Metropoliitta Panteleimon (s.1949) Murha kirjapiirissä (Myllylahti, 2016)

 

Kyseessä on Panteleimonin neljäs dekkari, joka sijoittuu 60-luvulle, aikaan, jolloin elämää vielä elettiin ihan oikeasti ilman teknisiä vempeleitä. Minua ei ainakaan haitannut yhtään, että luin ekana tämän viimeisimmän. Alussa tosin tuntui, että olen hypännyt junaan väliasemalla, mutta koin tämän kuitenkin itsenäisenä romaanina.

 Keskiössä on lehtori Inga Tyynelän luotsaama kirjapiiri, joka kokoontuu lyseon kerhotiloissa. On käsillä kevään viimeinen kokoontuminen, luettavaksi oli annettu Dostojevskin Rikos ja Rangaistus. Ennen kokoontumisen alkua Tyynelän ruumis löytyy kerhotiloista. Vähitellen kaikki kirjapiiriläiset esitellään ominen traumoineen ja kaikkia epäillään. Poliisi tekee alussa pari virhettä, mm. sen, että koulun ovia ei suljeta, joten murhaaja on saattanut livahtaa ulos kenenkään huomaamatta.

Lehtori Tyynelä oli kova ja tyly, jopa epäoikeudenmukainen opettaja, jonka ankaruus jätti moneen oppilaaseen elämänaikaiset traumat. Kun tutkinta ei ota edetäkseen, kuvioihin astuu Elisabet Urhonen, poliisin leski, joka on hiljattain muuttanut kaupunkiin. Elisabetia kielletään sekaantumasta murhaan, mutta hän ei usko ja jatkaa tutkimuksiaan, kerää tietoa ja urkkii tietoonsa tärkeitä asioita. Tuohon aikaan tieto oli varmasti kiven takana, helppoa se ei ainakaan ollut, piti käyttää hyväkseen niitä kontakteja, joita oli käytettävissä.

Mietin oikeasti, minkälainen motiivi riittää siihen, että tappaa jonkun. Se voi olla mielestämme pieni juttu, mutta tekijän kannalta elämää suurempi trauma. Pahan on saatava palkkansa. Murhaajaa arvuuttelin pitkin kirjaa, mutta kaikki ei ollutkaan sitä miltä näytti.

Minua miellytti kirjan jonkinlainen pehmeys ja kotikutoisuus, väkivallalla ei mässäilty missään vaiheessa. Henkilöt tulivat iholle ja samaistuin melkein jokaiseen. Yritin mennä heidän päänsä sisään ja mietin, kuka heistä päätyy ja pystyy näin raakaan ratkaisuun.

Suosittelen Panteleimonin kirjaa (ja varmaan niitä kolmea aikaisempaakin) niille, jotka eivät viihdy noir-dekkareiden seurassa. (Noir lausutaan nuar ja tarkoittaa mustaa tai ns. kovaksikeitettyä.) Olen itsekin lukenut mm. skandidekkareita  ja tullut siihen tulokseen, että jonkinlainen suunta tällaiseen pehmeämpään suuntaan on ehkä tervetullut. Ja miten hyvän elokuvan tästä saisikaan tai ainakin näyttämölle tätä suosittelisin. Herkullisia henkilöitä ja jännittävä tarina – ei siinä muuta tarvita! Eikä tarvitse pelätä koko aikaa omaa varjoaan :)