Erilaisia näkökulmia ja Enkelit ensin

Itsenäisyys

Iloitsen Suomen itsenäisyydestä. Se on minunkin ikäpolvelleni jonkinlainen itsestäänselvyys. Meidän pitää olla kiitollisia, että meillä itsenäisyyden puolesta taistelleiden jälkeläisillä asiat ovat olleet paljon paremmin. Vai ovatko?  Vaikka sodasta tai sodista ei puhuttu, ainakaan minun mummoloissani, sota heijastui vielä vuosikymmenien päähän rauhan julistamisesta. Sota vammautti sekä fyysisesti että henkisesti. Vai voiko joku väittää, että vuodet rintamalla unohtuivat samana päivänä, kun rauha solmittiin ja taistelijat kotiutettiin? Uskon, että taistelujen tuoksinassa oli täysi työ pitää itsensä hengissä, noudattaa käskyjä, muuhun ei aikaa ollut, väsymys painoi silmäluomia. Kirje tai paketti kotoa oli kohokohta ja taas mentiin. Henkiseen ”huoltoon”, työnohjaukseen tai keskusteluihin mahdollisen terapeutin kanssa ei ollut aikaa eikä mahdollisuutta kuin ehkä vasta sodan päätyttyä, jos silloinkaan. Kotirintama joutui ottamaan vastaan rampautuneet isät, veljet ja aviomiehet. Sodasta palanneiden outo käytös, alkoholisoituminen ja traumat jäivät hoitamatta osaksi varmasti siitä syystä, että sodasta ei puhuttu. Ehkä haluttiin säästää lapset kauheuksilta, ehkä asia oli vielä liian lähellä, ehkä olit joutunut tappamaan saman ikäisen nuoren miehen kuin itse olit. 

Erilaisia näkökulmia

Olen itse keskustellut sodasta ja sota-ajasta lähinnä isoäitieni kanssa, koska isoisät vaikenivat. Isoäitini kertoivat sota-ajasta, siitä, minkälaista oli jäädä hoitamaan pikkulapsia, karjaa ja maita miesten lähdettyä, kun kaikesta oli puutetta. Amerikan sukulaiset lähettivät silkkimekkoja ja kukkahattuja, koska he eivät voineet ymmärtää, mitä täällä oikeasti olisi tarvittu. Joskus tuli kuulemma shampoota ja suklaata, voi sitä onnen päivää. Koska tiedonvälitys oli sota-aikana sanomalehtien ja radion varassa, todellinen kuva sodan kauhuista jäi (ehkä onneksi) hämärän peittoon, osaksi tietenkin myös sensuurin takia. Eli kaikki se tieto, mitä sota-ajasta on tajuntaani jäänyt, on pääasiassa isoäitieni kertomaa, hajatietoa sieltä täältä. Joskus oli vaikea ymmärtää, mistä oli kysymys. Minulla on muutamia valokuvia, jotka tekivät vaikutuksen jo ollessani aivan pieni. Isoisäni kotitalon pihassa Laihian Keskikylässä otettu valokuva esimerkiksi. Kuvassa ovat kaikki talon kuusi poikaa, joista nuorimmainen, vain 20-vuotias, makaa arkussa, muut veljet seisovat hänen vieressään. Voitto-isosetäni ei ehtinyt kauaa olla rintamalla, kun tark´ampujan luoti osui päähän. Perheen kaikki veljekset olivat sodassa, muut säästyivät, Voitto ei.

Enkelit ensin/Kallio-teatteri, Helsinki

Käsikirjoitus Ari-Pekka Miettinen

Maria            Aino Lavikainen

Josef            Ari-Pekka Miettinen

Ohjaus         Mari Mattsson

Musiikki       Enne Purovaara

Erilaisen näkökulman parin tuhannen vuoden takaisiin tapahtumiin tarjosi Helsingin Kallio-teatterin joulunäytelmä Enkelit ensin.  Näytelmässä valotettiin Josefin sielunmaisemaa, miehen, jonka vaimon ei pitänyt olla raskaana (hehän olivat vasta kihloissa). Josef epäilee Mariaa uskottomuudesta, mikä on tietenkin järkeenkäypää: jos minä en ole lapsen isä niin kuka sitten! Näytelmässä pariskunta riitelee ihan kuin mikä tahansa pariskunta, suhde on kriisissä. Josef ajaa raskaana olevan vaimonsa pois, mutta suree sitä, että Maria on nyt erämaassa villipetojen armoilla. Maria palaa, lapsi syntyy ja rakkaus voittaa. Jäin miettimään, minkälainen trauma jäi kalvamaan Josefin sisimpään. Noinkin voimakas tunnereaktio saattaa jäädä kytemään ja vähäinenkin epäilys myöhemmin voi saada Josefin pois tolaltaan. Pelkkää spekulaatiota, mutta tragedian aineksia, sanoisin.

Mietin myös mitä olisi tapahtunut, jos Josef olisi mustasukkaisuudessaan tarttunut esimerkiksi aseeseen, kuten Laihialla tapahtui. Mustasukkainen mies surmasi entisen avovaimonsa, tämän miesystävän ja lopuksi itsensä. Vain noin kahden kilometrin päässä mummolastani. Surullista. Ja turhaa. Tämäkään mies ei todennäköisesti pystynyt puhumaan traumastaan vaan teki nämä kauheat teot. Mutta kenenkään pään sisään ei voi mennä, eikä ketään voi ohjata hoitoon väkisin, vai voiko? Ihmiset reagoivat eri tavalla, toiset kestävät enemmän kuin toiset. Toisten harkintakyky pettää pienimmästäkin vastoinkäymisestä. 

Maria synnytti pojan. Lapsen isä oli Josef, puuseppä. Josef on aina jäänyt taka-alalle, hänhän on vain kulissi tässä kertomuksessa. Tuohon aikaan ei varmasti ollut mahdollisuutta odottaa lasta yksin ilman, että nainen tuomittiin huonoksi naiseksi, pahimmassa tapauksessa jätettiin yksin, hylättiin, eristettiin yhteisöstä. Joten Josef teki Mariasta kunniallisen naisen, he olivat perhe. Tarina on kiehtova ja ensimmäistä kertaa tajusin Josefin tuskan ja sen, miten petetty aviomies riutuu sen tosiasian edessä, että oma vaimo on saattanut pettää häntä jonkun toisen kanssa. Näytelmässä Maria ei alistunut, vaan esitti napakasti mielipiteensä ja teki omat ratkaisunsa. Kantavana voimana oli kuitenkin rakkaus, joka vie ihmiset yhteen. Intensiivinen näytelmä kontrabassoineen sopi kauniiseen Kallion kirkkoon ja katsojat jäivät pitkäksi aikaa keskustelemaan näytelmästä sekä keskenään että näyttelijöiden kanssa.

Näytelmässä oli myös mustiin pukeutunut hahmo, Epäluulo, joka myrkytti Josefin mielen. Joukko enkeleitä yritti vaimentaa Epäluuloa, mutta turhaan. Tässä vaiheessa tajusin, että yksi paha, vaikkakin saa vastaansa joukon hyviä, on voitolla. Näinhän se on usein elävässä elämässäkin, yksi ilkeilijä saattaa myrkyttää koko yhteisön omalla käytöksellään. Älkää antako sen yhden pahan painaa liikaa vaa´assa. Älkääkä ainakaan vastatko pahaan pahalla. Koska hyvä voittaa aina!

 

Rauhallisia joulunaluspäiviä kaikille tasapuolisesti!