Loppuja, alkuja, draamaa ja Haapasalon Villeä

Erilaisia loppuja

Lukijat haluavat usein, että kirjan lopussa palaset loksahtavat paikalleen ja hyvä palkitaan. Toisaalta, jos näin aina olisi, häviäisikö tarinan tuoma jännitys. Menestyskirjailijat antavat ohjeita, joiden mukaan murhaajan tai muun pahantekijän pitää esiintyä jo kirjan alkupuolella. Mutta eikä olekin kutkuttavaa, jos esimerkiksi murhaaja onkin aivan joku muu kuin yksikään kirjan hahmoista. Joku jolla oli kytkös tapahtumiin vaikkakin mutkan kautta. Henkilö, joka on saattanut tarkkailla tapahtumia ja tapahtumien selvittelyä etäämmältä eikä ole voinut kuin ihmetellä, miten hakoteillä tutkinta on. Hän saattaa jopa vihjaista tutkijoille jotakin tärkeää, jotakin todella oleellista ja jäädä sitten odottamaan, ottiko kukaan onkeensa. Ja turhautuu, kun mitään ei tapahdu. Hänen aivonsa raksuttavat; pitääkö minun tehdä toinen murha, että näyttöä on tarpeeksi? 

Murhatarina

Kirjoitan usein, siis melkein joka päivä, jotakin tajunnan virtaa. Kehittelin tässä menneellä viikolla pienen murhatarinan, jossa teolle ei ollut ainakaan alussa yhtään ainutta silminnäkijää. Metsätie, pimeä, puolikuu, vesisade. Ei puuttunut kuin pöllön huhuilu! Aamu valkeni ja metsätiellä koiraansa ulkoiluttava nuori nainen (mikä klisee!) löytää sieltä vanhan miehen ruumiin, jossa ei ole minkäänlaisia ulkoisen väkivallan merkkejä. Tutkinta alkaa. Joku on oletettavasti nähnyt murhatun miehen, joku satunnainen ohikulkija esimerkiksi. Kuolleen miehen suku ja naapurit, työyhteisö ja kaveripiiri kartoitetaan. Todistajia tai ainakin silminnäkijöitä kyseisenä iltana pimeällä metsätiellä - mahdoton yhtälö. Vai onko? Viikkojen jälkeen joku muisti, että hän oli juuri tuona kyseisenä iltana ajellut autollaan sielläpäin ja ihmetellyt, että pimeällä metsätiellä tihkusateessa kulkee yksi henkilö, todennäköisesti nuori mies, saattoi olla myös nuori nainen. Autoilija ilmoittaa havainnostaan poliisille. Tutkijat alkavat etsiä kyseistä henkilöä tiedustellakseen tältä, oliko hän nähnyt metsässä mitään erityistä tai kuullut esimerkiksi tappelun ääniä. Mutta miksei tätä henkilöä epäillä murhasta? Koska hän on epäuskottava henkilö murhaajaksi, hän on metsätiellä sattumalta liikkunut sauvakävelijä. Jostakin syystä sauvakävelijät kategorioidaan tyhmiin, saamattomiin tai muuten yksinkertaisiin ihmisiin, eivät ne nyt ainakaan murhaa pysty suunnittelemaan. Ihan niin kuin minä, kun otan sauvat esiin ja painun lenkkipolulle, yritän nollata aivoni kaikesta pähkäilystä ja aivan varmasti olen sen näköinen, että mitään korkealentoista ei päässäni liiku, jos on koskaan liikkunut. Joten, miten kukaan voisi uskoa, että sauvakävelijä on murhaaja! Koska sauvakävelijät eivät murhaa, he kuntoilevat. He kulkevat katse maahan luotuina, he ovat tosissaan, hikikarpalot otsalla nauttimassa jokapäiväistä efedriiniannostaan. Aivan yhtä epäuskottava kuin murhaava joulupukki, vaikka näitäkin on valkokankaalla sittemmin nähty.

No se siitä! Ehkä käytän tätä formaattia vielä joskus ihan oikeasti. Tarinassani murhaaja selvisi, mutta toinen dilemma on sitten motiivi, jonka kanssa nyt painin. Motiivi ei tällaisenaan ole uskottava tai riittävä, ihan miten vain. Tämä on siis tällaisia välitöitä, joihin pakenen ihan oikeitten töiden välttämiseksi, kirjoitelmia, harjoitelmia, novelleja sun muita, muutaman proosarunonkin olen väsännyt.

Kummasti tulee esteitä, kun pitäisi alkaa jatkaa tai lopetella kokonaista romaania. Onko se sitä, että ei enää jaksa, hyytyy kalkkiviivoilla, kyllästyy hahmoihinsa, vai sitä, ettei raaski päästää tarinasta irti? Ehkä se on sitä, että pitäisi aloittaa taas uusi romaani, eikä millään jaksaisi, vaikka hahmot ja rakenne ovat jo pään sisällä pyrkimässä ulos. Kun kevätkin on jo ovella, aurinko paistaa, ihanat pyöräilyilmat käsillä, ikkunatkin pitäisi pestä … Ihminen on hyvä keksimään tekosyitä. Mutta sitten kun istun tietokoneen ääreen, tekstiä tulee kuin pyssyn suusta, melkein ajatuksen nopeudella. Ja tästä olen kiitollinen.

Paluu

Paluu (työnimi) on nyt ”mankeloitavana”. Kirjoitin sille kaksi erilaista loppua, koska päässäni alkoi muhia kolmas osa ja toinen vaihtoehtoinen loppu piti saada sellaiseksi, että lukijalle jää odottava tunne tulevasta. Katsotaan nyt, mitä mieltä asiantuntijat ovat. Teen toivotut muutokset, poistot ja lisäykset – jos teen. LÄHTÖ-romaanin lopetus tuli unenomaisessa tunnelmassa. Näen kaiken kirjoittamani elokuvana, tiedän jopa ketkä hahmojani näyttelisivät, jos kirjoistani tehtäisiin elokuva, niin selkeää kaikki on. Ja kun näitä lopetuksia olen pähkäillyt, satuin katsomaan norjalaisen kirjallisuusohjelman, jossa painosten kuninkaat ja kuningattaret kertoivat kirjojensa lopuista. Joku oli jopa muuttanut loppua uusintapainoksen myötä, mikä lienee kyllä harvinaista.

Loppu on tietenkin erilainen riippuen siitä, onko kysymyksessä yksittäinen teos vai kirjasarja, jossa lukija jää malttamattomana odottamaan seuraavaa. Toisaalta, sellainen Blue Velvet – loppu olisi houkutteleva, mutta jätetään nyt David Lynch painimaan omaan nerokkaaseen synkkyyteensä. 

Lukiessamme voimme itse kukin miettiä, minkälainen loppu kussakin teoksessa on. Pää- tai tärkeä sivuhenkilö kuolee tai poistuu muuten tarinasta ja hänen tarinansa oli sitten siinä. Toiveikas loppu antaa ymmärtää, että ehkä tapaamme vielä. Ironinen loppu on sellainen, jossa kirjan tapahtumat kyseenalaistetaan ikään kuin ne olisivat olleet valhetta. Ja vielä epämääräinen joukko loppuja, jotka eivät sovi oikein mihinkään kategorioihin.

Eli palaan tuohon ensimmäiseen lauseeseen:

Lukijat haluavat usein, että kirjan lopussa palaset loksahtavat paikalleen ja hyvä palkitaan. Kuka niin väittää? En minä ainakaan. Mika Waltari sai tuntea nahoissaan, miten hänen pienoisromaaninsa Vieras mies tuli taloon loppu sai murska-arviot kriitikoilta epäoikeudenmukaisuutensa takia. Romaani alkaa lauseella: ”Vieras mies tuli taloon keväisenä päivänä iltaruskon aikaan.” Voiko koukuttavampaa alkua olla? Siinä on oikeasti koko draaman kaari heti ensimmäisessä lauseessa, kolmiodraaman uhka ja intohimo ovat käsinkosketeltavia. Kirjassa maalaistaloon pestautuva renkipoika rakastuu emäntään, joka alkaa odottaa tälle lasta. Emännän aviomies on juoppo, joka mustasukkaisena ampuu rengin. Emäntä surmaa sitten aviomiehensä kirveellä. Suurta pahennusta aiheutti se, että emäntää ei tuomittu surmatyöstä.

Mutta riittääkö se, että hyvä palkitaan ja paha saa niin sanotusti palkkansa? Tämän pitäisi päteä ainakin saduissa, mutta olen ikävä kyllä törmännyt niissä loppuihin, joissa paha ei saakaan palkkaansa eli rangaistusta. Vai olenko ymmärtänyt jotakin väärin? Esimerkkinä mainittakoon Jaakko ja pavunvarsi. Jaakko tunkeutuu jättiläisen linnaan ja pudottaa tämän maahan, jonka seurauksena jättiläinen kuolee – kotirauhan rikkominen, josta ei saa rangaistusta! Pieni tulitikkutyttö on omaa luokkaansa, todella epäoikeudenmukainen, parhaasi yrität, mutta ei auta, kuolema korjaa pienen ihmisen. Ja missä ovat aikuiset? Miksi he eivät auta? Miksi kukaan ei ota vastuuta?

Sain ystävältäni lainaksi kirjan, jonka parissa meni koko eilinen ilta. Kirja on Ville Haapasalosta kertova Et kuitenkaan usko (Kauko Röyhkä ja Juha Metso). En ihan oikeasti muista, milloin olisin nauranut näin paljon. Ville muistelee mm. opiskeluvuosiaan Leningradin teatteriakatemiassa, ja kertoo uskomattomista ja traagisistakin kokemuksista tässä villissä ja mahtavassa naapurimaassamme, jota hän oppi rakastamaan. Villen ura lähti nousukiitoon elokuvan Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia – elokuvan myötä, joka sai kaikki mahdolliset palkinnot Sotshin elokuvajuhlilla 1995. Olen nähnyt tämän elokuvan ja olisin enemmän kuin kiitollinen, jos näkisin sen vielä joskus. Elokuva on Venäjän suosituin komedia kautta aikojen.

Ville Haapasalo, s. 1972 Hollolassa