Ah Robert, veit sydämeni!

Samanikäisten (=keski-ikäisten) ystävieni kanssa, vaikkakin otamme elämän todella rennosti ja huumorilla, keskustelemme kuitenkin silloin tällöin ikääntymisestä, tai huumoriahan siinäkin tarvitaan. Tai oikeastaan siitä, missä tai minkälaisissa olosuhteissa aiomme tai haluamme loppuelämämme viettää. Totta kai toiveena on, että ympärillä on ihmisiä, että olosuhteet ovat ainakin samantasoiset kuin kotona, toimintaa pitää olla. Joku haluaa tupakkahuoneen, tai ehkä tupakoiville jaetaan jo ovella sähkötupakat tai tuikataan jokin nikotiinikapseli käsivarteen. Peliautomaatteja, biljardi, kylpyläosasto - mitä vielä. Saahan sitä unelmoida, ja pitääkin, koska muuten ei jaksa.

Koska hoitopaikkoja ei meille suurille ikäluokille riitä, muodostuu palvelutalojen oville mittavia jonoja aina kun on kuultu, että siellä on paikka vapautunut. Olo on kuin nakkikioskilla aamuyöstä, tönitään ja haastetaan riitaa, monet etuilevat, mutta heidät passitetaan lievää väkivaltaa käyttäen jonon hännille. Jotkut ovat tulleet jalkakäytävälle makuupussin ja eväitten kanssa jo aamuyöstä. Siinä sitten muistellaan Rollareitten esiintymistä olikohan se nyt Yyterissä joskus 60-luvulla. Jotkut opiskelevat makuupussiensa uumenissa kiinaa pystyäkseen kommunikoimaan Kiinasta palkattujen hoitajien kanssa. Yksi rukoilee ja tekee ristinmerkkejä mumisten jotakin mantraa. Pelastusarmeija jakaa lämmintä keittoa.

Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen. Ei meidän välttämättä tarvitse minnekään kotoamme lähteä, ellemme oikeasti halua. Voimme aina  palkata Robertin itseämme palvelemaan. En ollut ajatellut asiaa toden teolla aikaisemmin, kunnes sain työkaveriltani Orimattilan taideyhdistys ry:n julkaiseman runokirjan Kaukana siintää unien sininen vuori, jossa yhdessä runossa kerrotaan Robertista. Runon on kirjoittanut Reetta Nurmi. Ihmeellisintä tässä on, että olen kaukaisessa menneisyydessäni tuntenut Reettan, hänen maalaamansa kukkataulu on ollut kymmeniä vuosia seinälläni. Niin vain vanhat ystävät putkahtelevat esiin mitä ihmeellisimmissä paikoissa, juuri kun sitä vähiten odotit, kohtaat hänet kadulla tai kuten tässä tapauksessa, avaat runokirjan ja siinä on hänen runonsa! Niin elävä, niin hauska, niin mukaansa tempaava runo - mutta ikävä kyllä myös totta jonakin päivänä.

ROBOTTI ROBERT

kukahan minua vanhana hoitaa
robotti varmaan siihen joutaa

kilautan aamulla lantin sen kitaan
eikä tarvitse sanoa yhtään mitään
se tietää annostella pillereitä kuusi
ja aamulla luukusta tulee perunamuusi

jos haluaa että se huutaa huomenta
tiputtaa siihen vain euroja 
niin yksinkertaista on sen toiminta

kahvikupposet on annosteltu tehtaalla valmiiksi
ja jos kaipaa siihen pullaa seuraksi
on kutsuttava huoltomies avuksi
se tulee pistämään ohjelman uusiksi

robottia ei saa pysäyttää
vaikka Minuuttivelliä ei haluakaan

insinöörit on päättäneet sen muodosta
onko se kulmikas vai pyöreä
(pyöreään ei niin kolhi itseään)

joskus kuitenkin puhelen robotille
vaikka tiedän ettei se vastaile
haluan, että se on kodissani luotettava
ettei se syö ylimääräisiä lantteja
tai huutele huomenta monia kertoja

Robertissa on vielä kehittämisen varaa
ei se minulle ovia avaa
puhumattakaan, että pyyhkisi pölyjä
huiskii vain ilmaa harjalla

kaukosäätimessä nappulat on niin pieniä
että en näe niitä kunnolla
muutenkin se on aina hukassa
eikä Robert löydä sitä edes eurolla.

Kyllä maailmassa riittää kehitettävää
ja aina ollaan menossa parempaan
mitä sitä tulevasta huolehtimaan
jos ei vaikka vanhuutta tulekaan.

Reetta Nurmi, 2009