoin 85-vuotta ja on lähdettävä sukulaisia pakoon! Ja sitten he nauroivat ilkikurisesti ja tarttuivat toisiaan kädestä. Jos jotakin maailmassa kadehdin, niin juuri tällaista näkyä, yhdessäolon riemua, jossa iällä ei ole mitään merkitystä. He ovat elossa, heillä on unelmia ja mikä parasta, he myös toteuttavat unelmansa! Ja aivan varmasti he tajuavat, että mikä päivä tahansa voi olla viimeinen, mutta väliäkö silläkään nyt on, katsotaan nyt kaikki kortit loppuun saakka!
Yleensä kaivan heti yleiseen kulkuneuvoon päästyäni muistiinpanovehkeet esiin, mutta viime aikoina olen alkanut kuunnella enemmän ja enemmän kanssamatkustajien keskusteluja, yleensä keskustelen heidän kanssaan, mutta totta kai heidän aloitteestaan. Ihmiset ovat monesti niin yksinäisiä, että mikä tahansa kontakti saattaa pelastaa päivän. Hauskinta oli, kun mörkin näköinen mustavaatteinen nuori poika mustiksi värjättyine hiuksineen naama täynnä metallisia renkaita puhui kännykkäänsä kovalla äänellä ja uhosi antavansa jollekin kunnolla turpiin. Katsoin hänen sinisiin silmiinsä ja hymyilin. Oli ihanaa nähdä, että hän hymyili takaisin. Ja kun yhdeltä täti-ihmiseltä puuttui matkalipun hinnasta 10 senttiä, juuri tämä samainen nuorukainen otti lompakkonsa esiin ja ojeni konduktöörille tädiltä puuttuneen kolikon. Ja taas nuorukainen sai leveän hymyn palkakseen. Täti-ihminen iski minulle silmää ja tajusimme heti, mitä meidän nyt pitää tehdä. Otin kassistani suklaalevyn ja täti-ihminen pillimehupurkkeja. Tarjosin nuorukaiselle suklaata ja täti-ihminen antoi hänelle mehupurkin, jotka nuorukainen otti vastaan ja kiitti kauniisti. Asemasillalle päästyämme hän vielä katsoi meitä molempia, hänelle ja toisillemme vieraita tätejä ja sanoi moi! ja heilautti kättään. Jotenkin olin niin iloinen loppuillan. Kaiken krääsän ja rekvisiitan alla on aina ihminen, kunpa muistaisin sen aina!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti