Tänään kävin Haikan majakalla. Siinä Saaritien päässä juuri ennen majakkaa on kaksikerroksinen valkoinen talo, jonka alakerrassa on kahvila. Astuin sisään ja luulin vähän aikaa olevani jossakin Kaurismäen elokuvassa. Uskomaton miljöö, 50-luvulta, otaksun. Tien vieressä ei ollut minkäänlaista kylttiä ja luulin jo, että paikka on suljettu. Kahvi ja sokerimunkki 2 euroa. Paikkaa pitää Raili, ehkä n. 85-vuotias kohtelias vanha rouva, joka toi kahvin, munkin, sokerit ja kermanekan vanhalla peltisellä kukkatarjottimella pienin töpöttävin askelin. Yhdeltä asiakkaalta kuulin, että Raili asuu yläkerrassa.
Asiakkaina oli perhe, jonka pikkutytön nimi oli Tyyne (minun mummini nimi!), nuori äiti, joka imetti lastaan, kaksi hienoa rouvaa, jotka ottivat kuvia toisistaan ja keski-ikäinen pariskunta, joka katseli toisiaan lumoutuneena. Etsin katseellani kameraa, olo oli epätodellinen. Olenko kuitenkin jossakin filmissä? Olin vähän aikaa tosi onnellinen. Hengitin syvään menneisyyden tunnelmaa ja aloin unelmoida. Näin ympärilläni ihmisiä eri vuosikymmeniltä, erilaisissa vaatteissa, erilaisissa kampauksissa. Vastakihlautuneen sotilaan, jonka silmistä kuvastui lähtö, pelko ja kaipaus. Näin pienten lasten kanssa pöydässä istuvan väsyneen äidin. Pariskunnan, jonka ainut tytär oli juuri muuttanut ulkomaille. Näin tyylikkään herran, joka oli käynyt kahvilassa joka sunnuntai-iltapäivä vaimonsa kanssa. Haudattuaan vaimonsa hän jatkoi perinnettä, neljäkymmentäyhdeksän yhteistä vuotta, silmissä kyynel.
Tässä on kuva kahvilan sisältä. Mitään muutoksia ei ole varmaankaan tehty ainakaan viiteenkymmeneen vuoteen. Seinät ovat kuulleet satoja ellei tuhansia tarinoita, rakkaudentunnustuksia, riitoja, sairaskertomuksia, tulevaisuuden suunnitelmia.
Yritin kysellä Raililta kahvilan historiasta, mutta hän ei kuullut. Jaksoi kuitenkin hymyillä. En muista, milloin kahvi ja sokerimunkki olisivat maistuneet näin ihanille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti