perjantai 29. maaliskuuta 2019

Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin 1989, WSOY


Annika Idström (1947 – 2011): Kirjeitä Trinidadiin

Luin aikoinaan Idströmin läpimurtoteoksen Veljeni Sebastian, enkä ole siitä ehkä vieläkään kokonaan toipunut. Kirja on karu kertomus lapsuuden kipuiluista ja siitä, kun kukaan ei oikeasti välitä. Missä ovat aikuiset, kun heitä eniten tarvitaan?
Koin Kirjeitä Trinidadiin jokseenkin samantyyppisenä. Isä, äiti ja 14-vuotias tytär matkustavat Harrasmatkojen järjestämälle seuramatkalle Jerusalemiin. Isä, Seppo Sirén, on vaatimaton verovirkailija, joka saa kaikki sympatiat puolelleen heti alkumetreillä. Näitä hiljaisia puurtajia virastot ovat täynnä, kasvottomia harmittomia ihmisiä, jotka vuodesta toiseen jaksavat palvella. Mutta tarinan soljuessa eteenpäin ahdistavana ja outona, Seppo näyttäytyykin aivan uudessa valossa. Vaimonsa Elisabet on jonkinlainen sekopää, niin Seppo ainakin antaa ymmärtää kirjeissään tohtori Syväriselle. Ursula-tytär on iso ja kömpelö, jälkeenjäänyt ja arvaamaton ja vaatii jatkuvaa silmälläpitoa.

Sepolla on ollut lukuisia irtosuhteita ja viimeisin suhde veroviraston aputyttöön on juuri niin raadollinen, että tajuan Sepon olevan psykopaatti. Sepon ja Elisabethin kummallinen avioliitto saa matkan aikana yhä enenevässä määrin outoja, jopa tragikoomisia piirteitä. Seppo on aikoinaan ajautunut avioliittoon jonkinlaisesta säälintunteesta Elisabetia kohtaan ja nyt vaimo nöyryyttää häntä koko matkaseurueen edessä halailemalla matkanjohtajaa ja marssittamalla hotelliin Marokossa tapaamansa Benin. Tässä vaiheessa Seppo joutuu majoittumaan hotellin varastona olleeseen kopperoon – ikkunoissa on kalterit. Ursula hyppii ulkona uima-altaaseen, mutta isä ei jaksa innostua tytön uimisesta. Äiti huitelee missä milloinkin.

Käsittämätön ja ahdistava kuvaus perheen sisäisistä ristiriidoista, lapsen yksinäisyydestä – siitä kun kukaan ei välitä eikä kuuntele.

Lopussa Ursulan kirjeet paljastavat, minkälaista elämää hän on elänyt. Siitä elämästä isällä ei näytä oleva minkäänlaista käsitystä. Pimeässä komerossa tuntikausia, kun äidillä oli vieraita, lyönneistä… Ursulan selväjärkiset kirjeet paljastavat mielestäni sen, että hän oli perheessä vähiten sekopää. Ja mitä Ursulalle tapahtui uima-altaalla? Loppu oli todella ahdistava. Epätoivoinen kuvaus siitä, mitä tapahtuu, kun lapsesta ei pidetä huolta, kun kukaan ei kuuntele, ei ota syliin eikä lohduta. Eikä kukaan joudu vastuuseen. Kirjan nimi on osuva. Ursula kirjoittaa isälleen kirjeitä ja toteaa, että ihan sama vaikka hän lähettäisi kirjeet Trinidadiin.

Raadollinen kuvaus avioparista, jota viha ja halveksunta liimaavat yhteen. Kurjuutta ja epätoivoa, alistamista ja nöyryyttämistä, pelkkiä negatiivisia tunteita. Tottumus on toinen luonto. Elisabet odottaa Benille lasta, muta Ben on lähtenyt.

”Minä odotan lasta. Seppo kysyi koska hän tulisi ja lupasi olla kentällä vastassa”




 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti