Pari viikkoa sitten näin ohjelman, jossa käsiteltiin kirjailijan uhreja yllättävästä näkökulmasta. Olin varma, että nyt puhutaan kostosta. Kirjailija kostaa menneet pahat teot ja laiminlyönnit kirjoillaan, joissa faktan ja fiktion seasta erottuvat tosiasiat ja ne tosialliset henkilöt, jotka ovat syyllisiä joihonkin menneisyyden tapahtumiin. Jos siis osaa lukea rivien välistä. Mutta ohjelmassa käsiteltiinkin kirjailijoiden lapsia ja muuta perhettä. Kun kirjailija kirjoittaa pahimmassa luomisvimmassaan, hän ei muuhun keskity, ei hahmota ympäristöään, kadottaa ajan ja paikan tajun, unohtaa jopa lastensa nimet ja syntymäajat. Huokaus! No hieman ehkä liioiteltua, ajattelin. Miten siinä nyt noin voi käydä! Kunnes aloin tutkistella sitä ajanjaksoa, kun kirjoitin LÄHTÖ-romaanin ja tämän toisen vielä julkaisua odottavan tekeleeni ( molemmat samanaikaisesti!). Tulin töistä, ryntäsin työpisteeseeni, avasin tietokoneeni ja pari tuntia kirjoitettuani tajusin, että minulla oli vielä toppatakki päällä, kengät jalassa ja ruokakassi eteisessä. Tajusin, että jos minulla olisi ollut tuolloin perhe, kotona asuvia lapsia esimerkiksi, olisin saattanut hyvinkin unohtaa hakea jonkun harrastuksista, ateriat olisivat olleet valmisruoka-annoksia, roskapussit parvekkeella, pyykit pesemättä.
Mutta olisinko ryhtynyt kirjoittamaan? Kyllä olisin. Se sanoinkuvaamaton vimma, jolla asiat on saatava pääkopasta ulos, ei anna armoa, tuskin olisi antanut armoa tuolloinkaan. Vaihtoehtoja ei ollut. En voinut kuvitellakaan, että olisin sysännyt tämän vimmani syrjään, vaikka lapseni olisivat olleet pieniä. Olisinko voinut tehdä itselleni niin suurta henkistä väkivaltaa! Uskon, että järkevänä ihmisenä olisin varmasti järjestellyt asiat niin, että lapset olisi hoidettu, pyykit pesty ja koti siistinä. Vai olisinko? Olisinko edes huomannut ympäröivää maailmaa ja suttuisia nälkäisiä lapsukaisia, jotka soittavat naapurin ovikelloa ja pyytävät ruokaa :). Koska äiti ei ole kotona, vaikka istuukin läppärinsä ääressä.
Kirjailija (vaikka minä en todellakaan ole vielä edes lähellä oikeaa kirjailijaa!) tekee työtä siinä missä muutkin, kuvataiteilijat, säveltäjät, it-osaajat, projektipäälliköt sun muut. Tuskin tietokoneen ääressä koko päivän istunut DI kotiin päästyään jättää työt taakseen, vaikka haluaisikin, ainakin sähköposti on tsekattava pari kertaa illan mittaan ja kännykällä on varmistettava huomisen työkuviot muutaman kerran. Onko tällainenkaan isä tai äiti oikeasti "kotona"?
Ja nyt sitten näiden kirjailijoiden jälkikasvu kostaa kertomalla kirjailijavanhempansa mokat ja laiminlyönnit ja sen, että ovat oikeasti uhreja, koska sisäinen vimma ajoi isän tai äidin kauas pois asioiden oikeasta ytimestä, normaalista perhe-elämästä. Surullista, puolin ja toisin. Mutta mikä on totuus? Ymmärrän, että dramaturgia vaatii asioiden liioittelua. Ei riitä, että kertoo kirjailijaäidin tai -isän juoneen joka ilta pullon olutta. Täytyy kertoa, että kirjailijaäiti tai -isä joi joka ilta melkein kokonaisen kossupullon. Eikä riitä sekään, että kertoo jääkaapin olleen tyhjä, täytyy kertoa, että jääkaappi oli aina tyhjä, mutta onneksi koulussa sai lounaan, jos nyt sinne ehti, kun äiti tai isä eivät muistaneet ikinä herättää.
Täytyy myöntää, että kyllä minäkin laiminlöin erästä rakasta olentoa vimmani aikana, nimittäin kissaani, joka joskus katsoi minua todella vihaisesi kulmat kurtussa. Sehän on vain kissa, ajattelin ja kuvittelin, että riittää kyllä, kun täytän sen ruokakupin ja heittelen palloa muutaman minuutin ja silittelen aina ohi mennen. Kaduin käytöstäni tuhat kertaa, kun pitelin 21-vuotiasta Tipiäni elänlääkärin vastaanottohuoneessa lopetuspiikin vaikuttaessa pikkuhiljaa, kunnes se nukahti rauhallisesti ikiuneen ja lepää nyt eläinten hautausmaalla.
Olen viettänyt nyt pari viikkoa vanhassa mummolassani Laihialla, juuri siinä mökissä, jossa enoni syntyi ja asui lapsuutensa ja nuoruutensa ennen Kanadaan muuttoaan. Enoni kuoli Kanadassa helmikuussa tänä vuonna ja kaksi hänen parasta lapsuuden ystäväänsä myöhemmin keväällä täällä Laihialla. Löysin liiterin ovenpielestä kolmet siihen kaiverretut nimikirjaimet. He jättivät puumerkkinsä ovenpieleen muistoksi siitä, että olivat ystävyksiä. Ja nyt he kokoontuvat ihan jossakin muualla, juoksevat toisilla niityillä. Terveisiä sinne ja vetäkää edelleen yhtä köyttä!
Täällä Keskikylässä olen tavannut eri ikäisiä sukulaisiani ja tuttujani. He ovat lukeneet kirjani ja pitäneet siitä kovasti. Ne, jotka tuntevat minut ja menneisyyteni, mutta myös minulle täysin vieraat henkilöt, nuoret ja vanhat. Olen tutkinut vanhoja valokuvia ja edelleen olen sitä mieltä, että tein oikein kirjoittaessani tämän kirjan. Torstaina tulee Kyrönmaa-lehden toimittaja Hanna Kleemola tekemään juttua minusta ja romaanistani. Yritän valmistautua niin hyvin kuin mahdollista, vaikka oloni onkin turvallinen, olenhan kotikentällä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti