Siitä ei ole kauaa, kun
vannoimme Charlie Hebron nimeen, CHARLIE ilmestyi facebookin seinälle usein
myös Suomessa. Charliesta tuli synonyymi sananvapaudelle. Yle alkaa lukea
Koraania ja nyt räjähti. Herra Jumala varjele meitä tältä hapatukselta!
Viisaiksi ja suvaitsevaisiksi luulemani ihmiset kirjoittivat todella veretseisauttavia
some-kannanottoja. Mutta luulo ei ole tiedon väärtti! Koraaniin ja
islamilaisuuteen liittyy meillä kaikilla paljon mutua, sanoisin, (musta tuntuu –
tietoa tai oikeammin luuloa), joten
minusta on kohtuullista, että nyt saamme halutessamme totuudenmukaista tietoa. Toisaalta
turhauttavaa edes käydä tällaista keskustelua. Täytyy muistaa, että olemme
pääasiassa kasvatuksemme tulos. Jos kodeissa ollaan sitä mieltä, että kaikki
muualta tulleet ovat huonompia, jonkun muun uskonto on väärä tai huonompi,
jonkun muun ihonväri on väärä, joku muu puhuu väärää kieltä ja niin edelleen,
mitä voi jälkikasvulta odottaa kuin tätä samaa virttä. Toisaalta, erilaisuuden
sietokyky joutuu koetukselle koko ajan, ja arvostelu ja molliminen saattaa olla
merkki omasta pahasta olosta.
Karttapallosta näemme, miten
pieni Suomi on, ja jestas sentään, koko muu maailma onkin täynnä muunmaalaisia! Eri värisiä ja eri
kokoisia, puhuvat outoa kieltä ja noudattavat outoja tapoja, syövät outoja
ruokia! Ja uskovat eri jumaliin. Miten ihmeessä tuolla oikein pärjätään, kun alusvaatteet
eivät ole Nanson, kumisaappaat Nokian tai polkupyörä Tunturi-merkkinen. Mielikuvittelen
tässä nyt vaihtoehtoa, jossa jumalat taistelevat. Voittajajumalan uskonto
olkoon sitten se oikea uskonto. No jaa, aika monet eivät usko mihinkään,
korkeintaan itseensä. Mutta ei kai siitä haittaakaan ole, jos uskoo, että joku
on tehnyt elämämme käsikirjoituksen. Vai olemmeko sittenkin oman onnemme
seppiä? Luuserit saavat syyttää itseään kohtalostaan, niinkö? Isien perinnöt
haaskataan hetkessä, kun menneiden sukupolvien uurastusta ei kunnioiteta. Entä
itsekunnioitus ja tekojemme seuraukset? No nyt meni liian vaikeaksi. Itsekään
en aina ymmärrä mitä kirjoitan.
Uskontoihin ja uskomiseen
palatakseni eikö meidän pitäisi Koraanin lukemisen sijasta olla huolissamme niistä
lukuisista uuskarismaattisista kirkon ulkopuolella toimivista liikkeistä, joita
Suomessa on tällä hetkellä satakunta kappaletta? Esimerkkinä mainittakoon
Ajankohtaisessa kakkosessa 3.3.2015 esitelty Houm Church – liike Seinäjoella.
Luterilainen kirkko menetti v. 2014 n. 80 000 jäsentä (maksavaa
sellaista), joten arvata saattaa, että kirkko alkaa oikeasti olla huolissaan.
Ihmiset etsivät jotakin, jota luterilaisuus ei ole heille antanut; yhteisöllisyyttä,
iloa ja yhdessäoloa, jotakin erilaista, ehkä
jopa toisen(laisen) perheen! Laulu soi ja soitto raikaa, nuoret komeat teologit
todistavat Jumalan sanaa ja meno on rentoa. Ja sitten tuleekin iso mutta. Houm
Churchin puikoissa on johtokunta, joka on määritellyt liikkeelle tiukat säännöt
(esim. ei seksiä ennen avioliittoa). Käytännössä jokainen ”seurakuntalainen”
avaa rahapussinsa, koska muuta rahoitusta ei ole kuin liikkeen jäsenten
vapaaehtoiset lahjoitukset. Ainakin televisiossa meno näytti perin
amerikkalaiselta. Minusta on pelottavaa, että näköjään kuka tahansa voi
perustaa minkä tahansa oman seurakunnan, laatia sille säännöt ja rahastaa
jäseniä. Lampaita riittää. Nyt joku saattaa sanoa, että onpa suvaitsematon
ihminen. Saatan ollakin, sitä en kiellä, mutta keskenkasvuinen itseään etsivä
nuori saattaa pelkkää sinisilmäisyyttään ajautua jonkin uuskarismaattisen
liikkeen pariin (enkä tarkoita nyt välttämättä Houm Church – liikettä), jossa hänen
kypsymätön mielensä täytetään ajatuksilla, joita hän ei kykene
kyseenalaistamaan.
Olen onnenpekka, kun oma
sukuni on monikulttuurinen. Koskaan en ole kuullut näiden ”muualta tulleiden”
haukkuvan tai tuomitsevan ketään sen takia, että joku on erilainen, en
todellakaan koskaan. Asuin itsekin nuoruudessani parissa Keski-Euroopan maassa,
Sveitsissä ja Ranskassa. Yhtäkään kertaa en kuullut arvostelua siitä, että olen
muualta tullut. Tai kommenttia siitä, että mikset mene sinne mistä olet
tullutkin. Työkaverit olivat seitsemästä maasta ja täytyy myöntää, että ne
olivat parhaita vuosiani, joita vieläkin muistelen kaiholla. Oli ihana istua
lounastamaan tämän sekalaisen seurakunnan kanssa samaan pöytään, oikea kielten
sekamelska ja uskokaa tai älkää – naurua, paljon naurua! Paluu Suomeen parin
vuoden poissaolon jälkeen oli kulttuurishokki. Olisi pitänyt taas opetella
olemaan vakava, marisemaan pikkuasioista, saivartelemaan detaljeista, syyttämään
säätä huonosta tuulesta jne. Jos muuta yritin, sain noloja ja omituisia
silmäyksiä kanssakulkijoilta. Peruspositiivisuuttani (isänperintöä) minulta ei
kuitenkaan kukaan ole onnistunut viemään. Ahdasmielisyyttä ja negatiivisuutta,
synkkyyttä ja kateutta, tätäkö Luther tarkoitti, mene ja tiedä, tuskinpa?
Olemme usein onnellisia, jos muilla menee huonosti. Tai kateellisia, jos joillakin
menee hyvin. Toisen ihmisen kunnioitus ja toisen ihmisen erilaisuuden
kunnioitus on Suomessa vieläkin lapsen kengissä. Joskus ihan oikeasti hävettää.
Mutta niinhän Einsteinkin aikoinaan sanoi, tämä viisas tiedemies, että elämässä
on kaksi ihmetyksen aihetta: maailmankaikkeus ja ihmisen tyhmyys. Mitä tähän
nyt enää voisi kommentoida, tottahan se on. Peräänkuulutan siis ihan oikeasti
kansainvälisyyskasvatusta oman perheen parissa. Meillä kaikilla on mahdollisuus
olla vähän viisaampiaja suvaitsevaisempia kuin aikaisemmat sukupolvet ja
teroittaa lapsille ja lastenlapsille, että jokainen ihminen on tärkeä, joka
ikinen. Koulu tekee (toivottavasti) parhaansa eli edes yrittää levittää
suvaitsevaisuutta, mutta kasvatus kuuluu vanhemmille ja vanhemmat ovat
vastuussa siitä, mitä jälkikasvu touhuaa. Lapsille olisi hyvä myös selittää, että
kukaan ei ole parempi toista, eikä myöskään pahempi. Hymyilkää ihmiset, siitä
tulee hyvä olo!
Ihmettelen tässä nyt
itsekin, miksi tuhlaan aikaani ja voimavarojani tällaiseen paasaamiseen. Joskus
vain täytyy kirjoittaa näistäkin asioista. Olen oppinut kirjoittajakursseilla
tänä keväänä erään oivallisen ajatuksen – näkökulman
muutoksen, jota suosittelen kaikille rajoittuneille ihmisille. Eli kun
seuraavan kerran törmäät vaikka marketin ovella ”muukalaiseen”, tervehdi häntä
iloisesti. Se saattaa pelastaa hänen päivänsä. Et voi tietää, mitä hän on
kokenut ennen kuin saapui Suomeen. Minulla on nuori ystävä, Irakin kurdi,
lahjakas nuorimies joka tekee elokuvia ja on saanut nuoresta iästään huolimatta
palkintoja aikaansaannoksistaan. Ensimmäisen elokuvansa hän omisti omille
vanhemmilleen, isälle joka kantoi häntä (6 v.) ja äidille, joka kantoi siskoa
(4 v.) kokonaisen viikon pakomatkalla Irakin vuoristossa. Heidän kotikylänsä
tuhottiin kokonaisuudessaan, vain nuorukaisen perhe pääsi pakoon. Pakomatka yli
vuorten, ilman ruokaa ja vettä. Kunnes saapuivat pakolaisleirille ja toivo
uudesta elämästä alkoi itää. Neljän
vuoden kuluttua he sitten pääsivät leiriltä Suomeen. Neljä vuotta on pitkä
aika, varsinkin pienille lapsille. Ja sitten lapset aloittivat Suomessa koulun,
valtaväestön jälkikasvun pilkatessa tulijoita.
Eli yrittäkäämme edes tätä
näkökulman muutosta. Ollaan kiitollisia kaikesta siitä, mitä meillä on, iloitkaamme
muitten menestyksestä, älkäämme kadehtiko ketään. Amen.
Minusta todellinen ongelma
tässä maassa on vanhusten heitteillejättö, huono hoito, mitätöiminen, unohdus.
9.3.2015 MOT-ohjelma, katsokaa jos jostakin syystä jäi väliin, ylitti kaikki
kauhuleffat mennen tullen. Omaiset joutuvat asentamaan vanhustensa koteihin
kameroita, joista sitten voivat seurata, mitä kodeissa käyvät hoitajat vanhusten
kanssa touhuavat, tai mitä olisi pitänyt touhuta. Kiire on tietenkin kova,
mutta aina ihminen itse päättää, miten vanhusta kohtelee, kiireessäkin.
 |
| Körtti eli herännäinen(omasta kirjahyllystäni). Tällaisen patsaan saa kun on kunnostautunut eteläpohojalaasten riveissä. Kaikki kunnia Paavo Ruotsalaiselle, mutta minusta tässä on jotakin ahdistavaa. |
Joten energiaa voi ja
täytyykin suunnata tämän maan todellisiin ongelmiin, joihin mielestäni Koraanin
lukeminen radiossa ei kuulu! Tällaista tällä kertaa – näin vaalien alla!
*) nimby = not in my
backyard
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti